sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Paimion luontopolku kulkee vaihtelevassa maastossa

Pääsiäissunnuntaina kävimme kiertämässä Paimion luontopolun reippailun merkeissä. Sää oli todella keväinen siinä huhtikuun alussa ja takkikin tuntui olevan välillä liikaa. Reitti tarjoilee kauniit, vaihtelevat maastot ja pituudeltaan se on virallisen tiedon mukaan noin 4 kilometriä - minun ja mieheni sportstrackerit näyttivät kylläkin 4.95 päästyämme takaisin parkkipaikalle, eli lähempänä viittä, mutta sehän on melkein sama asia.

Pääsiäissunnuntain vierailu tuolla polulle oli meillä järjestyksessään toinen, edellisen kerran kiersimme reitin toukokuussa vuonna 2019 ja tässä postauksessa on kuvia molemmilta kerroilta.

Polku on hyvin helppokulkuinen noin reitin puoleen väliin asti. Siinä on vuorotellen pitkospuuta ja maastopohjaa. Molemmille puolille avautuvat kauniit suomaisemat, myös suolampi.





Kosteikon yli kulkee komea silta.
Tämä kuva on vuodelta 2019, ja silta vaikutti tuolloin uudelta.

Vanha siltakin oli tänä vuonna 2021 edelleen tallella. Se ei kylläkään kutsunut käyttämään 😊, vaan mieluummin tuli valittua tuo uudempi vieressä näkyvä silta. 
Tämä vanhempi silta toimi kuitenkin hyvin pienenä harjoituksena Tihkulle tällaisista vähän keinuvista silloista ja laitureista. Tosin - ihan turha harjoitus, Tihku on kotonaan kaikilla alustoilla.


Reitin puolessa välissä maasto muuttuu. Tilalle tulee kuivapohjainen mäntymetsä ja polku alkaa nousta kallioille. 



Vähän matkaa kallioita noustuamme polku saapuu kallion laelle, josta kulkija saa ensin näköpiiriinsä näköalatornin ja sen jälkeen laavun, jossa voi nauttia eväänsä.


Siellä haukkujen taustalla tuo näköalatorni näkyy. Siihen emme tällä kertaa kiivenneet, koska siellä oli muita ihmisiä ja näinä aikoina sitä haluaa sen pienen viheliäisen pöpön vuoksi vältellä muita.

Viime reissulla kiipesin, ja alapuolella näkyi komea mies ja kaunis koira 😊😍


Laavu. Kuva toukokuu 2019.

Näköalatornin alapuolelta löytyy laavu, jossa on myös grillausmahdollisuus. Viime toukokuussa nautimme eväämme laavulla, mutta tällä kertaa pääsiäissunnuntaina vaeltajia oli liikkeellä enemmän ja laavu oli kansoitettu. 
Niinpä kiipesimme yksinkertaisesti toisen pienen kallion laelle ja mussutimme välipalamme siinä. 
Mukana meillä oli äitini pääsiäiseksi meille leipoman vadelmapiirakan viimeiset palat, smoothiet ja pullollinen vettä. Koiroille oli molemmille reppuun pakattu omat dentastickit.

Jos asemoi itsensä tähän lähelle, niin vahingossa voi suuhun lentää muutakin kuin dentastickiä, miettii Wiima keräämällään elämänkokemuksella :)

Tihkun elämänkokemus ei vielä riittänyt yllä olevan kaltaiseen päättelyyn, hän mussutti omaa tikkuaan vieressä tyytyväisenä :)


Laavun jälkeen reitti kulkee ensin muinaishaudan, pirunpellon, ohitse. Sen jälkeen maasto vaikeutuu hieman, mutta ei edelleenkään mitenkään vaikeaksi normaalikuntoiselle ihmiselle. 
Eteen tulee esimerkiksi tämä pitkähkö laskeutuminen kallioilta alas ja sateisella kelillä, saatika talvella, kalliot ovat varmasti liukkaita. Apuna kulkee kuitenkin köysikaide, josta voi halutessaan tarttua kiinni, jos tuntuu, että on lentämässä pyllylleen.






