tiistai 18. tammikuuta 2022

Kontaktia etsimässä

Rakas päiväkirja. Pari merkintää teinipoika Tihkun katsekontaktista. Se nimittäin on tyyppiä "on-off".
Kotona sisällä Tihku on hyvinkin kontaktia ottava koira. Hän käyttää kontaktia myös viestintään, esimerkiksi kun uunin kello soi, niin Tihku kipittää luokseni tuijottamaan ja tökkää kuonollaan. Se on aika hauska piirre! Tihku myös ehdottelee paljon asioita kontaktin ottamisen kautta, ja siitä ominaisuudesta pidän myös paljon, kertoo hyvästä itseluottamuksesta ja aloitekyvystä. 

Katsekontakti ei siis periaatteessa ole Tihkulle mitenkään vaikea juttu, vaan melko luontainen. Ongelma syntyy sitten siitä, että homma toimii sisällä, mutta ei ulkona häiriöiden äärellä, ja se onkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi vahvistaa toimivaksi.

Tihku on vilkas, aktiivinen ja hyvin kiinnostunut ympäristöstään, ja niin mamman kanssa kontaktoiminen unohtuu, kun tulee muuta mielenkiintoisempaa tilalle. Tihku palkkautuu ympäristön tuijottelusta (miten tämän voisi valjastaa hyötykäyttöön?) ja tietenkin on toisaalta myös niin, etten ole vielä pystynyt luomaan riittävästi arvoa katsekontaktille ulkona, koska siinä tapauksessahan ei ongelmaa olisi.

Olen tarttunut tähän asiaan, koska kontakti on minulle tärkeä asia ja yrittänyt panostaa kontaktin vahvistamiseen systemaattisesti. Kontaktinpito ja kuulollaolo on koiralle myös hyvinvointiasia, sillä sellaiselle koiralle voi myöntää enemmän vapauksia.
Uskon kontakti-ilon vielä löytyvän kun kontaktista muodostuu Tihkulle pääsyavain sellaisten asioiden äärelle. joita hän arvostaa, ja myös huomaa, että kontaktia ottamalla hän voi vaikuttaa asioiden kulkuun.

Olenkin siis koittanut miettiä, mihin arkisin ulkoilutilanteisiimme liittäisin katsekontaktia kriteeriksi, jotta toiminnan arvo nousisi. Pelkkä namitus kun ei useinkaan riitä, ympäristö on monesti nameja paljon kiinnostavampaa. 



Olen sitten mm seuraavia työkaluja haalinut ja tullut käyttäneeksi:

1. namin jahtaus

Tämä leikki meillä oli jo Tihkun pentuajoista asti, sitten se vähän unohtui. Nyt taas otin sen työkalupakkiin ja leikki menee niin, että seisahdun ja odotan Tihkun katsekontaktia. Kun kontakti tulee, hihkaisen iloisesti ja heitän kädessäni olevan namin itsestäni pienen matkan päähän. Tihku säntää innostuneena hakemaan sen, tulee takaisin ja taas katsoo minua, ja minä heitän namin, nyt toiseen suuntaan. Taas Tihku poimii namin ja tulee eteeni, jolloin nami taas lentää. 

Tihku on aktiivinen, kiihkeä koira ja hänen mielestään tämä liikunnallinen leikki on ihan mahdottoman kivaa!  Lisäksi leikissä toteutuu Premackin periaate, eli että heikompi toiminta vahvistuu, kun sen suorittamista seuraa miellyttävä ja vahva asia. Toisinsanoen: katsekontakti vahvistuu, kun siitä saa palkaksi sännätä pois saalistamaan namia.

2. luvan pyytäminen

Lupa erilaisiin asioihin heltiää mammaa silmiin katsomalla. Tätä olen kylläkin toteuttanut ihan pentuajoista asti, esimerkiksi ruoka-astialla - syömään pääsee kontaktilla. Autosta hypätään vasta luvan kanssa - se onkin muuten tärkeää, sillä ilman lupaa autosta hyppäävä koira voi joutua vaaratilanteeseen. Kotiovesta ulosmeno tapahtuu myös kontaktin kautta ansaitulla luvalla.

