Raipe Räystäspääskyn tarina

Tänä kesänä tutustuimme tyyppiin nimeltä Raipe Räystäspääsky. Raipelle meinasi käydä ikävästi kun oli pudonnut pesästä keskelle jalankulkusiltaa ihmisten jalkoihin ilman mitään suojaa.
Tämä tapahtui jo kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta kesällä on ollut vähän hulinaa, niin tulin nyt vasta kirjoitelleeksi tapahtumasarjasta tänne. Toisaalta teksti sopii aiheensa vuoksi erityisen hyvin julkaistavaksi juuri tänään juhlapäivänä, Suomen luonnon päivänä 29.8. 😊!

Räystäspääskyn poikanen. 

Huom! tässä tarjoilemme pääskylle vettä ennen kuin opimme, että pääsky vetää vettä helposti henkeen ja voi tukehtua. Älä siis tee näin kuin kuvassa!

Mieheni kanssa osuimme paikalle ja löysimme pääskynpoikasen sillalta maassa. Koitimme tutkia, mistä pesästä poikanen oli pudonnut, mutta sillan katossa oli useita pesiä, eikä voinut mitenkään päätellä, mikä niistä olisi pudonneen poikasen pesä. Ne sijaitsivat lisäksi niin korkealla, ettei minua pidempi miehenikään edes varpistelemalla yltänyt. Heittelimme tipua hieman, mutta sen siivet eivät kantaneet kuin muutaman metrin. Emme oikein tienneet mitä tehdä, mutta emme raskineet tipua oman onnensakaan nojaan jättää. Muistelimme myös lukeneemme, että ainakin tervapääsky oli uhanalainen laji.

Niinpä siinä kävi sitten niin, että poikanen lähti meille kotiin. Harmillisesti oli jo ilta, joten paikallinen Turun Eläinsuojeluyhdistys TESY oli jo yöpuulla. Googlailin hiki hatussa mitä nyt pitäisi tehdä.
Googlailu auttoi myös lajin määrityksessä, meille oli tullut yökylään räystäspääskyn poikanen.
Lisäksi selvisi, että myös räystäspääsky oli rauhoitettu ja hyvin uhanalainen (LINKKI: Luontoportti), laji on taantunut Suomessa. Ja koska tyyppi oli Räystäspääsky, niin ryhdyimme kutsumaan sitä Raipeksi.

Ruokintaohjeet saimme Korkeasaaren villieläinsairaalasta, josta onneksi vielä iltasella vastailtiin. Ruokana voisi kuulemma tarjota jauhelihaa. Ja vastoin arvelujamme, linnulle ei saisi antaa vettä (!!), koska se voi vetää vettä henkeen ja tukehtua! Mutta jauhelihan palan voisi kastaa veteen, ennen kuin sen antaa linnulle.
Sain myös hyvät ohjeet miten poikasta pitäisi käytännössä ruokkia ja lisäksi varoituksen siitä, että joskus pääskynpoikasia joutuu pakkoruokkimaan, ne eivät aina itse syö. Tai siis eivät syö ihmisen hoteissa, kaipa sentään pesässään syövät ilman pakkoa - varmaan ruokintahetkestä puuttuu ihmisen tomittamana jokin "triggeri", jonka äiti- ja isilintu osaavat tehdä.

Poikasta kannattaa ruokkiessaan pitää rinnalla niin, että sen selkä on vasten rintaasi ja kätesi on sen jalkojen alla. Pää on ylöspäin ja pyrstö osoittaa kohti maata. Pinseteillä pikkuinen pala veteen kastettua jauhelihaa ja vie palanen poikasen nokan eteen.
Sitten poikanen joko syö tai ei syö. Jos se syö, niin hurraa ja sitten toinen pala nokan eteen. Jos se ei syö, niin sen nokkaa voi ihan varovasti kynnellä avata ja sitten ihan kevyesti puristaa nokan molemmilta puolilta, jolloin se pysyisi auki - tällaiset ohjeet sain. Tässä on oltava hyvin, hyvin varovainen (!!), sillä nokka on vielä pehmeä ja voisi vääntyä, joka olisi linnun tuho.

