Onnea tylleröinen!

Tässä välissä ehti jo käymään niin, että Wiima-tyllerö täytti 20.4. kokonaista kahdeksan vuotta!

Hyvää syntymäpäivää rakas, elämäni koira 💗.

Kuvissa Wiima neljän kuukauden ikäisenä ja sitten syntymäpäivänään (8 vee) otettu kuva. Värit olivat pentuiässä hauskasti väärinpäin - siellä missä naamassa nyt on tummaa oli silloin vaaleaa, ja päinvastoin. Värityksen muutos on tyypillinen riistanvärisille lapinkoirille, niille tulee pentuiässä tuollainen hauska maski, joka sitten pikkuhiljaa muuttuu ja vakiintuu.

Värien muutosta tuntuu tapahtuvan vieläkin. Ainakin kuononpäässä, pienimuotoisesti. Kuononpää oli tuollainen tumma, kuin pentukuvassa, vielä senkin jälkeenkun maski muuten oli hävinnyt.
Pikkuhiljaa kuononpäästä tuli tuollainen valkoinen kuin aikuiskuvassa, mutta sekin edelleen välillä tummenee ja vaalenee! En ole kiinnittänyt huomiota, että liittyykö vaihtelut esimerkiksi vuodenaikoihin tai karvanlähtöön.

Syntymäpäivälahjaksi Wiima sai temppuilua koirayhdistyksen kentällä. Kaivoimme esiin rallytokokylttejä sekä agilityn kepit ja välinumerona pallon heittoa ja -noutoa - minä heitin ja Wiima nouti, jos ihan tarkkoja ollaan :) .

Teemoina käännökset, sekä kuvan ulkopuolella oikealla eteentulo, joka joskus jää vähän vinoksi ja merkille lähetys. 

Pieni radanpätkäkin tuli ikuistettua :) .

Olin ennen tätä korona-aikaa ajatellut, että Wiima olisi tällaisen toiminnallisen lahjan lisäksi saanut myös palvelusetelilahjan eläinlääkärille. Mielessä oli silmien peilaus ja ihan vaan terveystarkastus, kun kerran aletaan olla molemmat tässä mainiossa keski-iässä.

Homma kuitenkin jäi vähän vaiheeseen nyt, kun koitan näinä aikoina itse välttää menemästä mihinkään mihin ei ole pakko. Ehtiihän tuota myöhemminkin, vaikka kesällä - luulen, ettei Wiima pahastu, vaikka lahjantulo vähän viivästyykin :) .. saattaapi olla tällaisten lahjojen kohdalla jopa hieman iloinen "armoajasta" :D.

***

Monen tyylin nuuskutteluja

Kaiken sen lisäksi, mistä kirjoittelin viime tekstissä, on myös harrastukset tilanteesta johtuen paussilla. Tai siis ohjatut harrastukset. Mutta onneksi nämä meidän lajit, nose ja rally, ovat sellaisia, että niiden puitteissa on helppo keksiä omatoimisia harjoituksia, niitä tosin teen myös ihan normiaikoina. .. no, en kylläkään ihan näin aktiivisesti, kun välillä laiskottaa (yksi syy siihen, miksi pidän kiinni ohjatuista treeneistä :) ).

Nose Work on yleistynyt Wiimalla yleiseksi etsimistaidoksi. Eli hajun ei tarvitse olla Nose Work -haju, vaan muukin etsintä onnistuu, kun perustaito on opittu. Sillä lailla pyrin kuitenkin erottelemaan, jottei koira ihan menisi sekaisin, että muuta kuin NoseWork-hajuja etsittäessä annan Wiimalle aina lähtöhajun sekä käytän hieman eri käskyä, kun taas Nose-etsinnän taas käynnistän ilman lähtöhajua.

Kolikkojen etsintä on aika helppoa, eikä vaadi mitään etukäteissuunnittelua. Treenin toteutan ihan niin helposti, että haistatan kolikon Wiimalla, ja sitten menen ja piilotan sen. Piilolle kuljen mutkitellen ja koskettelen muitakin paikkoja kuin sitä missä kolikko on, ja sitten vapautan Wiiman etsimään. 

En ihan tarkaan tiedä mitä hajukombinaatiota se etsii, mutta luultavasti minulta tuoksuvia kolikkoja. Koska tämä kolikkoetsintä on pelkkää hauskanpitoa ja aktivointia, niin en ole välittänyt harjoitella myös vierailla kolikoilla, eli sellaisilla, jotka eivät haise (tai tuoksu) minulta. Noseworkissahan on tärkeää, ettei koira etsi oman hajuni perusteella vaan etsii omatoimitreeneissäkin nimenomaan NW-hajuja.

Tässä pari filmiä kolikon etsinnästä. Puulle Wiima osasi hakeutua suoraan, vaikka arvelin, ettei ehkä osaisi. Se nimittäin silmä tarkkana seurasi piilotusoperaatiota portin takana :D ja vaikka mutkittelin niin matkallani tuolle puulle, kuin myös palatessani sieltä, sekä koskettelin aitaa ja kiviä yms paikkoja kulkiessani, niin Wiima oli selvästi päätellyt, että piilo on puussa. 

Toinen etsintä oli terassilla ja se ei ollut aivan yhtä nopea. Piilo on tuolissa, jossa on koirien alustahuopa. Wiima haistelee sitä kahdessa erässä - se näyttää kyllä saavan hajusta vainun heti tuolin luokse osuttuaan, koska kiinnostuu tuolista. Mutta ei saa kohdennettua (on aika kova tuuli) ja hylkää tuolin, tekee sitten kierroksen terassilla. Wiima palaa kuitenkin takaisin tutkimaan tuolia ja nythän se kolikko sitten löytyykin.

Pääsiäisenä hassuteltiin taas vähän nose-hajulla ja tein Wiimalle oman pääsiäsispuun, hajuhyrrän.

