sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Kiljaisu ja Galastoppia

Wiima on iloinen lenkkikaveri. Se on leikkisä ja huumorintajuinen, ja lenkkien varrellakin on tullut tavaksi pitää pieniä leikkituokioita, kuten käpyjahtia, kepin kiskontaa ja Wiiman "kiinniottoa" :D Näiden lopputuloksena nähdään toisinaan Wiiman ilohepuli taikka sitten vaan jatketaan hyvällä mielellä reitin tekoa.
Lisäksi näin talviaikaan Wiima nautiskelee itsekseenkin heittäytymällä hetkeksi hankeen, möyrii ja sukeltelee siellä hetken, kunnes matka sitten taas jatkuu.

Ei meidän lenkit tietenkään pelkkää leikkiä ja lumessa sukeltelua ole, vaan suurimmaksi osaksi ihan vaan kävellään ja reippaillaan. Wiima on tarkkaavainen ja reipas. Jos se on vapaana, niin se kulkee reippain askelin, pysähtyy haistelemaan hajuja ja taas laukkaa minut kiinni. Välillä kipittää edelläni ja joskus joudun huutelemaan, että odota, jos neiti huitelee mielestäni liian kaukana.


Tämä alustus siihen, millä tavalla viime maanantain lenkki oli fiiliksiltään erilainen, ja sen johdosta päädyimme viime tiistaina lopuksi eläinlääkärin vastaanotolle.

Oltiin maanantaina Wiiman kanssa kävelemässä, kun se poikkesi tienvarresta lumihankeen sen näköisenä, että työn alla olisi ns isompi hätä eli "number two". Neiti pyöri lumihangessa ympäri tavalliseen tapaansa ja tamppasi lunta, kunnes ennen kuin varsinaisiin hommiin päästiin, niin koiruus yllättäen kiljaisi kovaa ja korkealta! Sitten rämpi vauhdilla hangesta ja luokseni saapuessaan se oli aivan kuin lyöty ja hakeutui ihan viereen. Tutkin ja painelin heti tassut, jalan ja vatsanpohjan, kun mieleeni tuli, että oliko siellä jokin terävä esine. Mutta Wiima ei arkaillut mitään kosketusta eikä verta ollut missään.

Liikutin sitä ja ravi oli oikein kauniin näköistä, kuten aina :) , mutta sen käytös oli omituista. Se vaan katsoi minua ja koitti kertoa, että nyt ei ole kaikki hyvin. Ihmettelin siinä mitä tehdä, mutta kun liikkeessä ei näkynyt mitään hälyttävää enkä löytänyt kipukohtaa, niin päätin kiertää Wiiman kanssa alunperin suunnittelemamme lenkin.

Ja niin me sitten tehtiin, eikä reissun varrella mitään muita omituisuuksia tapahtunut, paitsi Wiiman käytöksessä. 



Wiima oli koko lenkin varsin vaisu. Ei ollut ilohepuleita, päinvastoin hakeutui luo ja olisi vaan halunnut istua paijattavana. Sellaisenkin hassun pikku asian panin merkille, että kun päädyimme lanaamattomille reiteille, niin Wiima pysytteli visusti aiemmillä jäljillä tai autonrenkaan jäljessä, eikä astunut hangen puolelle, jossa käveleminen on tietty vähän vaivalloisempaa - olisiko Wiimalla siis kuitenkin kipuja?

Wiima oli koko illan kotonakin vaisu ja hakeutui kovasti luokse, kun se yleensä makailee lähistöllä tarkkailuasemissa.

Mieheni kanssa asiasta juteltiin ja päätettiin, että jos on jokin venähdys, niin siitä toipunee muutamassa päivässä - odotellaan siis sen aikaa ja tehdään sitten uusi tilannekatsaus. Mutta samalla mieleemme hiipi, että Wiimalla on tällä hetkellä myös voimakkaat valeraskausoireet, ja pohdimme, että voisiko vaisuus ja käytöksen muutos liittyä siihen. Esimerkiksi kummitus nimeltä kohtutulehdus alkoi tunkea ajatuksiin - kiljunta lenkkipolulla olisikin sitten taas ihan erillinen juttu siinä tapauksessa, vaikka tuntui, että käytöksen muutos alkoi siitä.


No, olin ehtinyt olla puoli päivää töissä kun etäpäivää viettävä mieheni soitti kotoa, että olisikohan kuitenkin parasta lähteä Wiimaa näyttämään lääkärille, että se käyttäytyy nyt niin kummallisesti, tekee kummallisia asioita ja kulkee perässä koko ajan (mikä sekin on siis omituista). 