Uloslähdössä nostin kriteeriä tällä viikolla: pelkkä kontakti ei riitä. Kriteerinä on, että oven edessä istahdetaan, jolloin ovi aukeaa. Tästä kovasti kehun ja avaan oven. Ovi on nyt siis auki ja Tihku näkee ulos, mutta vasta katsekontaktin jälkeen antamastani luvasta saa lähteä. Tämä kasvattaa myös malttia, joka muuten Tihkulla kyllä on aika hyvissä kantimissa :).

Luvanpyyntö on jo siis ollutkin kriteerinä moniin asioihin kotona ja se sujuu Tihkulta oikein hienosti ja automaattisesti, mutta tapa ei silti ole juurikaan yleistynyt ulos. 

Ulkoillessamme olen luvanpyytämistä käyttänyt esimerkiksi hajuille pyrkimisessä ja vieraita ihmisiä tervehdittäessä ja ihan extemporetilanteissa, joihin se kätevästi sopii.



3. kontaktilla liikkeelle

Olen kytkenyt kontaktin myös ihan liikkumiseemme. Kun ulkona pysähdymme vaikkapa antamaan tietä jollekin, niin liikkeelle lähdemme vasta Tihkun kontaktista. Kun hän katsoo minua, kuittaan sen vihjeellä Mennään ja sitten lähdetään. Palkintona siis näissä useimmiten ihan huomioiminen ja liikkeellelähtö, koska liikkeelle lähteminen on se mitä Tihku siinä kohtaa haluaa.

4. lelulla kontaktia

Namijahtausleikin, tämän listan ykköskohdan lisäksi, pyrin rakentamaan kontaktia myös lelulla, ja tässä harjoituksessa korostuu myös luopuminen, kuten kontaktin ottamisessa toki monesti muutenkin. 

Lelun leikki menee niin, että ensin innostan (ja se käy helposti :D)  Tihkun leikkimään vetoleikkejä. Sitten lopetan leikin luopumissanalla, jolloin Tihku irrottaa. Tässä kohtaa en laitakaan lelua taskuun vaan pidän sitä kädessäni, mutta ojennan käteni, niin ettei lelu ole lähellä kasvojani. Tihku tietää näissä kohdin istua ja hän tietenkin tuijottaa lelua. Kun hän malttaa lelun katsomisesta luopua ja katsoo minua, sanon palkkasanan ja leikki alkaa taas.

5. rallytoko ja erilaiset temput

Teetän Tihkulla myös erilaisia pikkutemppuja ulkoillessamme. Vain siellä täällä ja ihan lyhyitä settejä, jotta se varmasti on kivaa. Treenisetti voi olla vaikka pari istu-maahan menoa ja siitä palkka. Ja sitten jossain kohtaa muutaman askeleen mittainen seuruu, tai vain sivulletulo, ja siitä palkka. Tai vaikkapa kahdeksikkoa jalkojen välissä, joka on Tihkun mielestä erityisen hauskaa.

Näissä tilanteissa en erityisesti hae niitä kontakteja, mutta toki ne syntyvät temputellessa itsestään. Yhteinen puuhastelu ja hauskanpito kuitenkin vahvistaa kontaktia automaattisesti, sekä tietenkin se on hyvää harjoitusta rallytreenejä varten.


Tällaisia erilaisia kontaktia vaativia tilanteita olen lisännyt Tihkun arkeen. Ulkoillessamme seuraan Tihkua  tiiviisti ja pyrin huomioimaan jokaisen spontaanin kontaktin minuun päin, etten vahingossa niitä menettäisi. Palkan koitan siinä hetkellä päätellä koiran tunnetilan ja halujen mukaan - ja se voi olla sitä namitusta tai erilaista aktiviteettia - leikkiä tai koiran omia haluja, kuten haistelua tai suunnasta päättämistä - ja ainakin joka kerta vähintään runsaat kehut.

 


Miksi postaus juuri nyt?

Olen ilokseni huomannut, että kontakti ja kuulollaolo on selvästi parantunut talven aikana. Mutta mikä sitten sai minut juuri nyt aiheesta kirjoittelemaan?

Se, että iltalenkkimme eilen sujui kuin unelma. Tihku oli oivaltanut, että minua katsomalla saavuttaa asioita. Tähän asti kun hän veti vaikkapa lyhtypylväälle, niin vedon alkaessa pysähdyin, hän katsoi ja minä vapautin. Se ei kuitenkaan meinannut millään yleistyä ihan peruskävelyyn vaan lähes aina tilanteita edelsi tuo veto, pysähtyminen ja sitten vasta kontakti. 