Ruokintahommissa meitä onnisti osittain - ei Raipe oikeastaan syönyt, mutta kun kevyesti tuupimme sen nokkaa jauhelihan palalla, niin onnistuimme ihan pari nokkaisua sille syöttämään. Mietin tuota, mitä minulle oli kerrottu nokan avaamisesta kynnellä, mutta kun katsoin veijarin pienenpientä nokkaa, en uskaltanut toimeen ryhtyä, etten vaan pahentaisi tilannetta. Päätimme mieheni kanssa vaan toivoa, että poikanen selviäisi yön yli ja sitten pääsisi seuraavana päivänä eläinsuojeluyhdistyksen hoteisiin - siellä osattaisiin paremmin.

Tältä Raipe näytti kun olimme sen juuri löytäneet ja koitimme sitä vähän heitellä nähdäksemme osasiko se jo lentää. Ei osannut.

Raipe nukkui yön laatikossa, johon teimme ilmastointireikiä ja laitoimme pienen pyyhkeen pohjalle. Laatikko oli peitetty, jottei lintu koittaisi kiivetä tai lentopyrähtää sieltä ulos. Kun ruokimme sitä, lintu "tsirppaili", mutta kun laatikko oli peitettynä, oli poikanenkin ihan hiljaa - varmaan se nukkui rankan päivänsä kokemusten jälkeen.

Seuraavana aamuna ajoimme Turkuun TESYlle viemään lintua. Eläntenhoitaja tutki toimittamaamme lintua, katsoi, että siivet on kunnossa ja niin edelleen, ja virkkoi iloksemme sitten, että "Hyvä kun toitte, kyllä tästä vielä lintu tulee!"

*****

Pari viikkoa tämän jälkeen laitoin meiliä TESYlle ja kyselin, miten mahtoi räystäspääskyn poikasen käydä, tuliko siitä lintua. Ja saimme vastauksen, josta ilostuimme ikionnellisiksi:

"Tämä kaveri kasvoi isoksi ja pääsi vapauteen. =) ! Tilanteessa toimitte ihan oikein ottamalla hänet talteen. Ensisijaisesti koitetaan aina palauttaa pesään mutta jos ei se ole mahdollista niin hoitoon toimittaminen on oikea ratkaisu."

Jos löytää pesästään pudoneen poikasen, ei sitä kannata heti kiikuttaa kotiin/eläinsuojeluun, vaan koita nostaa poikanen takaisin pesäänsä. Linnut eivät kuulemma vierasta poikasta, vaikka siinä olisi vähän ihmisen hajua, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Joillakin linnuilla voi riittää sekin, että linnun nostaa syrjään auringon paahteelta. Mutta jos tilanne näyttää epäilyttävältä ja pesään palauttaminen ei onnistu, niin toimita poikanen eläinsuojeluyhdistyksen hoteisiin - jos on päiväaika, niin voi vaikka pirauttaa ohjeita, ennen kuin alkaa toimia.

Ihanaa kun Raipe selvisi, toivomme sille pitkää ikää 😊🥰 !

Kotka on kaunis kaupunki eli kesäreissun huippuhetkiä (matkakertomus osa 2)

Kun oli Kolilla käyty ja Joensuun liepeitä tutkittu, pakkauduimme taas autoon. Reitti kulkisi alaspäin rannikolle ja Kotkan kautta kotiin. Kotka poimiutui matkan varrelle, koska korvani oli joskus ja jossain poiminut lauseen "Kotka on kaunis paikka", ja niinpä teki mieli mennä sekin katsastamaan kun kerran matkalle osui.

Kotka kyllä lunasti lupaukset, kaupunki oli panostanut kauniisiin puistoihin ja merellisyyteen. Keskustasta löytyi Sapokan vesipuisto, jossa oli kivoja taideteoksia siellä täällä ja vesiaiheita - niin lampia kuin vesiputouksia ja suihkulähteitä. 

Tässä postauksessa vähän valokuvia tekstein siitä mitä kaikkea kaunista Kotkassa näimme :). 

Kotkan Sapokan vesipuiston putous. Etualalla kiva kettupatsas!

"Hei, hei, miksi kuvailet jotain kivettyneitä kettuja, 

kun täällä on ihan aitoakin nelijalkaista kuvattavaa???"

"Noni Wiima, hymyilepä sitten kameralle :) !"

Wiima ja emu. Tai mikä tipu tämä sitten olikaan. 
En tiedä miksi, mutta minusta näiden kahden olemuksessa on jotain samaa :)

Tämä osa Sapokan vesipuistoa oli vähän sellainen kuin millaiseksi ajattelen ns. kiinalaisen puutarhan.