Ripustin pääsiäismunien muoveja ja muita pikkuesineitä kuivatustelineeseen, haju on takimmaisessa munassa. Tämä olikin aika hauska ja koira aluksi vähän hämmetynyt. 

Eka kierroksella Wiima luuli, että oli saanut hajuhyrrän sijaan leluhyrrän ja merkkasi (ja otti suutuntumaa) ne kaikki. Mutta sitten aukesi neidin nenä ja hän hoksasi, että tässä pitäisi myös etsiä.

Hajuhyrrään toi haastetta myös se, kun esineet roikkuivat aika alhaalla. Eli kun Wiiman nenä bongaa hajun, niin esine karkaakin narun varassa nenän edestä ja Wiima ei tiedä mihin se hävisi :D, ja niin hän rassukka sukeltelee siellä joukossa uudelleen hajua hakemassa. 

Hajulähde sitten lopuksi saadaan paikallistettua ja ilmaistua, ja Wiimukka saa palkkansa :) .

****

Wiiman kanssa ollaan valmisteltu erästä koiranpäivän ohjelmaa. Toimin paikallisessa koirayhdistyksessä ja meillä on ollut tapana järjestää jotain kivaa huhtikuun koiranpäivälle.

Viime vuonna meillä oli puuhatapahtuma, jossa osallistuja saattoi kiertää rallyrastilta agilityrastille ja agilityrastilta tasapainorastille ja myös oli ainakin nosework-rasti ja aktivointilelurasti. Lisäksi toteutimme "Houkutusten valtatien", eli että koiralle annettiin luoksetulokutsu ja luoksetuloreitin varrella oli herkkuja ja leluja. Koirat suoriutuivat siitä.. no, vaihtelevasti :D.

Tässä viime vuotinen NoseWork -rastimme

Houkutusten highway ei mennyt tältä koirulilta ihan putkeen :D

Wiima testailee balanssirastin rengasta tapahtumaa edeltävänä iltana, 

kun olimme laittamassa kenttää valmiiksi.

Kuvat yllä siis viime vuodesta. 

Tänä vuonna järjestämme valokuvasuunnistuksen. Eli piirretään karttaan reitti, ja reitin varrella otettu valokuvia paikoista, jotka pitäisi tunnistaa ja ottaa niissä kuvat omista koirista. Wiiman kanssa ollaan näitä kuvia käyty ottamassa kaupunkilaisten tunnistettavaksi ja tässä niistä pieni kavalkadi.

Tällaiset kivat portaat sijaitsevat Paraisilla pihojen välissä, vähän piilossa.

Tämä ikkuna on Vanhalla Malmilla, Paraisten vanhalla 1700-luvulta peräisin olevalla puutaloalueella, joka on edelleen elävässä käytössä, talot kauniisti restauroituina.
Yhden talon ikkunassa on hauska "somistus".

Uskaltaisitko sinä poseerata näin hurrrjien jellonien kanssa?

Kevät koronan varjossa

Tulipa tästä varsin erikoinen kevät. Kaikenlaisia uhkia olin maailman tilanteessa vuosien mittaan nähnyt; milloin pullisteli itäinen naapurimme, milloin tuntui, että terroritekoja tapahtui "joka puolella" Eurooppaa, joka laittoi harkitsemaan matkustuskohteita. Mutta tällaista uhkaa, minkä edessä nyt olemme, en rehellisyyden nimissä ollut tullut ajatelleeksi. Toki tiesin, että SARSit ja ebolat olivat ihmishenkiä vieneet, aikaisemmin myös ns. espanjalaiset ja hongkongilaiset virukset, mutta ensin mainitut tuntuivat muiden maiden ongelmilta ja jälkimmäiset menneiden aikojen ongelmilta. Eihän tänne Pohjolaan, Suomeen, tällaisia ongelmia tulisi - kunnes tuli.

Itseni kohdalla - ehkä jopa vähän noloa kirjoittaa, kun monella on suuria ongelmia tulojen tai yksinäisyyden kanssa - tilanne on toistaiseksi tuonut aika vähän muutoksia arkeeni. Olen astmani vuoksi riskiryhmää, joten siirryin tekemään etätöitä jo aikaisessa vaiheessa. Se oli ennestään tuttua, koska olin aiemminkin tehnyt etätöitä pari päivää viikossa, nyt teen niitä kokoaikaisesti. Mieheni tekee nyt myös etätöitä. Sosiaaliset kontaktit olen koittanut karsia minimiin, kaupassa käynti hoituu nykyisin nettitilauksella.
Mutta toki minulla on suuri huoli omista vanhemmistani, joihin pidän nyt yhteyttä vain puhelimella ja viestejä kirjoitellen, ikävä ystäviäni. Ja lisäksi ajatuksissa pyörii omassa elämässä ajankohtainen asia, eli millaiseksi nyt muuttuu opinahjojen yhteishaku, kun perinteiset pääsykokeet jäävät pois, ja miten se vaikuttaa yhteishaussa mukana olevan poikani tilanteeseen. Kovasti toivon, että opintopaikka löytyisi!


Taloudellinen kuoppa ja yksinäisyys

Huoleni eivät lopu edelliseen. Minulla on useita ystäviä yrittäjinä palvelualoilla, esimerkiksi kampaajina. Heillä on asiakasvirta lähes tyrehtynyt ja monella on lappu luukulla. Mistä tulot? Onneksi yrittäjät nyt vihdoin pääsivät sosiaaliturvan piiriin, ja toivottavasti saavat myös jäädä. Opettajaystäväni tekevät pitkää päivää uuden tilanteen edessä, uusilla digitaalisilla välineillä, joihin heistä kaikki eivät ollenkaan olleet edes tutustuneet ennen tätä tilannetta ja nyt yhtäkkiä kaiken piti sujua ja opettamisen jatkua. Hoitoalalla olevat ystäväni joutuvat päivittäin laittamaan itsensä alttiiksi tartunnalle, etätyö ei ole mahdollista.
Sama tilanne kaupan alalla toimivien ihmisten kanssa, apteekeissa, siistimistöissä ja niin edelleen. Töiden vaan täytyy sujua, vaikka riskit on isot.