Mutta eilen hän käveli vieressäni ja otti kontaktia ehdotellen, että pääsiskös vähän lumivalleja haistelemaan. Ja kyllä pääsi! Meillä kului varmaan puoli tuntia yhdelläkin suoralla, koska halusin nyt reagoida jokaiseen kontaktiin ja juuri Tihkun toivomalla tavalla, jotta käytös varmasti saa tuulta alleen. 

Tulin niin iloiseksi huomattuani, että edistystä tapahtuu. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Suunta on oikea💛😊. Hyvä Tihku!


Kommenttikenttään saapi mielellään omia kontaktipelejään ja asiaan liittyviä oivalluksiaan kirjata, niin saan niistä itsekin uusia ajatuksia.



lauantai 15. tammikuuta 2022

Vuodenvaihtumista ja lapsuusmuistojani

Vuosi vaihtui melko rauhallisissa merkeissä ja päivään sisältyi niin ulkoilua, aktiviteettia kuin nostalgiaakin. 

Tämä oli Tihkun eka uusivuosi ja halusimme sen verran ohjelmaa päivään, että koirat ja eritoten Tihku varmasti olisi illalla väsynyt. Niinpä aloitimme ensin puolilta päivin koirakoulu Pawsiteamillä jonne olin varannut molemmille koirille puuhatunnin. Kyse oli siis nuuskuttelusta ja omatoimisesta naminetsinnästä. Halli oli jaettu puoliksi, niin, että molemmat koirat saivat rauhassa etsiä.

Wiima on järjestelmällinen etsijä :)

Tihku taas on vauhdikkaampi etsijä, mutta saattaa vauhdissa juosta herkkupalan ohikin :)


Aktivointipelin ratkomista.
Kyllä se Tihkukin oivalteli mitä piti tehdä, jotta nameja löytyisi.



Wiima tarkisti telttasängyn tilanteen


Olimme alunperin ajatelleet, että tekisimme metsäretken puuhatunnin päätteeksi, mutta tilanne muuttui vähän edellisenä iltana, uudenvuoden aatonaattona, kun ajoimme peurakolarin (LINK) ja jouduimme suunnittelemaan päivän uusiksi. Niinpä olimme nyt liikkeellä kahdella autolla ja puuhatunnin jälkeen isäntä ajoi vahingoittuneen autonsa hissukseen korjaamolle ja jatkoimme siitä sitten yhteisesti minun autollani. 


LAPSUUSMUISTOJA

Korjaamo Keskusautohalli, jonne automme vietiin korjattavaksi, sijaitsee lähellä Turun Runosmäkeä, jossa lähiössä olen lapsuusvuoteni viettänyt. Sain idean, että mentäisiinkin Runosmäen raiteille kävelemään ja saisin näyttää miehelleni lapsuuspihani, koulureittini ja muut tärkeät paikat.

Ulkoilu muuttui siis aika dramaattisesti metsäretkestä lähiökävelyyn, mutta en ollut vieraillut noilla tutuilla paikoilla varmaan kahteenkymmeneen vuoteen - jos edes tuokaan arvio riittää. 


Tuon vasemmalla näkyvän talon kolmannessa kerroksessa asuin 9-vuotiaasta eteenpäin, kunnes muutimme Runosmäestä. Kouluun oli matkaa 200 metriä!
Jonkun muun nimi oli meidän asuntomme kohdalla porraskäytävän luettelossa. Hassua, että teki mieli mennä pimputtamaan ovea ja kertomaan, että asuin tässä :)

En sitten tiedä, että eikö Runosmäessä asu paljon koirallisia, mutta todella moni, yllättävän moni, halusi jutella kanssamme nähtyään kaksi lapinkoiraa. Erityisesti se ilostutti Wiimaa, koska hän tykkää tervehtiä ohikulkijoita, Tihku ei ollut niin kiinnostunut. 

Yleensä kaupungissa ei juuri ohikulkijoiden kanssa jutella, kun taas täällä "landella" missä nyt asun, ohikulkijoita kyllä tervehditään. Siksi yllätti tuo runosmäkeläisten puheliaisuus, ja sehän oli oikein hauskaa.