Viimeksi kiersimme reitin toukokuussa ja ihana tupasvilla oli jo kukassa suonlaitamilla
(kuva 2019)


Ihan näin vihreää ei vielä nyt huhtikuussa ollut, mutta kuukauden päästä reitillä näyttää jo tältä.
(05.2019)

Suolampi (05.2019)


Maailman paras Wiima (05.2019)


Retkikoira Tihkunen 5kk (04.2021)








Kiva reissu. Kotimatkalla puhuimme isännän kanssa siitä, että tällä reissulla myös taas huomasimme, miten maailma on muuttunut. Kun vuonna 2019 kävimme tämän reitin kiertämässä, niin koko matkalla ei tullut vastaan ketään. Koronan myötä koko Suomi on hakeutunut metsiin ja luontopoluille - ja kun itsekin saavuimme paikalle, niin parkkipaikka oli täynnä autoja. 
Onneksemme olimme liikkeellä aika myöhään iltapäivällä, joten saimme silti aika rauhassa kulkea ja saavuttuamme takaisin autolle, oli useimmat jo häipyneet paikalta. Ystäväni kertoi vaeltaneensa reitin samana päivänä, mutta jo kahdeksan aikaan aamulla, ja tuolloinkin oli reitti ollut melko tyhjillään. 

Parkkipaikan vieressä on pieni ulkomuseo, jossa esitellään turvesoiden historiaa. 
Tämä kuva on otettu ulkomuseon oviaukossa, valitettavasti ei tullut sisäpuolelta muita kuvia.

Kiinnostuitko lähtemään kierrokselle? Parkkipaikka löytyy osoitteesta Luontopoluntie 54, Paimio.
Jos haluat vaeltaa rauhassa ja hiljaisuudessa, ja on viikonloppu, suosittelen aikaista lähtöä taikka sitten hieman myöhempää lähtöä. 




(5.2019)

















keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Tihku 5 kk kasvaa ja kommunikoi. Myös juhlan aihetta!

Tihku täytti eilen 6.4. viisi kuukautta. Pentuaika vilisee silmissä. Tämä on tällainen Note to Self -tyylinen julkaisu, niin saan muistiin, missä mennään. Ja ehkäpä tätä on jonkun toisenkin samanikäisen koiranomistajan mielenkiintoista lukea :).


Pääsiäisenä tuli mittailtua Tihkun strategiset mitat. Kotona tehty epätieteellinen mittaus antoi pääsiäismaanantaina 

- säkäkorkeudeksi 45,2 senttiä ja 

- kiloja punnittiin ELL vaa'alla kiirastorstaina 11,5 kg.

Kylkiä koetellessa kylkkärit tuntuvat mukavasti, ei liikaa eikä liian vähän - samalla tavalla kuin rystyset kun käsi on auki, se on hyvä mittari. 

Tältä hän näyttää 5 kuukauden ikäisenä.
Selälle kasvanut pörröisempi "aikuisturkki" hieman pyöristää ylälinjaa kuvassa.
Tihkulla on varsin kivannäköinen profiili.


Ruokaa menee edelleen kolme kertaa päivässä ja noin kolme desiä nappulaa päivässä ja toisinaan lisäksi vaihtelevasti jugurttia, raakalihapullia, kalaa, raejuustoa tai jotain vastaavaa lisuketta.
Yksi ruokakerta tarjotaan useimmiten taskusta palkkana ja on tällöin jotain palkaksi sopivaa - ruokanappulat eivät pääsääntöisesti Tihkulle palkkana toimi poikkeuksena jotkut kevyet kotitreenit. 

Ruokanappulana Tihkulla on nyt pentunappulan jälkeen ollut Canaganin lohiruoka (Scottish Salmon). Se maistuu hyvin ja on myös viljaton. Lisäksi siinä menee kalaöljyt mukavasti samalla. Wiimakin söi aikoinaan samaa ruokaa, mutta siirtyi jo useampi vuosi sitten kotimaisen Dagsmarkin ruokiin. Tihkunen jatkaa nyt Canaganilla toistaiseksi, mitään suunnitelmia ruuan vaihtamiseksi ei nyt ole, mahdollisesti sitten joskus aikuisiällä, mutta katsotaan. 


Tihku on viisi kuukautta ja on oppinut hienosti kommunikoimaan meidän kaksijalkaisten kanssa. Esimerkiksi pissihädästä kertoessaan hän saapuu luokseni, tuijottaa tiiviisti silmiini. Kun kontakti syntyy, kääntyy hän ympäri ja lähtee viemään minua kohti ovea. Se on minusta hieno oivallus! Parempi kuin esim se, että hän vaan kulkisi piipaten pitkin taloa. 

Niin ja tähän liittyen meillä oli viime viikolla juhlapäivä - matot palasivat lattialle! Vahinkoja ei ole tapahtunut enää muutamaan viikkoon, paitsi kerran, mutta se oli oma vika. 