Lisäksi ajatuksissa on myös kollektiivinen huoli esimerkiksi lapsiperheistä, joissa vanhemmat eivät nyt jaksa olla lastensa tukena. Perheistä, joissa on alkoholismia tai väkivaltaa. Vähävaraisista perheistä, joilla ei ole tarjota lapselle työkaluja opetukseen osallistumiseen. Perheistä, joissa on taloudellisia ongelmia, kouluruokailu kun on voinut olla joillekin lapsille päivän ainoa lämmin ateria.
Miten näitä perheitä voidaan nyt tukea?

Toisaalta on huoli yksinäisistä ihmisistä, vanhuksista, jotka varmaan tuntevat nyt olevansa todella yksinäisiä.
Eikä yksinäisyys ikää katso, yksinelävillä aikuisillakin on nyt rajattu mahdollisuus nähdä muita ja puhua toiselle ihmiselle. Yksinhuoltajan huoletkin moninkertaistuneet - pitäisi huolehtia etäkoulusta, omasta ja lastensa terveydestä ja poisjäänyt kouluateria nakertaa taloudenpitoa (joissakin kunnissa onneksi toimitetaan kouluruoka, mm. omassani Paraisilla).


Koska tämä on ohi?

Ahdistavinta minusta on lukea uutisia siitä, ettei kukaan oikeastaan tiedä koska tämä päättyy. Koska viruksenpaholainen ei kerro. Vielä jokin aika sitten kerrottiin, että 'homma' on ohi kesään mennessä. Sitten sanottiin, että jos kontakteja karsimalla saamme tartuntojen määrää hidastettua, niin tällöin myös virus on pidempään vieraanamme, eli tilanne voisi ehkä helpottua kesällä, loppukesällä. Ja eilen luin uusimpia ajatuksia tilanteesta, joiden mukaan tilanne voisi ehkä helpottua vasta kun saadaan rokote... nähtäväksi jää, kuka oli oikeassa.

Yhteiskunta ei tietenkään voi olla suljettuna niin pitkään, vaan talouden rattaiden on alettava pyöriä. Muuten tulee lisää suruja ja huolia, ja vielä moninkertaisesti, vajotessamme syvälle taloudelliseen kuiluun.
Miten löytää tässä tasapaino, niin, että ihmishenget eivät vaarannu, mutta talous alkaisi pyöriä niin, että kun tästä selvitään, on meillä edelleen toimiva yhteiskunta? Onneksi en ole siitä päättämässä, eikä kateeksi käy heitä, jotka niitä päätöksiä joutuvat tekemään.

Toki talouden käynnistämisessä varmasti auttaa, jos Suomi saa virustestauksen käyntiin. Mikäänhän ei ainakaan nykytiedon valossa estä jo taudin sairastanutta palaamaan aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi. Hämmästellen luin niitä kommentteja, joissa yksityinen sektori kertoo tarjonneensa apua tässä asiassa, mutta apu oli torjuttu. Toivottavasti tässä ei nyt edetä pelkästään punavihreällä ideologialla, vaan kaikki mahdollisuudet käytetään.


Hyviäkin seurauksia?

Niin kammottava kuin tämä tilanne onkin, Suomessa ja eritoten ulkomaan uutisia seuraillessa, niin en voi välttyä ajatukselta, että jotain hyvääkin tästä seuraa.

Ajattelen, että viimeistään tässä vaiheessa Suomessa ja Euroopassa toivottavasti nähdään, miten tiiviisti olemme asettaneet itsemme Kiinan ja Aasian rattaisiin. Sieltä tulee kaikki tuotantomme tarvitsemat komponentit ja muu halvalla tuotettu tavara. On ollut vallalla ajatus, ettei länsimaissa kannata tuottaa, vaan täällä tehdään suunnittelutyö ja Aasiassa tuotetaan. Itse olen mahdollisuuksieni mukaan jo pitkään yrittänyt välttää Kiinan tuotantoa, mutta liike-elämä on mennyt (halpa) hinta edellä.
Mistä se halpuus syntyy? Se syntyy siitä, ettei työntekijöille makseta kunnollisia palkkoja; siitä, ettei työturvallisuusasiosta huolehdita; siitä, ettei yhteiskuntaa ja sosiaaliturvaa rakenneta oman maan kansalaisille. Haluammeko tukea tällaista yhteiskuntaa?
Toivon ja uskon, että Eurooppa, Suomi ja muut länsimaat koronan muodossa toteutuneen riskin jälkeen näkevät asiat uudessa valossa ja ryhtyvät tuomaan tuotantoa Aasiasta lähemmäs.

Toisaalta ainakin toivon, että myös Kiinassa ja muissa Aasian maissa nyt nähtäisiin, että kertyneet rahavarat tulisi suunnata oman maan kehittämiseen. Tuntuu erikoiselta, että Kiina olisi esimerkiksi ollut halukas sijoittamaan miljoonia Helsingin ja Tallinnan väliseen tunneliin samalla kun oman maansa asukkaat joutuvat ostamaan lihansa elävinä toreilta, koska kauppoja, supermarketteja, kylmäketjuja ei ole maankattavasti, riittävästi.
Satunnaiselle tarkastelijalle näyttää muutenkin siltä, että Kiina on halunnut sijoittaa rahansa mieluummin maailman valloittamiseen ja valtansa lisäämiseen, kun samaan aikaan esimerkiksi Kiinan maaseutu kipeästi kaipaisi rahoittamista ja kehittämistä.
Heidän tulisi pikaisesti kehittää maataan siihen suuntaan, että villieläintorit jäävät historiaan sekä hyvin paljon muitakin kehittämisideoita tulee mieleen.