Toisella puolella oli satama, jossa näkyi olevan paljon reissuveneitä.

Emme kuitenkaan käyneet niitä enempiä katselemassa, vaikka yleensä venesatamat houkuttavat meitä katselemaan, mutta nyt näimme samanaikaisesti nämä alla olevat kaunokaiset - ihania, vanhanaikaisia puuveneitä, jotka makailivat omassa laiturissaan.

Tämä haikara ei ollut sulkia ja höyheniä vaan kiveä, mutta kaksi kertaa sitä piti vilkaista, jotta varmistui. 

Tästä pidin erityisesti. 

Veden väreet peilasivat niin kauniisti tuohon hahmon kumpuilevaan pintaan. 

Vesipuistossa oli useampia tällaisia esiintymislavoja. Minusta aika kiva ajatus, että voi kokoontua vaikka ihan extempore esiintymään tai kuulemaan esitystä. Tämän nimenomaisen katsomon lavalle päästäkseen piti olla vähän ketterä, ettei sukat kastu!

Olisipa kiva tietää, onkohan nämä esiintymislavat käytössä :) . 

Kuivemman maan esiintymislava kivilohkareista koottuna. 
Tässä voisi pyöreän kiven päällä harrastaa vaikka yksinlaulua tai runonlausuntaa, yleisöä tulisi varmasti.

Vesiputouskukkulan laella oli tällainen kokoelma kivipatsaita, nimeltään Kivikotkat.

Patsaat esittelevät suomalaisia rakennuskiviä, kuten graniitti, kalkkikivi ja niin edelleen. 

Tämäkin oli minusta hauska ajatus ja näyttävä toteutus.

Tässä esimerkiksi graniittigneissiä (tuo musta) täältä maan lounaiskulmalta Loimaalta.

Komeita Kivikotkia olisi voinut ihailla istuenkin tällaisella kivestä muotoillulla valtaistuimella. 

Wiima testasi, mutta tuolissa ei ollut kuulemma riittävästi pehmeyttä.

Kotkassa on puistoja vaikka muille vähemmän puistoisille kaupungeille jaettavaksi. Emme valitettavasti ehtineet kiertää niitä kaikkia, mutta Sapokan Vesipuiston tutkittuamme lähdimme vielä ihmettelemään toista paikkaa, nimittäin Meripuistoa, joka sijaitsi niemenkärjen toisella puolella. 

Puistoissa piisaa - eikä tässä (kyltissä) kaikki!

Kotkan Meripuistoon ihastuin kovasti! 

Se oli laaja niemenkärki, jossa oli jokaiselle jotain, paljon katseltavaa niin aikuisille kuin lapsille. 

Erilaisia taideteoksia, leikkivälineitä, lammikkoja, piknikpöytiä, oleskelualueita - kuin kotkalaisten olohuone.

Tämä pieni tötsä oli planetaario! Se olisi ollut kiva nähdä myös myöhemmin illalla, miten katon reiät toimisivat. Ainakin löysin oman merkkini Geminin eli kaksoset.

Taustalla näkyvä patsasryhmä oli nimeltään Tammisotilaat. Ne muistuttivat Kotkan edessä käydyistä kahdesta meritaistelusta Ruotsin ja Venäjän välillä. Toisen voitti Venäjä ja toisen Ruotsi, joka halusi valloittaa Baltian ja Suomen kaakkoisosat takaisin Venäjältä itselleen. Rajaa ei näiden taistelujen myötä kuitenkaan siirretty.
Sen sijaan Venäjällä Katariina ymmärsi, että alue kiinnostaa ja ryhtyi linnoittamaan seutuja (LINKKI: Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä). Ihan kaikkea tätä en muista koulusta, vaan luin opastaulusta tuolla käydessäni. Sivistävää.

#Tammisotilaat

Ylen sivut netissä kertovat Tammisotilaat-teoksesta seuraavaa:

28 kypäräpäistä tammipylvästä seisoo Katariinan Meripuistossa Kotkassa ja katsoo merelle päin. Kyseessä on Tammisotilaat -tilateos, joka kuvaa heinäkuussa vuonna 1790 käytyä Ruotsinsalmen toista meritaistelua.