Zadaa - meille saapui matot lattialle, juhlapäivä!
Olin niin mattoja kaivannut! Etenkin kun talomme puulattiat ovat sellaisessa kunnossa, että suunnittelemme niille päivitystä pennun vartuttua, ja nyt jouduin kokoalkukevään katsomaan niitä raapiintuneita lattioita :)


Vaikutuin itse asiassa juuri tänään toisesta kommunikointiin liittyvästä tapahtumaketjusta. Wiimalla taisi olla pissihätä, mutta hän ei ollut ehtinyt kertoa siitä meille ihmisille vielä, vaan hän kökötti ulko-oven takana. Itse istuin olohuoneessa ja Tihku kuljeskeli huoneiden välillä kantaen jotain lelua suussaan.
Tihku saapui luokseni ja herätti huomioni oikein tökkäämällä minua tassullaan. Vilkaisin alas, ja taas hän katsoi minua tiiviisti lelu suussaan ja lähti viemään minua ulko-ovelle, kuten hän tekee, jos hänellä on itsellään pissahätä. Saavuimme ulko-ovelle, mutta Tihku ei itse pyrkinytkään ulos, vaan kääntyi ympäri kun Wiima oli päästetty iltapissille pihamaalle.

Olin tästä aika vaikuttunut. Ainakin, jos tulkintani tilanteesta oli oikea ja Tihku oli päätellyt tapahtumaketjun ryhtyen toimimaan saadakseen minut paikalle avaamaan Wiimalle oven. Voikohan olla näin?

Tältä tilanne ainakin vaikutti ihmisnäkökulmasta ja jos se näin kävi, niin se oli aika monimutkaista päättelykejua, etenkin kun tarve ei edes koskenut Tihkua itseään. Jännityksellä seuraan tapahtuuko samanlaisia tilanteita vai oliko tuossa kyseessä sattumien summa.

Ja Wiimahan kyllä toki itsekin osaa kertoa, että hän haluaisi päästä pihalle. Hän usein ensin juuri istahtaa oven eteen ja jos ei ketään paikalle saavu, niin hän harrastaa juuri samaa tiukkaa tuijotusta, kuin jota Tihkukin nyt käyttää. Mallioppimista siis luultavasti.
Tässä aiemmassa kirjoituksessani (sen loppupuolella) kirjoittelen, että miten tuo Wiiman tuijotustapa syntyi, sillä on oma historiansa, jossa Wiima esiintyy fiksuna ja minä vähemmän fiksuna: Lapinkoirat Wiima ja Tihku: Wiimallakin on lämpökausi (wiimansivu.blogspot.com)




 

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Allergian siedätyshoito - oma kokemukseni

Kärsitkö allergiaoireista? Niin minäkin. Joskaan en nykyisin kovin paljon. Tässä on tullut koiran allergiasta edellä hieman kirjoitettua, niin tuli mieleen kirjoittaa tämä omakin tarinani, josko siitä vaikka olisi hyötyä jollekin samoissa  ajatuksissa olevalle.
Eläinallergiat vaivasivat minua jo pikkutyttönä niin, etten voinut ajatellakaan meneväni kylään kaverideni lemmikkikoteihin ilman allergiapillereitä. Jos jäin yöksi, niin mukanani olivat myös astmapillerit, sillä oire eteni nopeasti silmien kutinasta ja nenän valumisesta hengiysteihin. Tämä tapahtui 70-luvun lopulla ja 80-luvun huitteissa, lääkitys oli tuolloin vähän erilaista kuin se on tänä päivänä - muistan vieläkin, miten astmalääkkeet saivat pikkutytön sydämen pamppailemaan ja kädetkin vähän tärisemään - oire, josta en lapsena koskaan kertonut vanhemmilleni, koska pelkäsin, että sen tietäessään he ehkä eivät päästäsi minua yökyläilemään kaverieni koiraperheisiin. Totuus olisi kai sen sijaan ollut, että annostusta olisi tarkistettu..

Olisi ollut helppoa, jos olisin vaan jättänyt menemästä koirakoteihin ja lakannut rapsuttelemasta jokaista koiraa, jonka tunsin, mutta näin en tietenkään voinut tehdä, koska olin oikea Koiratyttö isolla K:lla jo tuolloin, ja olen haaveillut omasta koirasta niin pitkälle kuin voin muistaa. Alakouluikäisenä hain kaikkia kerrostalopihamme koiria vuorotellen ulkoilutettavaksi - ulkona oireet eivät olleet niin voimakkaat. Olenkin nyt myöhemmin vähän ihmetellyt, että ihmiset uskalsivat antaa koiriaan minulle ulkoilutettavaksi, kun olin niin kovin nuori. Hyvin muistan vielä samojedi Samin, joka veti kovin hihnassa, hauskat cairnterrierit Hussen ja Hassen, suomenpystykorvan Pian sekä pörröisen Kikin, ja niitä oli monia muitakin. Itse kun en antaisi kumpaakaan koiraani ulkoilutettavaksi kuin luotettavalle aikuiselle, tai vähintään jo kypsemmälle teinille. Ajat olivat kai toiset tuolloin.