Arvelen, ettei maailma muutenkaan arkisissakaan asioissa ole tämän jälkeen ihan entisensä. Työnantajat huomaavat, että etätöissäkin työt sujuvat, siispä konttoreissa ei tarvitse olla kaikille omaa paikkaa = säästöä kiinteistökuluissa. Ravintoloiden palveluvalikoimat monipuolistuvat, alácarte-ruokasettien take away -myynti on tullut varmaan jäädäkseen. Iloitsen jokaisesta innovaatiosta, josta luen, jossa yrittäjä tai yritys on nopeassa tahdissa keksinyt muokata toimintaansa ja siten onnistuu saamaan kolikoita kassaan - viimeksi näin kukkakauppayrittäjiä, jotka myivät kukkia drive in -kaistalla tai tuulikaapista, ja asiakkaita riitti!


Koiruli mielenterveyshoitajana 

No eihän tämä koronajuttu siis varsinaisesti koirablogiin kuulu, mutta menköön, sillä teki mieleni vähän tuulettaa ajatuksiani ja kirjoittaa niitä muistiin tulevia aikoja varten.

Mutta toisaalta koirakin kyllä kuuluu tähän tarinaan erittäin vahvasti, sillä päivien kohokohdaksi on muodostunut koiralenkit. Toki ne ovat olleet kohokohtia ennenkin, ja lempipuuhiani arjessa aina, mutta nyt lenkkien merkitys on kohonnut sfääreihin, kun kalenteri on muuten tyhjentynyt menoista. Kun arki on kokonaan samojen seinien sisässä, niin koiralenkit tarjoaa siihen ihanan henkireiän.
Ja koirahan se ei osaa näitä asioita surra, joten niitä en sitten itsekään koiralenkeillä ehdi miettiä. Koiralenkeillä sen sijaan leikitään koiran kanssa, potkaistaan tiellä makaava käpy koiran noudettavaksi, kiskotaan koiran mukaansa poimimaan keppiä ja kuljetaan aistit auki kevään merkkejä bongaillen.

Pääsiäislauantaina käytiin mökkisaaressa (saman kunnan alueella). Isäntä teki askareitaan veneverstaassa ja minä hieman haravoin. Joskin aika vähän, sillä mieli teki lenkille saarta kiertämään ja katsomaan, miltä paikat talven jäljiltä näyttävät. Aurinko paistoi ihanasti ja metsän keskellä piti riisua takkia, mutta rannoilla puhalsi vilpoinen merituuli.

Zadaa, aarre eli keppi löytyi!

Törmäsimme metsätiellä myös toiseen koiran taluttajaan, jolla oli hihnan päässä nuori bortsu-uros.
Hän kyseli, että josko Wiimaa kiinnostaisi ottaa pienet juoksutreenit ja niin sitten tehtiin. 

Toisiimme välimatkaa pitäen katselimme, kun koiramme laukkasivat pitkin mustikanvarpumetsää.

Pysykäähän terveinä ja jaksamista tilanteisiinne!

Luolavuoren luonnonsuojelualue

Pari viikkoa sitten lenkkeiltiin alueella, joka on itse asiassa minulle hyvinkin tuttu, eli Turun Luolavuoren (Luolavuori-Ilpoinen) luonnonsuojelualue ja ulkoilureitistö. Luonnonsuojelualue perustettiin Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ja itse olen pikkutyttönä asunut Turun Ilpoisissa Lauklähteenkadulla aivan tuon alueen vierellä (siis huomattavasti ennen noita maamme 100-vuotisjuhlallisuuksia)

Muutimme kuitenkin pois jo kun täytin 7-vuotta ja sen jälkeen en noilla seuduilla oikeastaan ole käynyt ennen tuota parin viikon takaista reissuamme.

Lähestyimme aluetta Ilpoisten kautta ja jätimme auton koulun/kirjaston eteen, Lauklähteenkadun päähän ja, koska vanha kotipihani on heti toisella puolella, niin toki nostalgiasyistä kurkistimme ensin kotipihalleni. Muistot vierivät mieleen, mm. miten kerran olin saanut hienon vaaleanpunaisen vekkihameen ja ylpeänä menin hametta pihakavereille näyttämään. Kävi kuitenkin niin hassusti, että astuttuani ulko-ovesta pihamaalle jäin vahingossa heti isomman pojan polkupyörän alle!
En tiedä miten pojan siinä kävi, itse sain kaatumisesta haavan polveen, mutta ikävintä oli, että uusi hameeni meni heti riekaleiksi. Se kirveli paljon enemmän kuin polvi :) ! Mutta enemmän on kuitenkin hyviä muistoja ja huvittavaksi muistoksi se on tuo vekkihamemuistokin jalostunut :) .

https://www.turku.fi/kulttuuri-ja-liikunta/ulkoilualueet/luonnonsuojelualueet/luolavuori

Reitistö lähtee heti kirjaston takaa, ja edessä nousee Luolavuoren kukkula. Se on itse asiassa vanha maantäyttöalue, ja sitä aiemmin ihan kaatopaikkakin 😳, mutta sitä ei voi mistään enää ympärilleen katsomalla päätellä. Nykyisin kukkula toimii mm maastopyöräilijöiden harjoitusratana, näköalakukkukana sekä ulkoilualueena koiran ulkoiluttajille ja muille lähiseudun kaupunkilaisille.

Luolavuoren kukkulalta näkyy koko Turun yli, yhdessä suunnassa Turun Tuomiokirkko (kuvassa yllä), toisessa suunnassa Mayerin telakka ja kolmannessa suunnassa Paraisten kalkkitehtaiden piiput.