Tammisotilaat katsovat suuntaan, johon sotalaivoja aikoinaan upotettiin taistelussa.

Jos nyt olisi tuo hetki, merellä näkyisi valtava määrä – noin 500 alusta – tykkilaivoja ja mereltä kuuluisi tykkien yhtenäistä jyskettä.

Näin kertoo Kymenlaakson museon intendentti Vesa Alén. Alénin mukaan 28 patsaan monumentilla on historiallinen merkitys, sillä se tuo uuden ulottuvuuden Katariinan Meripuistoon sekä Ruotsinsalmen meritaistelun jäänteisiin. Pohjoismaiden suurin meritaistelu eli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1790 Kotkan edustalla. Taistelu päättyi ruotsalaisten komeaan voittoon.

Sotilaat on tehty vuosina 1789–90 upotettujen sotalaivojen rakennusmateriaalista eli massiivitammesta. Niitä on säilytetty vuosien mittaan eri paikoissa, kuten kotkalaisille tutussa vanhassa ruutikellarissa.

KLikkaa opastaulu isommaksi ja lue palanen historiaa :) !

"Kun vuodet tulevat täyteen, ohjaan veneeni valoisalle merelle.

Tuuli puhaltaa myötäisesti, ja pilvettöman taivaan alla, unohdun aalloille."

* Olavi Heino

Jos on meritaisteluja, niin tietenkin on myös merelle osoittava tykki! Tai kanuuna, en tiedä kumpi. Mutta jompikumpi, sen tietää Wiimakin.

Jos koskaan reissaat Kotkan suunnassa, suosittelen lämpimästi tutustumista kaupunkiin. Ja nämä nähtävyydethän ovat erityisen mainot koiran kanssa matkustavalle, sillä ulkopuistoissa ei tarvitse miettiä, hermostuuko joku koirasta vai ei. Koko matkalla ei kyllä kukaan hermostunut, missään. Päinvastoin. Hymy leviää ihmisten huulille ja juttu luistaa, kun on koira mukana jäätä rikkomassa.

Reissukoira <3

Kotkasta lähdettyämme poikkesimme vielä suunnittelemattomasti Strömforsin Ruukkikylään. Se oli nopea piipahdus, ja Wiimakin odotti varjossa viileäksi viilennetyssä autossa. Maisemat olivat mahtavan hienot, mutta sisällä putiikeissa emme nyt ehtineet käydä. 

***

Wiima Lappeenrannassa

Sellainen oli se reissu. Suomessa on ihan hurjasti nähtävää ja ihania paikkoja. Kotimaassa matkustelu kannattaa - se sivistää itseä ja matkailuyrittäjät kiittää, erityisesti tänä vuonna, mutta toki aina ja joka vuonna. Mutta matkustelun jälkeen oli ihana tulla kotiin ja lähteä löhöämään mökille!

Pikku nosettelut ja lapinkoiralenkki

Kesä on ollut harrastuksista paussia, mutta omatoimisia treenejä ollaan tietty välillä pidetty. Kuten eilenkin, kun treffattiin kaverin kanssa nosettelun merkeissä! 

Kävin laittamassa hajut paikalleen noin kolme tuntia ennen etsintää, ja lisäksi laitoin muutaman häiriöhajun etsintäalueelle - ruokaa sekä hajulähteitä, joissa oli pelkästään minun omaa hajuani (siis tuoksuani 😃) - tämä siitä syystä, ettei Wiima alkaisi etsiä minulle tuoksuvia kohteita vaan nimenomaan etsittävää hajua. Tästä syystä on myös hyvä tehdä aika ajoin etsintäratoja, jotka joku muu on tehnyt. 

Treenikaverimme isovillakoira Trixi ja emäntänsä

Villakoira Trixin takana näkyy kuvassa kaksi valkoista tarraa seinässä, jos tarkkaan tihruttaa. Tarroja oli yhteensä viisi ja vain yhdessä oli etsittävää eucalyptucsen hajua, joka koiran tuli ilmaista. Loput olivat sellaisia, joita olin pitänyt ihoani vasten, ja jotka koiran piti siis ohittaa - häiriö oli erityisesti Wiimalle suunniteltu, näin pyrin tekemään jokaisessa itse laatimassani treenissä.