Minä 80-luvulla, kuten kampauksesta voi päätellä :)
Ja yksi elämäni koirista, sukulaisperheen rakas Dexy.
Kävin yökylässä, allergia- ja astmapillerit laukussa, molempia piti ottaa tarvittaessa, säännöllistä lääkitystä minulla ei ollut.

Koira-allergian lisäksi minua kiusasi allergia muillekin eläimille, kissa-allergia oli vielä koiriakin äkäisempää, oireilu alkoi lähes välittömästi kissan tavatessani. Hevosallergiasta minulla puolestaan on sellainen muisto, että olimme yhtenä vuotena Turun maatalousmessuilla tai vastaavilla, ja halusin päästä hevostalutukseen. Isäni osti minulle lipun (en ollut aiemmin ollut hevosten kanssa kosketuksissa) ja kiipesin humman selkään talutettavaksi. Sillä seurauksella, että silmäni muurautuivat umpeen pariksi päiväksi! Minun olisi siis todellakin pitänyt pysyä eläimistä erossa, jos olisin halunnut säilyä oireetta. Eläinallergioiden lisäksi minua muistaakseni kiusasi lisäksi heinä- ja koivuallergiat, mutta ne eivät minua niin paljon harmittaneet. 


Aikuiseksi tultuani alkoi koirahaaveet haalentua, tuli muita haaveita tilalle - seurustelua, perheen perustamista ja sellaista. Olin toki myös ymmärtänyt realiteetit, koiraa ei tulisi - nimittäin vallalla oli käsitys, että allergeeneja kannattaisi välttää. Siis ihan päinvastoin kuin tänä päivänä, kun puhutaan siedätyksestä. Allergiahan onkin oman kehon puolustautumista vierasta allergeenia vastaan, ja siedätys totuttaa kehoa hiljakseen kestämään näitä "vihollisia".

Sitten meille syntyi perheeseen poika, joka tietenkin kaikkien lasten tavoin alkoi hinkua koiranpentua. Vastasin hänelle, ettei meille valitetavasti voi allergiani vuoksi tulla koiraa. Kuinka ollakaan aloin jonain iltana googlailla aihetta hieman, ja mitä silmiini osuikaan - allergiset ihmiset ottivat itselleen koiria siedättymisen toivossa ja moni heistä siedättyikin (kaikki valitettavasti eivät). Lisäksi hain tekstejä lääketieteellisestä siedätyshoidosta. Ilmeni, että koirasiedätystäkin annetaan, joskin varsin rajatusti - pääasiassa vain esimerkiksi opas- tai muun apukoiran tarvitsijalle, ainakin tuolloin kymmenisen vuotta sitten, nykyisin voi olla eri tilanne. 

Osoittautui kuitenkin myös, että Turun Terveystalo, johon Turun Allergiakeskus oli vastikään sulautunut, ei tällaista rajausta tehnyt, vaan heiltä sai koira-allergiaan siedätystä, jos se vain muuten oli tilanteeseen sopiva hoito. Heillä oli muutenkin, ja mahdollisesti edelleenkin, keskitetysti maan parhaat tiedot allergioiden hoidosta ja heillä kävi siedätysasiakkaita kauempaakin Uuttamaata myöten (minulle selvisi myöhemmin).


Serkkuni Rölli-borderi tuli meille toisinaan koirahoitolaan kun serkullani oli menoa. 
Kun siedätyshoito käynnistyi, niin toisinaan myös pyysin Rölliä viikonloppulainaan.
Rölli kulki mukanamme patikkaretkillä ja vietti lomia mökillämme, ja se oli täydellisen valloittava poika!