Hieman yllätyin kun huomasin kukkulan laella jatulintarhan tai toiselta nimeltään neidontanssin. Nehän ovat muistoja kaukaa viikinkiajoilta, ja hetkeksi pääni tyhjeni kaikesta vähästäkin tiedosta ja olin vaan hämmästynyt, etten ollut kuullut Luolavuoren kukkulallakin keskiaikaisia muistoja olevan. Kunnes sitten tajusin missä oltiin ja ettei kukkulaa tässä muodossaan ollut olemassakaan keskiajalla.
Kotiin tultuani vähän googlailin, ja selvisi, että Luolavuoren jatulintarha on rakennettu vuonna 2011,  siis keskiaikaa huomattavasti tuoreempaa tuotantoa.

"Jatulintarha on suomalaiseen kansanperinteeseen pohjaava nimitys eri puolilla Eurooppaa esiintyvälle kivistä kootulle labyrinttikuviolle eli kiertokäytävälle. Muista labyrinttikuvioista poiketen jatulintarhassa ei yleensä ole umpikujia. Jatulintarhan kehien välissä kulkevaa mutkittelevaa polkua pitkin voi kävellä kuvion reunalta keskustaan." (Wikipedia).

Jatulintarhojen, niiden oikeiden, tarkkaa ikää tai merkitystäkään ei täysin tunneta. Arvellaan, että niillä olisi ollut uskonnollinen tausta. Paraisilta löytyy jatulintarha Nauvosta (linkki), ja niitä käsittääkseni löytyykin pääasiassa Pohjolan rannikkoseuduilta.

En saanut jatulintarhaa ihan kokonaan kuvaan, koska keskelle sitä oli majoittunut dronen lennättäjiä, joita en sitten viitsinyt ilman lupaa kuviini poimia.

Nousimme kukkulalle yhdeltä puolelta ja sitten toiselta puolelta alas. Mäki oli varsin jyrkkä, ja koska oli satanut useana päivänä, oli myös polku aika liukas ja liejuinen.

Kukkulan jälkeen toisella puolella alkoi sitten luonnonsuojelualue. Turun Sanomat on kirjoittanut aiheesta näin:

"Turun Luolavuoren kaupunginosaan on perustettu Varsinais-Suomen Ely-keskuksen päätöksellä 25 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue. Se on osa Luontolahjani satavuotiaalle -kampanjaa. Luonnonsuojelualue sijaitsee Ilpoisten kaupunginosan ja Luolavuoren vesitornin välisellä metsäalueella.
Alueella on yksi Suomen komeimmista luolista, varhaismetallikautisia kivistä kasattuja hautaröykkiöitä ja Ropovahaksi kutsuttu vanha Turun kaupungin rajakivi satojen vuosien takaa. Siellä on myös luonnontilaista männikköä sekä korpimaista vanhaa metsää, jossa on liito-oravan reviiri. Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaan lahopuun määrä metsässä on huomattava. Louhikkoisesta kalliomänniköstä löytyy myös Litorinameren muinaisranta 7 000–8 000 vuoden takaa.

Luonnonsuojelualueella on kolme muinaismuistoa ja yksi luonnonmuistomerkki. Kaksi muinaismuistoista on varhaismetallikautisia, kivistä kasattuja hautaröykkiöitä. Yksi muinaismuistoista on Turun kaupungin vanha rajakivi, Ropovaha, josta on maininta jo vuodelta 1530. Kiveen on hakattu A-kirjain ja vuosiluku 1794. Alueen pohjoispäässä sijaitsee yksi Suomen komeimmista luolista, jolla on pituutta peräti 45 metriä."

Meillä ei ollut mitään selkeää suunnitelmaa, miten lähdemme alueeseen tutustumaan ja meihin iski oikeastaan valinnan vaikeus. Olisi ollut kuntopolun tyyppistä leveämpää maastopolkua tarjolla ja sitten tällaisia kuvassa näkyviä kutsuvia metsäpolkuja, ja näiden välillä pohtiessamme, oli päätös aika helppo - päätimme suunnata metsään.

Alueella risteilee todella paljon metsäisiä polkuja ja ihan tuntui kuin olisi satumetsässä kulkenut. Paljon kiveä ja kalliota polun molemmin puolin ja ryhdikästä mäntypuumetsää ympärillä. Unohtui, että itse asiassa ollaan keskellä Turkua.

Polkuja olisi riittänyt tutkittavaksi varmaan enemmänkin, mutta polkujen lisäksi taitimme matkaa alueella kiertävällä kuntopolulla sekä ihan poluttomalla taipaleella metsässä.

Luolauoren alueella on tietenkin myös luolia ja korkeita kallioita. Siellä on muun muassa kymmeniä metrejä pitkä luola, johon aikuinen ihminenkin voi mennä tutustumaan, mutta paikka ei kuulemma sovi ahtaan paikan kammoisille, joten jätimme sen suosiolla väliin. Jos kiinnostuit, niin mm. tästä voit lukea luolasta lisää (linkki).

Mutta toki oli meidän hieman kiipeiltävä kun kerran olimme paikalle tulleet, mutta minua korkeanpaikan kammoisena kyllä vähän huomasi tuo laella olo. Kuvassa olemme jo kiivenneet aika matkan, eli alas on matkaa enemmän kuin mitä kuvasta näkyy :) .

Kiva alue kaiken kaikkiaan ja varmasti tulee poikettua siellä jollain sunnuntailenkillä toistekin. On todella hieno juttu, että tällainen keidas on jätetty kaupungin keskelle kaupunkilaisten nautittavaksi, niin on kerrostalonkin pihalta lyhyt matka luontoon!

Lenkkimme pituudeksi taisi tulla sellaiset n 5 km, mutta lisää saa mainiosti venytettyä niillä monilla poluilla, ja matkaa voi taittaa aina Kaarinan Vaarniemeen ja Turun Katariinanlaaksoon asti. Toisaalta jos aika on tiukilla, niin lyhemmälläkin reitillä selviää.