Etsinnällä ei ollut varsinaista teemaa, mutta viimeisen etsintäalueen toteutin vähän eri tavalla kuin ennen - tai oikeastaan samalla tavalla kuin kevätkauden viimeisissä harkoissa eli lähetin koiran toimimaan etsintäalueelle itsenäisesti. 
Kisatessahan ei tuollaista tilannetta voi tulla eteen, noseworkissa (kilpailulajina) hajua etsitään yhteistyössä koira pääsääntöisesti kytkettynä, ohjaaja siis joko ohjaa koiraa tai roikkuu hihnanpainona. Mutta koska itse en kisaa (ainakaan enemmälti), niin voin vähän laventaa sääntöjä haluamaani suuntaan ja se on aika kivaa kokeilla vähän eri versioita hajunetsinnästä. 

En kumminkaan suuria kuvitellut kun annoin Wiimalle etsintävihjeen, ja kohde oli 20-30 metrin päässä, kun tällaista ei ole harjoiteltu kuin silloin kerran, mutta niin vain tein - lähetin Wiiman liikkeelle töihin ja itse jäin paikalleni... 

Wiima kipittää etsintäalueelle, jossa sen on tarkoitus etsiä ja ilmaista etsittävä haju itsenäisesti. 

Ja niinhän siinä kävi, että Wiima piipahti etsintäalueella, mutta hieman hämmentyi, kun en ollutkaan sen mukana. Wiima kipitti takaisin luokseni kysymään, että mitä ihmettä oikein touhuan. 

Mutta kun lähetin sen uudelleen matkaan, niin joku poletti putosi sinne mihin pitikin, koska sitten Wiimukka kipitti matkaan uudelleen, ryhtyi etsimään, löysi hajun ja vielä ilmaisi sen itsekseen. Voin kertoa, että olin superiloinen ja Wiima sai superpalkan 😊!

Treenien jälkeen oli vielä aikaa pikku lenkille!

Lapinkoiralenkki Haunisten altaan ympäri

Paimensukuisten lapinkoirien Turun seudun aluekerhon kimppalenkki pidettiin heinäkuun viimeisellä viikolla. Huomasi, että väki oli vielä lomilla, koska koirakkoja ilmaantui nyt paikalle vain kaksi - me ja Ehta-poika emäntineen, Ehtalla ikää kokonaiset 10 kuukautta! Kiva ja energinen poika <3!

Ehta ja Wiima

No mihin se nyt hyppäsi 😃???

Sellaisia juttuja tällä kertaa!

Kolin huiputus ja muita kesäreissun huippuhetkiä (matkakertomus osa 1)

Heinäkuun alussa pakkasimme kassit ja koiran autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Kolia. Se oli ajatus, joka meillä on ollut jo parina viime vuotena, kun olemme reissanneet itäisessä Suomessa, mutta aiemmilla kerroilla on matka kuitenkin aina suuntautunut vähän toisaalle. 

Päätimme ajaa koko matkan kotoa Joensuuhun heti yhtenä päivänä, vaikka ajoaika oli melkein seitsemän tuntia, mutta järkeilimme, että nukkumalla matkalla yhden yön menettäisimme yhden reissupäivän. 

Wiima ei kauheasti arvosta auton kyydissä olemista  - on kyllä ihan rauhallinen ja istuu turvavöissä takapenkillä, mutta ehkä aavistuksen jännittelee, koska ei osaa rauhoittua nukkumaan, vaan seuraa liikennettä herkeämättä. Siksi ajoimme myös eka päivän etapeissa, jotta Wiima sai vähän jaloitella ja miettiä muuta, vaikka ajomatka venyi syömisineen melkein kymmentuntiseksi.

Wiima Mikkelin torilla, joka on kiva paikka!

Eka pysäys parin tunnin ajon jälkeen ei ollut vielä "mistään kotoisin" eli pikku tauko tienvarsiaseman pihalla, jossa tankattiin ja kävin sisällä hakemassa takeaway-kahvit ja eväitä. Sillä aikaa Wimpelsson pissi, joi ja veti löysää viereisellä nurtsilla :) .

Matkaeväinä nautittiin kahvin kanssa pikku leipäset ja sitten lisäksi tietenkin näitä meidän mielestä parhaita nameja! Suosittelen lämpimästi, jos et ole ennen maistellut. 

Niissä maistuu kahvi ja inkivääri, ja ovat ihanan sitkeitä.