Ajatus alkoi viritä päässäni. En olisi uskaltanut ottaa koiraa ja vain toivoa siedättyväni koiralle. Se olisi ollut vaarallista leikkiä omalla terveydelläni, ja myös epäreilua leikkiä eläimen elämällä, jos joutuisinkin laittamaan sen kiertoon. 
Sen sijaan otin yhteyttä Terveystaloon ja varasin ajan allergiaklinikan keuhkolääkärille.
Hänen kanssaan käytiin läpi astmani status, joka oli koko aikuisiän ollut hyvässä hoitotasapainossa ja selvitettiin muutkin tarvittavat seikat, ja tuloksena selvisi, että siedätyshoito voisi minulle sopia.

Hoito olisi kolmen vuoden mittainen, ja hinta olisi (tuolloinen hinta), noin 3000 euroa, iso raha, mutta se kuitenkin jakautuisi koko kolmen vuoden hoitoajalle ja koostuisi lääkärikäynneistä, hoitajakäynneistä ja allergeenilääkkeen hankinnasta, joten en sitten säikähtänyt hintaakaan. Myöhemmin kävi vielä yllätykseksi ilmi, että Kela korvaisikin melkein puolet kustannuksista, mikä oli tietenkin iloinen uutinen.  Joskus myöhemmin kylläkin ihmettelin allergiahoitajalle, että miksi ihmeessä tämä on Kelan korvaama hoito, kun voisinhan vain olla ottamatta koiraa.
Hän vastasi, että "Älä väheksy asiaa, sinulla on sairaus ja siedätyshoito on sen sairauden hoito. Sinullakin on oikeus saada hoitokuluistasi korvausta. Sitä paitsi", hän jatkoi, "koirien tiedetään tuovan terveydellistä hyvinvointia, joten raha tulee yhteiskunnalle ehkäpä sitä reittiä takaisin". Niin kai se sitten on. 



Allergiasiedätyshoitoni alkoi vuonna 2010. Ensi alkuun kävin pistoksilla kerran viikossa, mahdollisesti vielä useammin ihan ekoina viikkoina, mutten sitä enää muista. Sitten pistosvälit pitenivät kahteen, sitten kolmeen viikkoon ja vähitellen kuukauteen. Ehkä jopa pidempiin väleihin, mutta en sitäkään enää tarkkaan muista.
Kaikki sujui todella helposti ja sain paljon vaikuttaa siihen, milloin ilmaantuisin seuraavalle piikille, siis kellonaikojen osalta, joka helpotti paljon arkeani - piipahdin usein piikillä kesken työpäivän, onneksi se sopi työnantajalle. Rutiini oli, että hoitaja pisti piikin ja sitten istuin puolisen tuntia käytävässä, jotta varmistui, etten saisi shokkia allergeenista, ja sitten sain lähteä. Mitään ongelmia pistoksista ei koskaan tullut. Hoitajat olivat oikein mukavia ja heillä oli paljon kivoja ajatuksia ja vinkkejä aiheesta. Terveystalo hoiti asian todella sujuvasti minulle, mikä teki pitkään hoitoon sitoutumisen helpoksi.

Kun hoitoa oli takana kaksi vuotta ja yksi hoitovuosi vielä edessä, alettiin allergiahoidossa kysellä, että joko minulla on se koira. Hätkähdin ihan, että ei kai vielä, kun hoitokin oli kesken. Juu, juu, nyt voisi jo alkaa koiraa katselemaan! Kääk! Vaikka olin jo kaksi vuotta odottanut, tuntui se "koiraostoksille" lähteminen ihan epärealistiselta ja kummalliselta, senhän ei pitänyt olla minulle mahdollista. 
Vinkiksi sain katsella joko trimmattavia koiria tai pitkäkarvaisia koiria, sillä niiden mahdollinen hilse pysyy turkissa kunnes ne harjataan tai turkkia muuten hoidetaan. Lyhytkarvaisen koiran hilse pöllähtää ilmaan helpommin, ja siksi niitä siedetään useimmiten vähän huonommin. Allergiahan kehittyy siis koiran epiteelille, jota on sen hilseessä, kuolassa ja myös ulosteissa. Siksi myös pentukoira saattaa olla aikuista allergisoivampi, sillä niitä pissejä ja kakkeja useimmiten löytyy ensimmäisinä viikkoina myös kodin lattioilta. Myös sellaiset turkkirodut, joiden turkkia pestään usein, ovat useimmiten paremmin siedettyjä, koska pestessä mahdollinen hilse huuhtoutuu suihkuviemäriin. Kaikki on kuitenkin yksilöllistä, kuten allergiat ovat ja ns allergisoimatonta rotua ei ole (vaikka välillä muuta väitetäänkin).