Nose Work - syvät piilot ja TYD

Tulin ajatelleeksi tässä, että harrastuksistamme en ole kirjoitellut moneen kuukauteen, vaikka niiden kanssa koko ajan puuhaamme. Nose Workin ohjatut treenit on jatkuneet edelleen kesätauko poislukien joka toinen viikko, kuten jo viimeisten noin neljän-viiden vuoden ajan :)!
Rallytokossa käymme niin ikään säännöllisesti, mutta kirjoittelenpa tähän postaukseen joitakin muistoja lähiviikkojen nosetreeneistä:

Tiimimme onkin koirakoulu Vainuvoiman vanhin pystyssä oleva kuuden koirakon treenitiimi, paitsi että viime keväänä vaihtui yksi osallistuja toiseen. Aina joskus olen miettinyt, että keksisinkö jotain muuta tämän tilalle, kun olen jo niin monta vuotta ollut mukana. Mutta hetken ajateltuani taas päätän, etten keksi, enkä halua keksiä, sillä nenätyöskentely on Wiiman ja minun mielestä niin hauskaa.
Treenaamme lajia myös itseksemme ja välillä myös tuttujen kesken, joka onkin tärkeää, sillä omien piilojen ohella haettavana on oltava myös muiden piilottamia hajuja - muuten vaarana on, että Wiima alkaa hakea jemmoja jotka hakuhajun lisäksi tuoksuvat minulta. Ja sokkohaut ovat tietenkin tärkeitä, siis etten itse tiedä piilojen sijoittelua vaan homman täytyy mennä TYD-periaatteella = Trust Your Dog, ja tämä voi toteutua vain muiden tekemissä piiloissa.
Kaveriporukkatreenimme eivät kuitenkaan ole kovin säännöllisiä, ja siksi olen pitänyt kiinni noista joka toinen viikko kouluttajan johdolla tapahtuvista treenestä. Lisäksi kouluttajamme kouluttautuu myös itse ahkerasti, jolloin hän osaa treeneissä haastaa meitä tavoilla, joita emme itse keksisi.

Yllä olevissa kuvissa ollaan Vainuvoiman omissa tiloissa ja kouluttajamme olikin keksinyt meille hyvät teemat. Kaksi hakua, joista toisessa teemana syvät piilot, ja toisessa tuo TYD. 

Syvät piilot tarkoittaa sitä, että hajulähde on jossain syvemmällä, niin ettei koira pääse siihen kuonollaan kontaktiin. Tällainen paikka voisi olla esimerkiksi hajulähde aavistuksen raollaan olevan laatikon perällä, hieman auki jääneessä matkalaukussa tai hajulähteen lähestyminen jotenkin muuten estettynä. Tällöin haju leviää lähteen ympärille toisella tavalla ja sen tarkentaminen on vaikeampaa. Yleensä myös vaadimme koiralta tarkkuutta ilmaisussa - ei riitä, että kuonolla vilauttaa suurin piirtein hajulle, vaan hajulähde olisi osoitettava mahdollisimman tarkkaan - niin tässä koira joutuu ilmaisemaan hajun pystymättä sitä täysin tarkentamaan.

Wiiman nenä toimi tässä etsinnässä hyvin. Kyseessä oli rajattu keittiötila ja tietenkin myös rajattu etsintäaika. Ensimmäinen löytämämme piilo oli esimerkin mukaan millin pari avoimeksi jääneen keittiönlaatikon perällä, noin (ihmis-)reiden korkeudella. Wiima sai siitä wainun aika nopeasti, mutta tarkentamiseen meni jonkin aikaa, koska haju oli varmaan levinnyt laatikon ympärille pilveksi. Laatikon suulla se kuitenkin taisi olla voimakkaimmillaan, ja sen tyttö sitten merkkasi. Oikein.
Toinen piilo oli myös sijoitettu niin, ettei koira päässyt sen lähelle. Tämän hakeminen kesti ensimmäistä pidempään, mutta senkin Wiima sitten sallitun ajan sisällä ilmaisi. Mikä positiivista - Wiimalla oli aiemmin vähän vuoto-ongelmaa, eli jos etsintää joutui työstämään pitemmän aikaa, niin vaikka työnteko jatkui, niin alkoi tulla piippausta ja turhautumista, mutta nykyisin sitä esiintyy harvemmin ja mm tässä vaikeassa tehtävässä ei ollenkaan, mistä olin tosi iloinen.

Tässä odotellaan vuoroa kakkosetsintää varten ulkona, kun toinen koirakko on juuri töissä. Nose Workissa ei koiran tarvitse kestää muiden koirien läsnäoloa vaan tilanne rauhoitetaan ja muut koirat ovat työskentelyn aikana poissa näkyvistä.
Tai siis noin periaatteessa. Meidän etsintätiimissä koiratkin ovat jo tutustuneet, niin ettei niiden läsnäolo lähistöllä haittaa kenenkään etsintöjä. Toisaalta kouluttajamme välillä myös raahaa omaa koiraansa ihan tahallaan häiriöksi etsintöihimme, mutta mm. kisatessa tällaista tilannetta ei tietenkään olisi.