Mikkelin tori

Massumme olivat alkaneet kurnia, ja olimme suunnitelleet lounastavamme Mikkelissä - taas! Aika hauska juttu nimittäin on se, että olemme nyt kolme perättäistä vuotta kierrelleet Itä-Suomea lomillamme ja joka kerralla käyneet syömässä samassa ravintolassa Mikkelissä ja on vielä sattunut, että joka kerta myös samassa pöydässä! 

Vierailemme siis vuosittain Gastropub Einon terassilla ja siinä perällä olevassa pöydässä, joka on eniten varjossa, koska joka kerta on sattunut lämpimät ja aurinkoiset kelit ja Wiimalla on ollut kiva lötkötellä varjossa - ja pöytä on kuin ihmeen kaupalla ollut aina vapaana!

Ensimmäisenä vuotena valinta tapahtui vahingossa, kun emme olleet tehneet mitään taustaselvityksiä paikallisista ravintoloista. Olimme turistit vain hakeutuneet Mikkelin torille ja etsimme sopivaa ravintolaa koiran kanssa ruokailemiseksi. Toisena vuonna mentiin uudestaan, kun oli ollut hyvät tarjoilut edellisenä vuotena, silloin jo vähän nauratti, kun "meidän" pöytä oli taas sopivasti vapaana. Ja tänä vuonna koko jutun juju oli siinä, että mennään "meidän" pöytään 😊. Tarjoilut on joka kerta olleet herkulliset, tänä vuonna olisi tosin pitänyt mennä sisälle tilaamaan kun aikaisemmin oli palvelua myös ulos - sitä ei heti hoksattu ja odoteltiin pöydässä. Mutta lämmin suosittelu siis Gastropub Einosta, jos olet "hoodeilla". 

Einossa viereisessä pöydässä istui muuten nuori mies, joka savolaiseen tyyliin oli puhelias ja aloitti keskustelun, ensin koirasta ja sitten muusta maailman menosta, niinkuin keskustelun aloitukset yleensä menee. Pääasiassa puhuimme kuitenkin hänen ikävästään Turkuun, minun kotiseuduilleni, jossa hän oli asunut viimeiset 15 vuotta, ja juuri nyt palannut Mikkeliin. Päädyimme siihen, että sekä Mikkeli että Turku ovat Suomen parhaat kaupungit!

Gastropub Einon terassi on koiraystävällinen paikka, jossa Wiimalle on aina tarjoiltu vettä ja 

tarjoilijat tulevat rapsuttelemaan. Taisi kerran saada lihapullankin, nyt ei saanut. 
Wiima ehti syödessämme vetää mukavan mittaiset torkut. 

Isäntä tykkäsi maksa ja muusi -annoksestaan, ja minusta minun sitruunarisotto-kanafileeni lounaslistalta oli todella herkullinen, jonka mukana tarjottu raparperihilloke kruunasi.

Toritunnelmaa Mikkelissä

Kaupungintalo 

Mikkelissä

Mikkelissä ostin torilta myös kesämekon ja saimme parkkisakot (!) - kiitos vaan Mikkelin parkkipirkot ja -pertit, murr! Saapa nähdä tullaanko sittenkään ens vuonna, kun tuli suunniteltua kalliimpi reissu. Pysäköimme ihan oikein, mutta autosta poistuessamme emme hoksanneet laittaa parkkikiekkoa, kun olimme niin nälkäisiä ja pitkän ajon jälkeen innostuneita päästessämme jaloittelemaan. No, oma vikahan se oli...

Taipaleen kanava

Syötyämme lähdimme taas köröttelemaan, koska illaksi piti ehtiä Joensuuhun asti. Taukoa innostuimme kuitenkin taas pitämään kun Varkaudessa näkyi tienviittoja Taipaleen kanavalle. "Mennääks kattomaan?" "Joo, mennään!"
Järvialueiden kanavat ovat tällaisesta meren rannalla kasvaneesta tytöstä niin eksoottisia, kun sellaisia ei meillä päin ole. Seurasimme yhden sulun avaamisproseduurin, kun sattui pari paattia juuri sopivasti paikalle ja Wiimakin pääsi taas pissalle ja nurmikolle tassuttelemaan. 

Taipaleen kanava yhdistää järvet Unnukan ja ja Haukiveden. Kanavalla on pituutta noin puoli kilometriä ja se on Suomen ensimmäinen kanava, jossa oli sulkuportit.