Olen asunut Runosmäessä kahdessa eri talossa ja tietenkin esittelin molemmat talot ja pihat miehelleni ja sitten käytiin kurkkimassa kaikki niiden pihojen porraskäytävät, jos tuttuja nimiä vielä näkyisi, mutta eipä näkynyt. Myös kouluja oli kaksi, ensin ykkös- ja kakkosluokka vanhassa Runosmäenkoulussa ja kolmannelle luokalle siirryttiin ihan upouuteen Nunnavuoren kouluun, joka muuten on jo purettu - pitkä ei ollut sen elinkaari.

Sattui niin kivasti niinä vuosina, että asuin ihan naapurissa ja huoneeni ikkunasta näin sekä koulun, että koulun urheilukentän, koulumatkaan ei siis aikaa paljon tuhraantunut. Urheilukenttä jäädytettiin aina talvella ja luistelimme paljon. Ikkunastani näin kun kavereita oli jäällä, sitten luistimet kouraan ja äkkiä mukaan. Talvisin jäällä oltiin varmaan joka ilta, tytöt ja pojat. 

Esittelin miehelleni myös kävelytienpätkän, jonka varrella opin tai opettelin pyöräilemään. En ollut kovin rohkea ja muistan vielä miten isä oli mukanani ja piti pyörää tarakasta pystyssä ja juoksi työntäen pyörää. Minä poljin ja poljin, ja sainkin sitten vähän vauhtia, mutta kun katsoin taakseni ja näin, että isä oli irrottanut ja seisoi kauempana, niin kaaduin. Hieman kivinen alku siis, mutta opin kyllä ja olenkin paljon pyöräillyt, vaikka viime vuodet puuha on ollut tauolla.


Kotipihani 7-vuotiaana.

Lähiöitä aina arvostellaan ja Runosmäkikin lienee nykyisin hieman levottoman alueen maineessa. Minulla on sieltä kuitenkin lämpimät muistot ja parasta oli kun pihalla oli aina kavereita ja kulkeminen oli turvallista, koska autoliikenne kulki lähinnä lähiön ulkorenoilla ja keskellä risteilivät kävelytiet. 

Sellainen tarina lapsuudestani :)


UUDENVUODEN ILTA

Itse aattoilta sujui mukavasti ja rauhallisesti. Tällä kertaa vietimme vuodenvaihdetta kahdestaan ja koirat tietenkin. Usein olemme kutsuneet jonkun ystäväperheen kylään tai olleet itse kutsuttuna, mutta tänä vuonna tuntui mukavalta ottaa rauhallisesti. Illalla ennen kuutta tein vielä koiralenkin lähimaastoissa, ja sitten asetuimme kotipuuhiin katsomaan telkkaria ja sen semmoista. 

Wiima ei räiskeille korvaansa lotkauttanut kuten ei aiempinakaan vuosina. Tihku kävi ekojen pamausten kaikuessa ovella katsomassa, että kuka sieltä tuollaisella mekkalalla tulee. Mutta kun kukaan ei tullut ja sisällä oli rauhallista, niin ei hänkään ääniä sitten enää noteerannut. Mahtavaa, että Tihkukaan ei ääniherkältä vaikuta, vaikka ominaisuus toki saattaa kehittyä vielä vuosienkin päästä.

Tihkun kasvattajan lähettämät niskajänteet pitivät molemmat koirat pitkään herkuttelupuuhissa ja sitten uni jo maistuikin touhukkaan päivän päätteeksi, vaikka raketit lentelivätkin. 




Hyvää jo alkaneen vuoden jatkoa!


perjantai 14. tammikuuta 2022

Peurakolari - hui kauhistus!

Uudenvuoden aatonaattona tapahtui valitettavasti se, joka on monta kertaa melkein "meinannut" tapahtua. Asumme Turun saaristossa Paraisten alueella ja saaristossa vilisee kauriita ja peuroja niin, että niitä näkee lähes jokaisella autoreissulla ja ne vierailevat jopa täällä taajaman omakotitaloalueiden pihoilla. 