Toinenkin etsintä oli haasteellinen. Taustatiedoksi saimme tehtävän alussa, että etsintäalueena on koko huone, siinä on yksi piilo ja etsintäaika oli aika pitkä, olisiko se ollut peräti 10 minuuttia ja se koko aika olisi käytettävä.
Kävi sitten niin, että se yksi ja ainoa piilo löytyi ekan minuutin aikana - sen löytyminen oli tehty helpoksi. Mutta etsintää piti jatkaa - olemme tiimissä paljon puhuneet siitä, että koiraa pitäisi palkata myös hyvästä etsimisestä, ei pelkästään löydöstä, koska koira ei saa pettyä, jos löytöä ei tulekaan. Etsimisen pitää siis olla motivoivaa ihan sellaisenaankin. Niin jatkoimme Wiiman kanssa etsimistä, mutta mielessäni harmittelin, että löytö tapahtui niin nopeasti ja mietin, että nyt on erityisesti kehuttava koiraa työskentelystä, kun edessä oli niin pitkä tyhjän etsiminen. Kieltämättä mieleeni myös hiipi, että oliko tässä nyt kompa kainalossa ja tilassa olisi useampia piiloja, mutta etsinnän edetessä niitä ei näyttänyt olevan.
Etsintäajan päätyttyä kävi ilmi, että ulko-ovella oli piilo, jota emme olleet löytäneet. Ja kouluttaja kertoi seuraavat huomionsa, että eikös ollutkin kurja juttu, kun piilo löytyi heti ja edessä oli yhdeksän tyhjää minuuttia etsintää. Että hartioideni lyhistyminen löydön kohdalla oli näkynyt ihan silmämääräisestikin 😅. Koira oli pariin otteeseen etsinnän aikana saanut vainun ovella olevasta piilosta, mutta itse kutsuin sen joka kerta pois jatkamaan etsintää, kun kerran piiloja ei pitänyt enempää olla ja ei se ainakaan ulko-ovessa olisi.
Vaikea harjoitus ja toistuvat tällaiset olisi varmaan koiralle tosi raskaita motivaation tappajia. Mutta kertaalleen tehtynä tämä oli hyvä herätys siitä, että oma keskittymiseni herpaantui heti sen ensimmäisen löydön jälkeen, jolloin Wiimankin työskentely herpaantui ja myös hyvä herätys koiraan luottamisesta, kun kutsuin sitä ulko-ovelta (missä haju oli) takaisin töihin. 

Tuuliset treenit Kupittaan Liikennekaupungissa

Viime keskiviikkona olimme ulkotreeneissä Turun Kupittaanpuistossa. Niissä ei ollut varsinaista teemaa, mutta häiriötä sitäkin enemmän, eli sinä iltana puhalsi kova hyinen viima (ei siis ihana pehmoimen Wiima), joka vei hajut mennessään ja lisäksi Kupittaanpuisto on turkulaisten suosima koiranulkoilutuspaikka, joten ohikulkevia musteja riitti.

Meillä oli kuitenkin Wiiman kanssa oikein onnistuneet treenit, hyvin jaksoi pimatsu ilman turhautumista työstää hajujen lähteitä vaikka tuuli haittasi kuonotyöskentelyä.  

Treenien toinen osuus tehtiin pienen esiintymislavan ympärillä. Siinä oli jo illalla sen verran pimeää, ettei tullut kuvia otettua. Mutta sellainen havainto tuli siinä tehtyä, että jos alusta on kovin jännittävä, ei nenäkään toimi.

Nimittäin alustan takana oli aivan kapea kaistale koroketta, jossa saattoi kävellä (niin kapea, että lähetin koiran, mutten mennyt itse 😏). Kouluttajan vihulainen olikin laittanut yhden jemmoista juuri tähän kohtaan ja sitä jemmaa ei löytänyt kukaan treenitiimimme koirista. Osoittautui nimittän, että koirat keskittyivät niin tarkkaan alustaansa ja sillä pysymiseen, että Wiimaakin kävelytin siinä kolmisen kertaa edes takaisin ja vielä käsiohjauksella tehostettuna, mutta elettäkään työskentelystä ei siinä kohtaa ollut. Koiraa lopuksi autettiin 'kädestä pitäen' löydölle, jotta saatiin palkka tarjottua, mutta tuokin oli hyvä oppitunti minulle itselleni. 

Arvostan toki ominaisuutta, että koira ajattelee ja hoksaa, että tässä on nyt vaarallinen paikka ja keskittyy siihen muuta koohottamatta. Mutta jos joskus ei piilo löydy, niin syynä voi siis olla jokin tällainenkin asia, että itse paikka on niin jännittävä. Wiiman olemuksesta sitä ei voinut lukea, se oli koko ajan hyvällä mielellä, mutta keskittyi kapean kaistaleen ylitykseen ja sulki kuononsa siinä kohtaa.

Semmoisia juttuja kuonohommista tällä kertaa. 

Ai niin, yhden jutun voisin vielä kirjoitella, kun olen tehnyt vielä yhden havainnon:

Wiima on itsenäinen koira, joka pärjää ja työskentelee myös yksin. Voin siis esim lähettää sen johonkin kohteelle haistelemaan ja jos siellä on löytö, niin Wiima ilmaisee sen vaikka olisin etäämmällä.

Tästä huolimatta Wiima häiriintyy, jos en itse ole sataprosenttisesti keskittynyt. Jos etsinnän aikana esimerkiksi alan keskustella kouluttajan kanssa ja annan Wiiman hoitaa etsintähommat, niin silläkin katoaa keskittyminen hommasta. Eli Wiiman mielestä nenätyöskentely on meidän yhteinen juttu, eikä minun sovi siitä luistaa sillä varjolla, ettei nenäni toimi yhtä hyvin.

Tämä on minusta oikein hyvä periaate ja lupaan Wiima tämän jatkossa muistaa 💗😊.

Oletteko kuulleet aiheesta #dollypartonchallenge ? Oli kuulemma Dolly-tyttönen julkaissut itsestään nelikenttäkuvan erilaisissa tilanteissa tarkoituksenaan kertoa, että "get yourself a woman who can do it all". Tämä on levinnyt viraalina sekä ihmis- että koiruusmaailmassa ja esim insta on näitä kuvia täynnä.
Itse innostuin kanssa miettimään, millaiset olisi Wiiman profiilikuvat eri applikaatioissa, ja tulin siihen tulokseen, että ne voisivat näyttää vaikka tällaisilta 😀.
Get yourself a dog who can do it all!