Tulevan koiramme rotua olimme jo ennakolta ehtineet miettiä. Koska aiemmat koiraystäväni olivat olleet terrierejä (skye ja borderi), kiinnostivat terrierit tietysti ensin. Eniten alkuvaiheessa ajattelin juuri borderia sekä myös australianterrieriä. Mutta terriereistä ajatus siirtyi aika nopeasti paimenkoiraan, koska halusin koiran, joka haluaisi toimia ihmisensä kanssa - moni terrierikin haluaa, mutta niiden alkuperäinen käyttötarkoitus on kuitenkin itsenästä puuhaa. 
Paimenkoirissa toisaalta jännitti se esimerkiksi bordercollieiden loputon työnnälkä, kun itse halusin koiran, joka on aktiivinen kun minäkin olen, ja osaa levätä kun minäkin lepään. En ollut tuntenut lapinkoiria ennen, mutta jostain osui niiden luonnekuvauksia silmiini. Erilaisten selvittelyjen ja koirakohtaamisten jälkeen sitten varmistui, että halusimme meille tulevan lapinkoiran.

Loppu onkin historiaa, seuraavana kesänä Wiima haettiin kotiin. Jännitin asiaa terveyteni vuoksi todella paljon ja pelkäsin, että joutuisimme kuitenkin Wiimasta luopumaan. Olin kuitenkin kasvattajan kanssa tilanteeni puhunut, ja saanut sovittua, että hänen kanssaan yhdessä siinä tapauksessa etsisimme Wiimalle uuden kodin. 

Uutta kotia ei onneksi kuitenkaan tarvittu, sillä hoito oli tepsinyt ja allergiaoireeni pysyivät piilossa. Niin mahtavaa! Minulla on muistikuva, että ihan pentuaikana jonkinlaista nenänkutinaa ja nuolaisun aiheuttamaa ihon kutinaa olisi ollut, mutta se kaikki hävisi aika nopeasti.

Wiiman kotiutuessa minulla oli vielä puoli vuotta hoitoa jäljellä ja se tietenkin suoritettiin loppuun suunnitelman mukaisesti, vaikka se Wiima jo meillä asustelikin.


Omien kokemusteni valossa lämpimästi suositan siedätyshoitoa allergiaan. Hoidosta todellakin on ollut minulle apua, enkä reagoi koiriin - omiini tai muihin koiriin - enää millään tavalla. Myös muut eläinallergiat ovat helpottaneet, enkä esimerkiksi reagoi edes kissaan kovin nopeasti, jos kyläilen kissakodissa. Eläinallergiat myös usein hieman helpottavat aikuisiässä, joten silläkin voi olla vaikutusta, mutta koiraa en astmani vuoksi olisi uskaltanut ilman tätä hoitoa hankkia. 

Siedätyshoito ei tietenkään ole taikakeino - se on pitkä hoito ja sen tulokset vaihtelevat, mutta kuulemani mukaan suurin osa siedättyy, kuten minäkin. Siedätyshoitoa voi hakea kaikenlaisiin allergioihin, niin eläinallergioihin kuin siitepöly- tai ruoka-allergioihin. Tästä kaikesta kannattaa allergialääkärin kanssa keskustella, jos asia kiinnostaa.


Matka Pariisiin

Kun oli tovi hoidon päättymisestä kulunut, sain jännittävän puhelun. Allergiahoitajani siellä soitteli, että haluaisinko ja voisinko lähteä Pariisiin kertomaan allergiataustastani ja siedätyshoidostani! Olin lievästi sanottuna hieman äimänkäkenä, taisinkin pyytää päivän miettimisaikaa ja sitten vastasin myöntävästi. Kyse oli lääketieteellisestä seminaarista Pariisissa, jossa esiintyisimme eurooppalaisille lääketieteenalan asiantuntijoille. Mukanani lähtisi toinenkin siedätyshoitopotilas sekä pienen seurueemme vetäjänä allergologian erikoislääkäri ja professori Erkka Valovirta Terveystalosta/Turun Allergiakeskuksesta. 
Suomessa oli tuohon aikaan meneillään uraauurtava projekti, jossa allergioiden vuoksi pidettäviä dieettejä ja muita allergeenien välttämisiä oli siedättymisen nimissä purettu ja tästä oli jo tullut joitakin (hyviä) tutkimustuloksia. Erkka Valovirta oli kutsuttuna kertomaan seminaariin näistä tuloksista ja sitten minä ja potilaskaverini esiintyisimme lääketieteellisinä esimerkkeinä :). 