Pari kertaa - ilta-aikaan - meillä on ollut peuroja koira-aitauksessakin. Olivat siis loikanneet aidan yli herkuttelemaan omenapuiden tuotannolla, ja kun olen avannut oven Wiimalle (tapahtunut ennen Tihkun tuloa perheeseen) myöhäisillan pissiä varten, niin jokainen voi kuvitella, että rumba oli molemmilla kerroilla aikamoinen kun Wiima laukkasi pihalla ja "paimensi", ja peuroille tuli kiire loikkia pois aitauksesta.
Naapurit, joilla ei ole koiria, valittavat, että peurat käyvät herkuttelemassa kaikilla pihan istutuksilla ja syövät pihan kukkaset - jopa kesäaikaan, jolloin ruokaa olisi metsässäkin tarjolla. Kun Paraisten keskusta-alueelta ajaa edemmäs saaristoon, kohti Nauvon ja Korppoon alueita, voi automatkan aikana loikata peura eteen useamman kertaa - kuten itselläni oli 'läheltäpiti' -tilanne eräällä yksittäisellä ajomatkalla jopa kolme kertaa!
Toki täällä sentään onnistuu tekemään myös sellaisia autoreissuja, ettei ihan joka kerta näe tietä ylittävää peuraa, mutta usein sitä tapahtuu.

Uudenvuoden aatonaattona ajelimme kotiin kymmenen aikaan illalla. Oli pimeää ja taivaalta tuli vettä ja räntää. Isäntä ajoi ja itse istuin vieressä etupenkillä. Molemmat koirat takapenkillä, turvavöissä. Ajelimme jo iltaan hiljennyttä Saaristotietä n 70 km/h:n tuntivauhtia, rajoitusten mukaan.

Yhdellä suoralla se sitten tapahtui. Kerta kaikkiaan, peura ryntäsi metsästä suoraan puskuriimme. Ensin sitä ei näkynyt, ja sitten se oli jo puskurissa! Valitettavasti se sai puskuristamme kovan tällin ja lensi pitkälle eteenpäin - onneksi pientareelle, jolloin muu liikenne ei ollut vaarassa. Isäntä sai auton pysäytettyä melkein paikalleen ja ryhdyimme ensin katsomaan toisiamme, että ollaanko molemmat kunnossa, oltiin, ja sitten katsottiin koirien tilannetta takapenkillä - kunnossa hekin. 




Auto viettää nyt kuulemma ainakin kuukauden korjaamolla.
Opettelemme pärjäämistä yhdellä autolla...
Ajovalot onneksi säilyivät, mutta konepellin alla meni "asioita" ruttuun ja koko peltikin.
Lisävalot ja rekisterikilpi poimittiin tieltä, sinne tänne lentäneinä.


Isäntä hyppäsi ulos katsomaan vahinkoja ja peuraa, ja minä tartuin pikaisesti puhelimeen ja soitin hätäkeskukseen. Olin vähän epävarma, mihin minun peuravahinkoasiassa pitäisi soittaa, mutta kun puhelun aluksi tätä kysyin, niin oikeassa paikassa olin. Kerroin peurasta, joka pökertyneenä makasi pientareella ja arvelin sen olevan loukkaantunut. Puhelun aikana peura ryhtyi ponnistamaan ylös ja lähti kulkemaan tai pikemminkin raahautumaan pois tieltä, kohti metsää. 
Siinä kohdin näin, että takajalka oli aivan viraton ja se raahautui perässä! Hirveää!

Hätäkeskuksesta kyseltiin paikkatietomme ja kertoivat sitten, että pyytävät heti puhelumme jälkeen poliisia soittamaan meille ja poliisi sitten hankkii paikalle metsästäjän.

Näin kävi, että poliisi soitti puhelimeeni ihan parin minuutin sisällä hätäkeskuspuhelun päättymisestä. Olikin mukava ja empaattinen poliisi langalla, joka selvitti miten voimme ja sitten kirjasi auton tiedot, koska sehän oli nyt etupää ihan mäsänä, ja kysyi sitten, voiko antaa numeroni metsästäjälle, jonka tietenkin lupasin.

Asia eteni vauhdilla, sillä ei tainnut mennä kymmentä minuuttia kun minulla jo olikin metsästäjän puhelu puhelimessani. Hän kyseli tarkkaan tapahtumapaikan ja kertoi lähtevänsä heti tilannetta tarkistamaan ja päästämään vahingoittuneen peuran kärsimyksistään. Koiraihmisenä minua kiinnosti, millainen koira hänen matkaansa lähtisi - mäyräkoira olisi kuulemma ollut, mutta nyt jäisi koira kotiin, koska metsästäjä arveli voivansa seurata peuran jälkiä lumessa saatuaan hyvät paikkatiedot.