Runoja

" - Minä rauhoitun aina kun alkaa sataa lunta

ja aina kun näen ihmisen koiran kanssa.

Sillä ihmisellä ei ole mitään hätää."

- Eeva Kilpi

Näin tämän runon ja halusin kirjata sen muistiin. Löysin vielä sille myös taustoitusta:

 "Teksti on Eeva Kilven vuonna 1982 ilmestyneen runokokoelman Ennen kuolemaa yhden runon alusta."

*****

Lisäksi koira-aiheisia runoja löytyy myös Sirkka Turkan tuotannosta.

Musta koira nukkuu vieressäni, sielun veli,

sen sydän lämmittää pienen huoneen,

rannan kivet ja järven jään.

Ilman lävistää vanha rakkauslaulu.

**

Lyhyt kalpea talvipäivä mahtuu

vaikka koiran hännänpäähän.

Niinkuin se pieni elämä, joka hyvin mahtui

pihlajan ja pihlajan väliin.

Tulevat talvipäivät, siirtolaiset Lumenmaassa

ikävä tulee, vanha tuttu, piirtää nimensä

sydämen pehmeään pintaan.

**

"Ei hautausmaa ole raskasta, se on linnunlaulua puita, tuulten suhinaa, pimeän sointu.”

**

Saniainen on tämän itkuisen maan villipalmu, hirvet ovat suuriruhtinaita ilman ruhtinaskuntaa, ne viettävät rauhallista maanpakolaisen elämäänsä. Simpukkakuorikeko rannalla on piisamin pitkien hiljaisten talvi-iltojen koko kirjasto.

**

"Taidan viettää melkoisesti aikaa vain tuijottaen koiraan, hämmästellen miten ihmeellinen ja kaunis se on, ja miten maailmani on muuttunut sen tultua elämääni."(kirjasta: rakkaudesta koiriin)

Fyssarin käsittelyssä ja ystävänpäivän lenkki

Käytiin lauantaipäivän kunniaksi pötköttämässä fyssarin patjalla. Olen aikeissa taas lähiaikoina ostaa Wiimalle satsin allastreeniä, ja halusin varmistaa, että tyllerön kroppa on kunnossa ennen harjoittelua. Ja onhan se toki muutenkin parempi hoitaa kireydet ennen kuin niistä tulee häiritseviä. Pätee meihin ihmisiinkin.

Vähän kireyttä löydettiin rintarangassa sekä lonkan koukistajissa, joihin saatiin kotihoito-ohjeet venytyksiksi. Itse asiassa samoja venytyksiä olimmekin harrastaneet, mutta vähän liian pienellä kaarella. Mutta muuten Wiimukka oli ihan hyvässä kunnossa ja se oli kiva kuulla! Myös takaosan lihaksisto oli tasapainoinen - asia, jonka nyttemmin muistan aina kysyä viime keväisestä polvirumbasta oppineena. Ja koska omissa käsissäni ( = osaamisessani) on jotain vikaa - en oikein osaa tunnustella Wiimaa siinä mielessä, että voisin sen lihaskunnosta itse jotain päätellä.

Wiima fyssarin käsittelyssä.

#karvanlähtöaika

Ja tässä lähikuvassa 😄 vasta odotellaan vuoroa päästä vastaanotolle. 

Fyssarin piti olla ensin perjantaina, mutta siirtyikin hänen esteensä vuoksi lauantaille. Minä olin ehtinyt buukaamaan perjantaille jo vapaapäivän, mutta käytin sen peruuntumisesta huolimatta. Lomapäivä oli itse asiassa onnien onni, sillä koko viikolopun satoi ja tuuli - Dennis-myrsky - niin perjantaina sain kuitenkin nauttia vähän keväisen (!) kauniista ilmasta. Ja keväisestä tosiaan, vaikka ollaan helmikuussa!

"Onks koiraa näkyny?"

Tämä yllä on niemenkärki, jonka päässä usein käydään kurkkimassa merelle, mutta nyt oli vesi niin korkealla, että meidän matka päättyi tähän kohtaan. Kuvassa näkyvä jää oli lähes riitettä, eikä varmaan kestäisi edes Wiimaa, saatika itseäni.

Oonkohan ennenkin maininnut, mutta golfkenttä on kiva paikka näin talviaikaan, kun golffaajat loistavat poissaolollaan ja pienet koiraeläimet voivat siellä vähän päästellä menemään :) .
Tämä kenttä on kävelyetäisyydeltä kotoamme ja kuljemme usein kentän kautta kotiin päin.

Sitten vähän pöhköiltiin vielä toisellakin kentällä, eli futiksen keinonurmikentällä, jonka läpi kuljemme aika usein lenkkireiteillä. Arkisin lenkkimme on usein hihnalenkkejä kaupungissa, niin koitan joka kerta hakeutua myös paikkohin, joissa pitää Wiimaa myös vapaana - sama juttu kuin noissa edellisissä kohteissa :) . 

Tällä kentällä olen ottanut tavaksi puuhata Wiiman kanssa jotain hauskaa, vaikkapa heittää hanskaa noudettavaksi tai nameja etsittäväksi. Tai vaikka harjoitella peruuttamista - mitä milloinkin. Wiima innostuu jo etukäteen kun olemme saampumassa kentälle.
Tänä perjantaina löytyi tuollainen kräki, kuin kuvassa näkyy, ja sen kanssa tehtiin vähän noutoa ja harjoiteltiin vihjeestä suuhun poimimista ja suussa pitämistä:

 

Sattui olemaan ystävänpäivä tuona perjantaina kun kuva otettiin ja tuon viimeisen kuvan jalostin sitten ystävänpävän hengessä tällaiseen muotoon:

Hyviä ystävänpäivän jatkoja itse kullekin!