Mikäs siinä. Parempihan se on katsoa kuin katua, ja niin varattiin lääkäri. Saatiin aika koirien ortopedille, joka väänteli Wiiman jalkoja, tunnusteli selkänikamat ja teki kaikenlaisia muitakin tutkimuksia, joita ortopedit nyt koiralle prukaavat tuollaisessa tilanteessa tehdä. Ja hyviä uutisia: tuloksena oli ortopedisesti Terve Koira!



Lääkärin mielipide tapahtuneesta oli, että Wiima varmaankin jotenkin loukkasi itseään hangessa, venäytti ehkä itseään jollain tavalla ja samalla sen päässä tapahtui oppimista, eli se yhdisti lumihangessa rämpimisen kipuun ja kulki siksi loppureitin tasaisella maalla. - voihan se noinkin olla, se olisi loogista. Vaikka normaalioloissa Wiima ei kyllä onneksi noin voimakkaasti epäonnistumisiaan muista (luonnetestissä hieman pehmeä).
Wiiman valeraskaushormonit sekoittivat lääkärin mielestä Wiiman päätä loukkaantumisenkin suhteen. Tutkimuksessa nisistä vuoti vähän maitoa ja yhdestä veristäkin vuotoa, sitä en ollutkaan itse huomannut.

Joten kotiuduimme lääkäristä Galastopin kanssa, jonka lääkkeen on siis tarkoitus noita Wiiman hormonitasoja laskea, lopettaa maidontuotanto ja Wiiman pentuhaaveet tältä erää.
Emme olekaan tuota lääkettä Wiimalle aiemmin antaneet kun valeraskaus on mennyt itsekseen ohi. Annoimme lääkettä neljänä päivänä, ja koira rentoutui huomattavasti.

Wiiman sterkkaus on pyörinyt ajatuksissa jo ennekin, mutta tämän jälkeen se alkaa tuntua vielä enemmän ajankohtaiselta. Wiima täyttää keväällä kuusi vuotta. Olin ajatellut lykkääväni sterkkausta vielä ainakin vuodella, kun se ei ajatuksena houkuta minua ollenkaan.
Mutta tällä kertaa nuo käytöshäiriöt olivat isommat kuin ennen. Wiima voi joskus olla vähän draamakuningatar, mutta se palautuu säikähdyksestä yleensä todella nopeasti, kun se nyt valeraskaana jäi niihin fiiliksiin todella pitkäksi aikaa.

Kohtutulehdukset myös pelottaa leikkaamista lykätessä, sillä olen ymmärtänyt, että kohtutulehduksia tulee jopa joka kolmannelle leikkaamattomalle nartulle!
Joskin ELL kertoi mielenkiintoisen jutun: yleensä on kuulemma niin, että jos koiralla on valeraskausoireisto päällä, niin silloin ei yleensä kehity kohtutulehdusta. Eli koiralla on pääsääntöisesti jompi kumpi, tai sitten tietenkään ei välttämättä kumpaakaan. Wiimalle on tähän ikään mennessä jokaisesta juoksusta kehittynyt myös valeraskausoireet pesäntekoineen ja pennunhoivaamisineen.
Lisäksi olin kuullut mm virtsankarkailusta leikkauksen komplikaationa, mutta ELLin mukaan riski siihen on isompi nuorempana leikattavalla koiralla - Wiimalle virtsankarkailua ei todennäköisesti kehittyisi, ja jos kehittyisi, niin sen saisi miedolla lääkityksellä kuriin.

Tässä meillä on nyt vähän pohtimista. 

Mitäs mieltä sinä olet Wiima tästä sterkka-asiasta?





1 kommentti:

  1. Saiko Wiima asiansa hoidettua silloin kun kiljahti? Kun tuli vaan mieleen, että olisko ollut kyseessä isompi pökäle/luun kappale, joka ei tullut niin helposti läpi?

    Mut joo pohdittavaa tuon sterkkauksen kanssa varmasti riittää. Wiimalla turkin kanssa ei ehkä tuu niin hirmuisia ongelmia ku on lähtökohdaltaan karhea eikä ihan niin hirmuinen 'puuhka' kuin esim Okralla, jonka turkki meni ihan kauheaksi sterkkauksen jälkeen.

    VastaaPoista

Tulen hurrrjan iloiseksi kommentistasi! Terv Wiima