Saimme kuin saimmekin sitten ajettua auton hissukseen kotiin, matkaa ei ollut kovin paljon - onneksi ajovalot säilyivät, vaikka mm lisävalot irtosivat kokonaan. Ilman ajovalojahan siitä olisi tullut hinauskeikka.

Ehdimme kotiin ja puolen tunnin sisällä metsästäjän kanssa käydystä puhelusta, sain tekstiviestin metsästäjältä, että peura oli löytynyt sadan metrin päästä tiestä ja oli jo löydettäessä kuollut. 

Voi sentään. Tulipa siitä surullinen alakulo, kun peuralle tällaisen tilanteen järjestimme, vaikka oikeasti tilanteessa ei ollut mitään tehtävissä.
Toisaalta oli hyvä mieli siitä - niin hyvä kun nyt tuollaisessa tilanteessa voi olla - miten sujuvaa viranomaisten toiminta oli ja miten nopeasti kaikki eteni hätäkeskuspuhelusta siihen, että metsästäjä oli hakemassa loukkaantunutta peuraa, ja että vielä sain kuulla, että se oli löytynyt, vaikkakin sitten jo kuolleena - ehkä myös onneksi, sille..

Varoitus! 
Tässä videossa näkyy peurakolari, joka voi järkyttää.
Ihmisvahinkoja ei tapahtunut.

Isännän autossa on ajokamera joka tallentaa näkymää ajaessa. Peurakolari tallentui kameralle ja pitkään mietin, että laitanko sen tähän esiin, koska se voi järkyttää. Kolarissa ei kuitenkaan ihmisvahinkoja tullut ja voi olla hyvä tietää, miten nopea tilanne voi oikeasti olla, niin liitän videon tähän varoitustekstein. 

Tein onnettomuuden jälkeen pienen päivityksen Facebookiin ja siellä eräs tuttuni, joka mökkeilee saaristossa kertoi myös törmänneensä peuran kanssa muutamaa viikkoa aiemmin. Ja sitten hän jatkoi: "Sitä ennen jo kaksi peurakolaria ja kerran hirvikolarikin, mutta itselle ei ole vaurioita tullut. Hirveä onnistuin väistämään niin että vain hirven takajalka kopsahti oikeaan lampunkulmaan. Meillähän on peuraennätys mökkitiellä n 10km, 52 peuraa ja 5 hirveä matkan varrella."

Lisäksi hän kertoi, että "Nyt viimeksi peuraa hakemaan lähtenyt metsästäjä kertoi että kyseessä hänellä jo 148 tapaus tänä vuonna. Nuorempia metsästäjiä ei oikein saada kuulemma noihin kolarin jäkeisiin hakuihin. Sanoi että Saaristotie on kaikkein pahin.".  Ajatelkaa, joku yksittäinen metsästäjä on viime vuoden aikana joutunut 148 kertaa jäljittämään autokolarin aiheuttanutta sarvipäätä!

Kyllä pitäisi kantaa saada harvennettua oikein reilusti. Niin kauniita kuin peurat, kauriit ja hirvet ovatkin, ne ovat myös liikenteessä hyvin vaarallisia ja aiheuttavat kolareita! Ja vielä, liikennevahinkojen lisäksi, ovathan ne myös pahimpia punkkien levittäjiä, joka on toinen syy, miksi kantaa pitäisi vähentää. Hirviä näillä seuduin kyllä näkeekin nyt vähemmän kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, onkohan lisääntynyt peura- ja kauriskanta sitten tällaisen muutoksen aiheuttanut, en tiedä.

Tämä oli nyt tällainen juttu, jossa oli hyvin vähän koiraa ja enemmän sorkkaeläintä, vaikka koirablogi onkin, mutta halusin kertoa tarinan varoitukseksi muille. Omat koiramme selvisivät onnettomuudesta ilman fyysisiä ja henkisiä traumoja, eikä autoon hyppäämisessä tai automatkustamisessa ole ollut mitään ongelmia kolarin jälkeen, onneksi!