Reissuun liittyi vielä sellainenkin hauska yksityskohta, että meistä potilasesimerkeistä filmattiin seminaarin jälkeen myös haastattelu, joka oli määrä esitellä EU-mepeille Brysselissä allergiahoidon uusien tuulien jakamiseksi. Harmillisesti en itse koskaan nähnyt millainen filmistä sitten tuli, pitäisi varmaan harkita meppiuraa, jos sen filmin sitten siellä Brysselissä näkisi :).

Minulle jäi vielä matkalta mieleen Erkka Valovirran sanat, ja kyllä montakin hänen sanomaansa mielenkiintoista tietoa ja muuta asiaa, mutta erityisesti tämä, jonka hän sanoi kuultuaan, että meillä nyt asuu Wiima ja, että olen oireeton. Hän sanoi, että yksi koira on hyvä alku, kahden koiran kanssa siedättyy vielä paremmin. Niinhän se tietenkin on, vaikka olikin kevyeksi jutusteluksi tarkoitettu. Mutta nyt olen hänen tätäkin ohjettaan vielä noudattanut, kun meille vuonna 2020 muutti Wiiman lisäksi uusi perheenjäsen Tihku hoitamaan allergiasiedätystäni :). 


Sellainen seikkailu oli tämä koiranhankkimisprosessi meillä. Ei mikään simppeli juttu tai yhtäkkinen päätös vaan elämänikäinen haave ja vielä tämä loppuponnistus siedätyshoidon muodossa, joka kuitenkin sujui kannaltani helposti ja myös yllättävän nopeasti. 
Homma ei kaduta ollenkaan, päinvastoin. Sain koiran myötä uuden harrastuksen, liikunnallisemman elämän ja vielä uuden ystäväpiirinkin vanhan lisäksi. Erinomainen päätös ja Wiima oli ja edelleen on täydellinen ensimmäinen koira 💝!


sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Tihkun mittarissa 20 viikkoa 😍 ja kiva Turku-reissu!

Tihku täytti edellispäivänä perjantaina 26.3. jo 20 viikkoa! En varsinaisesti laske viikkoja enää, vaan kuukausia (4,5 kk), mutta Tihkun veljen instapäivitys herätti minut tasalukuun.

Tihkusta 20-viikkoispäivänä perjantaina otettu valokuva

20 viikkoa ollaan siis ehditty toisiimme tutustua ja Tihku on osoittautunut oikein kivaksi veijariksi. Ja aivan erilaiseksi kuin Wiima :).

Wiima on introvertti, joka on aina lähistöllä, mutta ei ikinä pyri syliin eikä ja rapsutuksiakin sietää vain rajaansa asti. Tervehtii vieraat iloisesti, mutta sitten vetäytyy lähistölle tarkkailuasemiin.  Treenikentillä taputtelemaan ryhtyminen on lähes rangaistus.  

Tihku taas on extrovertin perikuva! Hän rakastaa kaikkia, pussailee ja tunkee syliin. On jännää seurata, mitä ikä ja kehitys tekee extroverttiydelle - säilyykö se vai väheneekö. Kun istun koneella, haluaa Tihkunen olla lähellä ja voi nukahtaa jalalleni. Massurapsutukset on parasta. Hänellä ei ole väliä missä asennossa hän on, selällään, vatsallaan tai vaikka ylösalaisin, kun taas Wiiman nukkuma-asento on massu- tai kylkiasento, tai hurjimmillaan kieppi.

Wiiman ja Tihkun suhteessa introverttiys ja extroverttiys tarkoittaa sitä, että Tihku tunkee Wiiman lähelle, jolloin Wiiman pitää vähän kääntyä, ettei kakru ole ihan iholla :D

Wiimasta ja Tihkusta ei oikein toistaiseksi saa rinta rinnan -kuvia, koska vaikka ohjaan heidät rinnakkain istumaan, on Wiiman aina hieman siirryttävä, niin että näkisi mitä se pikkuveli keksii.
Se varmasti muuttuu kun Tihkukin kasvaa ja tulee Wiiman mielestä ennustettavammaksi.
Tässä kohtaa on pääasia, että kaikilla on hyvä olla ❤.