Taipaleen kanavan ympärillä kulkee pieni luontopolku rannan kautta ja maisemat ovat kauniit. 
Täydellinen paikka pitää ajomatkasta taukoa!

Sulkuportit alkavat jo avautua ja vesimassat vyöryä.

Sulkuporttien ollessa kokonaan auki, lipuivat paatit sisään. Sitten portit taas sulkeutuvat ja vettä alkaa virrata luukkuun, niin, että vedentaso saavuttaa seuraavan aukon tason.

Tämän spektaakkelin nähtyämme matkamme jatkui, ja nyt ei oltukaan enää kaukana :).

Wiima autoilee takapenkillä vöissä.

Näin se Wiima kököttää koko matkan eikä malta laittaa makuulle, vaan hän pitää tarkkaan silmällä liikennettä ja näkee jokaisen pyöräilijän, auton ja tallaajan. Pitkiä automatkoja on siksi tauotettava, mutta tauoista huolimatta alkaa koirasen silmiä väsy lopulta painaa, ja silloin hän istuu tuossa asemissaan silmätpuolitangossa. Olisi varmasti ollut hyvä opettaa Wiimalle jo pienenä häkissä matkustaminen, häkissä olisi varmasti rauhallisempaa, mutta sitä ei silloin ajateltu. 

Kolin kansallispuisto

Niin vaan pääsimme perille Joensuuhun ja kirjauduimme Joensuun Scandic-hotelliin, jossa yövyimme reissumme kaksi ekaa yötä. Hotelli oli oikein toimiva koiraperheenkin matkustaa, huone oli siisti ja aamiainen hyvä.
Aamiaisbuffetti oli jo matkamme aikana toiminnassa, mutta itse emme halunneet ottaa riskejä ja viettää pitkiä aikoja samassa tilassa muiden kanssa (koronaepidemia), joten tilasimme aamupalan huoneeseen. Niin ei tarvinnut Wiimaakaan jättää yksin, vaikka se kyllä aiempien kokemusten perusteella odottaa huoneessa ihan nätisti. 

Wiima hotellilla - oma mammipeitto tietenkin mukana, niin koti syntyy sinne missä ollaan.
Ruoka- ja vesikupeille pruukaan hotelleissa laittaa pyyhkeen tai vastaavan aluseksi, niin paikat pysyvät siistinä. Samalla pyyhe on kätevä messissä myös, jotta saa sadekelin jäljiltä kuraistakin koiraa siistiä.

Hyvin nukutun yön jälkeen starttasimme kohti Kolia. Taivas näytti aurinkoiselta, mutta sadettakin oli lupailtu. Kolille saapuessamme tie alkoi nousta ylöspäin ja P-kylttejä oli matkan varrella jo pari-kolme. 
Ajateltiin kuitenkin, että ajetaan vielä ylöspäin, jos saisimme autopaikan lähempää. Saimmekin, mutta se ei ollut helppoa - tänä koronakesänä koko Suomi on liikkeellä, ja tuntui, että he kaikki olivat tuona päivänä päättäneet tulla Kolille. 

Ensin piti parkkipaikalta nousta Kolin Luontokeskuksen tasolle. Siihen oli tarjolla kiskohissi (eli turkulaisittain funikulaari) tai portaat, joista valitsimme viimeksimainitut.

Portaita riitti ja riitti ja riitti. Tässä et näe puoliakaan. Tai neljäsosaakaan. Reidet huutelivat hoosiannaa, mutta homma kävi hyvin liikunnallisesta porrastreenistä autossaistumisen jälkeen!

Ukko-Kolin laella

Kotimainen koiruli kotimaisissa kansallismaisemissa Ukko-Kolin laella.

Ennen matkaa tein vähän selvityksiä, ja törmäsin mielenkiintoiseen tietoon, jota en tiennyt, vaikka tiesinkin, että Kolin kalliot ovat olleet paikallaan pitkään. 

Mutta, että Euroopan vanhin paikka? Kyllä! Näin kirjoittaa mm. Tiede-lehti:

"Koko Eurooppa sai alkunsa melkein kolme miljardia vuotta sitten. Alku Euroopan maanosalle alkoi Itä- ja Pohjois-Suomen kalliopohjasta. Tarkka kaikista vanhin paikka sijaitsee Pohjois-Karjalan Kolilla, kertoo Tiede-lehti.

