Kulunut viikko on ollut meidän perheen 'peruskauraa', normiarkea, töitä ja kotitöitä, juniorin futiksia ja Wiima Wimpulan kanssa touhuamista.
On ollut hienoa huomata miten terveellisesti koiran perheeseen tulo on vaikuttanut elämäämme, sillä ennen koiraemännyyttä en todellakaan vetänyt päivittäisiä keskimäärin tunnin lenkkejä, ja viikonloppuisin pidempiäkin. On ihan superhienoa, että ulkoilun ja reippailun määrä on moninkertaistunut. Se oli meillä myös yksi monista koiran ottamisen syistä ja asia on täydellisesti toteutunut. Itse asiassa olen ajatellut että kaikilla pitäisi olla koira, kyllä olisi Suomi monella tapaa terveempi kansa sillä tavalla :D
Ja sellainenkin toinen juttu, että koiran kanssa tulee lähdettyä ulos myös mitä ihmeellisinä vuorokauden aikoina. Ei nimittäin ole ihan ainutkertaista että tulen vetäneeksi lenkkarit jalkaan puoli kymmenen aikaan, kymmenen huitteissa, tarkoituksenani vain pissattaa Wiima, mutta jalat vetääkin huomaamattani reilusti pidemmän lenkin melkein keskellä yötä, kun se on tuntunut niin ihanalta.
Tähtitaivaskin on niin kaunis ja sitä saa leppoisilla yökävelyillämme rauhassa ihailla.
Jos kulkisin yksinäni ulkona tuohon aikaan, niin voisi tuntua vähän epämukavalta, ja höristelisin korviani rasahduksille, vaikka samalla tajuankin ettei tällaista keski-ikäistä (? --- tai mitä tässä mitään kysymysmerkkejä kirjoittelen, noinhan se on, keski-ikäinen..) - siis ettei tällaista keksi-ikäistä eukkoa kukaan viitsi pakkasessa puskissa vaania :) Mutta koiran kanssa kulkiessa ei tällaisia ajatuksia mahdu päähäni ollenkaan, ihan rauhassa ja rentona taivallamme.
Pääasiassa kuitenkin ulkoilemme päiväsaikaan, kuten tänäänkin ja mukana on usein lisäksi kamera.
Wiima-tyttönen on alkanut oppia hyväksi valokuvaajan koiraksi - kun pysähdyn ja vedän kameran esiin, niin se pysähtyy kiltisti odottamaan, että meikäläinen saisi hommat valmiiksi.
Mutta siihen se on selvästikin vähän kyllästynyt, kun välillä istutan sen milloin minkäkin kiven päälle tai laiturin nokkaan ja kuvaan sitä itseään.
Vapaanajuoksulenkeillä koiran kuvaaminen on nimittäin hihnakävelyä helpompaa, kun vapaana oleva koira on hieman etäämpänä ja kivoja kuvakulmia löytyy melkein automaattisesti koiran liikkuessa itsenäisesti.
Mutta kun ollaan hihnalenkillä - kuten me useimmin ollaan sopivien lähimetsien puutteesta - niin koira on pääasiassa liian lähellä kuvaamista varten, ja sen kuvaus on vaikeampaa. Hihnalenkillä kuvakulma on myöskin liikkeessä kuvatessa usein ikävästi ylhäältä alas, luonnollisesti, sillä oma pää heiluu ylempänä.
Siksi mulla onkin ollut tapana tällätä pimu lenkin varrella johonkin ja ottaa siitä muutama kuva. Vähän tylsiähän nuo posekuvat on, mutta kuvia kuitenkin :)
Alla joitakin kuvia tämän päivän (lauantai) lenkin varrelta, jossa kiertelimme Paraisten rantaviivan tuntumassa sekä Vanhalla Malmilla, edelleen elinvoimainen puutaloalue 1600/1700-luvulta. Vanhalla Malmilla kohtasimme yllättäin myös lampaita, joita jäimme kauempaa ihailemaan, jotta ne eivät pelästyisi.
Wimpsahdus se on edelleen utelias pentu ja kaikkea on haistettava ja maistettava - kuten tätä ruusunmarjapensasta
Wiima Paraisten venesataman laiturilla. Takana merenselkä jäässä. Jäillä näytti vieläkin olevan kävelijöitä, vaikka aurinko jo lämmittää ja heikenneistä jäistä varoitellaan.
Ja niin se Wimpula pääsi taas valokuvamalliksi :)
Kirjastovene, peltinen, odotteli laiturissa jäiden sulamista. Kirjastovenehän on kuten kirjastoauto, mutta kun saarissa asuville ihmisille tarjotaan kirjastopalveluita, niin siihen hommaan sopii paremmin paatti kuin bussi, sillä bussissa voisi tulla kosteat oltavat kun taas paatti kelluu.
Ja rannasta suuntasimme Vanhalle Malmille, eli satoja vuosia vanhalle puutaloalueelle ja käännyttyämme yhdestä korttelista toiselle, näimmekin yllättäin lampaan laiduntamassa lumisella pihamaalla!
Kiersimme toiselle puolelle ja näkemällämme ruskealla lampaalla olikin kavereita :)
Tämän näköisiä tyyppejä meitä kurkki aidan takaa. Olisi ollut kiva mennä Wiiman kanssa nenäkkäin lampaita haistelemaan, mutta kun ei ollut ketään lähellä jolta kysyä lupa, niin pitäydyimme kohteliaan välimatkan päässä.
Eikä Wiimakaan ihme kyllä mitenkään osoittanut hinkuvansa lähikontaktiin. Itse asiassa se vaikutti pitävän mielellään pientä välimatkaa näihin 'kiharakarvaisiin koiriin'. Saapa nähdä mitä mimmi meinaa kun se toukokuussa pääsee lammaspaimennusaitaukseen, meneekö silloinkin typykällä pupu (tai lammas) pöksyyn vai löytyykö se paimennusvietti ja rohkeus sieltä jostain selkärangasta.
Reittimme jatkui Vanhan Malmin kujilla
Pöh, sanon minä! Ja taas tuo emäntäinen sai päähänsä suunnata tuon mustan tötsänsä
minun suuntaani...
Taidanpa istahtaa, sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tässä vierähtää taasen tovi :P
Nonni, näpsytä sä Emäntä rauhassa sitä mustaa putkea naamasi edessä, niin minäpä pidän sillä aikaa ympäristöä silmällä.
Wiima Wimpula wastawalossa. Takana Paraisten keskusta ja kaupungin halkova salmi.
***
Ja kotiin palattuamme Wiima veti pikaiset nokoset tavanomaisella paikallaan ja pyysi sen jälkeen pääsyä pihalle päivittäisiin pihavahtikoiran hommiinsa :)
Ja talvella nekin hommat sujuvat kuin leikki vain, sillä Wiimalla on hyviä naköalapaikkoja joista näkee kauuuaaas - nimittäin lumikinokset :)
Tässä typykkä seisoo terassimme ulkokulmalla, jossa on lunta reilusti yli kaiteen,
tähystystorni siis ainakin 1½ metrin korkeudessa, ei hullumpaa!
Koitapa vain hiipiä ohi Wiiman huomaamatta - ei onnistu :)