20-viikkoisena Tihku
- on sylikoira
- on aamuntorkku, jos vaan pääsee aamutuimaan pissille, niin uni jatkuu
- on kantajakoira, noutajan sukua
- on vieteri, joka lentää ja loikkii ajatustakin nopeammin ja korkeammalle
- akrobaatti, joka taiteilee kaikilla keikkuvilla ja rämisevilläkin alustoilla
- aina liikkeessä, valpas ja rauhoittuminen voi välillä olla vaikeaa
- ei pane pahakseen suihkussakäyntiä
 on 11,1 kg painoinen sutjakka kaveri, paino tuli mitattua "juhlapäivää" edellisenä päivänä eläintarvikeliikkeen vaa'assa
- sporttiturkki on alkanut tuuheutua
- nosti jalkaa pissiessään eka kertaa! Juuri 20-viikkoispäivänään perjantaina!
Mutta luulen sen olleen vahinko, sillä sen yhden kerran jälkeen en ole taas moista nähnyt. Olisihan se vähän aikaista?


Emännän etäpäivän lounashetkeen kuuluu useimmiten pikku lenkki koirojen kanssa. Etätyön parhaita puolia!
Kivaa koirille, mutta hyväksi myös itselle!


Turku-reissu


Torstai-iltana oli isännällä puuhaa ja toisaalta Tihkun sapuska oli loppumassa, ja sitä piti saada lisää. Mietin ja fundeerasin miten hoitaisin iltaulkoilut ja kekkasin sitten pakata molemmat koirot autoon ja lähdettiin huristamaan kohti Turkua. Olin vähän jännittynyt, miten selviämme, kun vaikka olen kulkenut koirien kanssa yhteislenkeillä, niin vilkas kaupunkimiljöö olisi uusi kokemus. 

Ensin poikettiin hakemaan Tihkun ruoka (myös punnitsin Tihkun) ja sitten ajettiin auto Turun Virastotalon parkkipaikalle, ja lähdettiin kävelylle. Kiersimme kivan lenkin joenrantaa pitkin, kaupunkilautta Förillä ajelimme Aurajoen toiselle puolelle. Jatkoimme matkaa alajuoksulle päin, kunnes teimme kurvin ja kiersimme toista reittiä takaisin Förille päästäksemme taas joen yli ja sitten keksimmekin vielä kiertää Turun Urheilupuiston reittien kautta takaisin autolle. 

Aurajoen rannalla

Jokilautta Förin kyydissä, Tihkun eka risteily.
Ilmeestään huolimatta hän ei jännitänyt kolinaa tai keinumista, vaan ilme kertoo innosta olla valokuvattavana 😀

Tällä retkellä taas tajuntaani tunkeutui luottokoira Wiiman osaaminen. Kyllähän minä tiedän, että hän on fiksu, mutta nyt oli kuin hän olisi ymmärtänyt, että emännällä on vähän kädet täynnä pennun kanssa. Wiiman hihna ei luultavasti kiristynyt kertaakaan koko matkan aikana, ja hän käveli vieressäni kuin olisi liimattu siihen. En joutunut hänen kanssaan neuvottelemaan edes kohdatessamme toisia koiria, jotka hän sentään yleensä huomaa, vaikka pääseekin niistä pääsääntöisesti ihan sujuvasti ohi (paitsi omissa kortteleissa kotimme lähellä 😏😇).
Olin Wiimasta ihan mahdottoman ylpeä ja onnellinen, koska jos vanhempikin koira olisi samanlainen ohjus kuin pentu on, niin olisi vaikea lähteä sellaisen parivaljakon kanssa ihmisten ilmoille. Niin ja Tihkunkin osalta on vielä todettava, että hänelläkin on hienosti taidot kehittyneet, joskin yhteislenkit on edelleen aina vähän touhukkaampia. Tihku oli muutenkin oikein pätevä pentunen reissussa, odotti kun piti odotella, oli paikallaan kun piti olla paikallaan ja muutenkin oikein mussukka <3.
Eikä 4 kuukauden ikäiseltä pennulta enempää osaamista voi odottaakaan 😊.


Ihmiset ovat hauskoja - suomalaiset ovat vaiteliasta kansaa, mutta kun liikkuu koiran kanssa, ottavat ihmiset spontaanisti yhteyttä. Joku tuli luoksemme kauempaa ja sanoi, että "piti tulla katsomaan kun oli niin kauniita koiria, ja että olisiko ehkä lapinkoiria". Toinen kyseli koirien nimiä ja esitti arvelunsa, että kolmas koirani olisi ehkä Usva :D. Kolmas kertoi nähneensä jo kaukaa, että Tihku oli pentu ja joku halusi kertoa, että heilläkin on lapinkoira tai, että mummillakin oli. Se on oikeastaan hauskaa, että tulee sellaista sananpartta vieraidenkin ihmisten kanssa.  Eritoten näin korona-aikana kun sosiaaliset kontaktit ovat nollassa.

Sellainen reissu se oli, oikein kiva reissu.