- Jos olet käynyt Kolin laella, jolta avautuu yksi maamme kansallismaisemista, olet seisonut Euroopan ikivanhimmalla paikalla, lehti kirjoittaa.

Alku-Suomi kuului varhaiseen suurmantereeseen Kenorlandiin, joka sijaitsi trooppisilla leveysasteilla päiväntasaajan eteläpuolella. Kaikki palasensa Eurooppa sai kokoon dinosaurusten aikakautena. Tuolloin Suomi oli ollut olemassa jo runsaat miljardi vuotta ja liikkunut mannerten mukana."

Sadepilviä alkoi hiipiä yllemme, mutta vielä ei ripotellut

Akka-Kolin laelta näkyi metsää silmän kantamattomiin

Voisitkohan jo lopettaa tuon kuvaamisen???

Jollain voi olla tarve noissa jylhissä maisemissa myös hiljentyä, ja sen olisi voinut tehdä vaikka tässä kalliopyhätössä. 

Kuten kuvista näkyy, niin maisemat ovat tosiaan jylhät ja mahtavat! Ei niitä turhaan kehuta eivätkä ne turhaan komeile kansallisrunoilijoidemme aiheina! Kolilla on tarjota luonnossakulkijalle paljon erilaisia reittejä, itse kiersimme Huippujen kierroksen ja vähän sen lisäksikin, mutta useita muita reittejä olisi myös ollut. Kaikissa on huomioitava korkeuserot ja kiipeämistä on luvassa. Meitä palveltiin hyvin Luontokeskuksen pihalla kun opas tuli kertomaan meille reiteistä. Ylempänä myös kuva häneltä saadusta kartasta.

Varsinaista ihan oikeaa päivävaellusta meidän ei siis tullutkaan reiteillä tehtyä, vastoin alkuperäistä suunnitelmaa, kun aika kului maisemien ihailemiseen ja huipulta toiselle kiipeämiseen. 

Lisäksi alkoi taivaalla näkyvät pilvet näyttää siltä, että kohta tulisi vettä niskaan oikein reilusti ja kallioista (jotka olivat luonnontilaisia ja paikoin todella jyrkkiä) tulisi liukkaita. Aloimme siis hakeutua takaisin päin, mutta sen keskenämme totesimme, että paikalle olisi kiva tulla myös toisenkin kerran ja silloin sesongin ulkopuolella, jotta ihmismäärä olisi pienempi. Kuvissani yllä ei ihmisten määrä näy, mutta tässä alla yksi esimerkiksi. Paikallisetkin sanoivat, että tämä oli poikkeuksellinen kesä, ikinä ennen ei tällaista ryntäystä ollut ollut. Se on kyllä toisaalta hieno asia, että suomalaiset paikkaavat puuttuvia ulkomaisia turisteja!

Saaristolaisia kun itse ollaan, niin vesi kutsuu puoleensa! Niinpä Kolin kallioiden jälkeen oli luonnollista käydä vielä katsomassa kallioiden alapuolella sijaitseva Kolin satama. Sielläkään ei tarvinnut pettyä - löysimme kauniita maisemia ja rantarakennuksia.

Ja kuvista huomaa, että sadepilvet hieman väistyivät. Joskin sitä vettäkin kyllä saatiin, ja reilusti! Mutta meidän kannaltamme täydellisellä hetkellä, kun saavi aukesi juuri kun olimme siirtymässä takaisin autolle. Yläkerran väeltä loistavaa suunnittelua 😀!

Kolin satamassa olisi kanootinvuokraus ollut mahdollista.

Pielisellä seilaillaan mm. tällaisilla bååteilla.

Lake Pielinen

Venetalon harjassa lukee "Tervetuloa Koliin"!

Lossiranta. Selvisi, että tämä lossiranta ei ollut tänä kesänä käytössä. Harmi, olisi ollut kiva nähdä millaisella vehkeellä järvi-Suomessa näitä vesiä ylitellään.

Mitä olisi kierrellä Karjalaa ilman karjalanpiirakkaa ja munavoita?
Mummini myös leipoi karjalanpiirakoita. Nythän niitä saa joka kaupan paistopisteestä, mutta silti tuli näitä syödessä mummi mieleen.

Sellainen oli se päivä. Seuraavana päivänä uudet seikkailut 😊! Terkuin Wiima