Turvallisia ajokilometrejä sinulle!



tiistai 11. tammikuuta 2022

Nenä vie rallyssa, toisinaan taas ei

Tämä tarina kertoo teinikoira Tihkun nenästä ja rallytokosta. Mitä yhteistä niillä on? Harmillisesti aika paljonkin 😃, sillä jostain syystä Tihkun nenä menee välillä pitkin treenihallin mattoja, vaikka meidän pitäisi harjoitella rallya. Mutta otetaanpa alusta:

Tihku siis aloitti rallytreenit viime vuonna alkusyksystä, niin että oli noin 9 kuukauden ikäinen ekalla tunnillaan. Aluksi treenattiin ulkona paikallisen koirakentän kentällä. Tihkun mielestä yhdessä tekeminen on kivaa, mutta keskittyminen on Tihkulle vähän vaikeaa, sillä kun tulee muuta näköpiiriin, niin tekeminen helposti keskeytyy. 

Keskittyminen kuitenkin kehittyi ja osaaminenkin, ja ennen kuin ulkotreenit päättyivät, kahdeksan ohjattua kertaa, sujui moni yksittäinen liike jo varsin kivasti. 

Ulkotreenien päätyttyä ilmoitin meidät vakiotreeneihin sisätiloihin, treenihalliin. Halli oli Tihkulle uusi, ja hallitreenit ylipäätään uusi juttu, pentukurssia lukuunottamatta silloin ihan ekoina kuukausina.  Rallytreeneissä on 6 koiraa samanaikaisesti (max), ja lisäksi siellä useimmiten on kouluttajan omat koirat aidan takana. Eli aika haastava tilanne pikkupojalle. Ennen joulua ehdimme käydä viisissä treeneissä marras-joulukuun aikana.


Eka hallitreeni marraskuussa - mitenkähän sitä kuvaisi?  Nimittäin ei minuuteissa vaan ihan sekunneissa saatoin laskea sen kerran onnistumiset. Treenihallin maton hajut veivät pikkuista teiniä ja yhteistyöstä ei tullut mitään. Lisäksi odotushetket olivat pelkkää piippiä ja ulinaa. Muutamia onnistumisia kuitenkin saatiin, kun treenattiin ihan siinä kohdassa, missä odottelimme vuoroammekin - siitä kohtaa oli jo lattia haisteltu. 
Mutta jos lähdimme vähänkään eteenpäin omasta ruudustamme, niin pikkupoika uppoutui hajujen maailmaan. 
Sellainen oli eka kerta, mutta emme lannistuneet, vaan kipitimme paikalle viikon ja seuraavankin päästä uudelleen.





Jo toinen rallytreenikerta oli Tihkulle helpompi kuin eka. En väitä, etteikö nenä ja hallin hajut olisi olleet isossa roolissa silloinkin, mutta saimme työskenneltyä myös yhdessäkin. Ja ennen kuin treenit ennen joulua loppuivat, saimme tehtyä ihan kivojakin pätkiä yhdessä. 

Minulla on kyllä muistikuva siitä, että Wiiman kanssa olisi ollut helpompaa. Wiimaa ei (muistaakseni) hajut niin paljon vieneet ja ainakin se pystyi paremmin olemaan välittämättä muista koirista hallissa. 
Urosten kanssa on vissiin enemmän näitä haisteluhaasteita, ja on se varmasti uroksillakin yksilöllistä - minulla kun on kokemusta vasta yhdestä, eikä siitäkään vielä kovin pitkää aikaa :). Minulla on kuitenkin vahva usko siihen, että kunhan jaksetaan tankata näitä asioita, niin valo alkaa pilkottaa.

Siitä innostuneena, että nuo loppuvuoden -21 viimeiset kerrat menivätkin jo suhteellisen kivasti, varasin yhden treenikerran toiseen halliin irtotunnille. Ajattelin - ja ajattelen - että on hyvä esitellä koiralle useita ympäristöjä ja totuttaa koira siihen, että ympäristöt vaihtuu, vaikka tekemiset pysyy samana.


Mussukka poseeraa siinä niin kauniisti <3

No, irtotunti vieraassa hallissa ei ollut menestys :D . Kyseessä oli ratatreenit, eli jokainen neljästä koirakosta treenasi vuorollaan täyspitkän radan. Sehän on teinikoiralle aika vaikeaa, ja olin ajatellutkin, että en käytä omaa aikaamme varsinaiseen ratatreenin, vaan teetän ihan helppoja juttuja ja yksittäisiä kylttejä vain, niin että varmasti saisimme onnistumisia.

Kävi kuitenkin niin, että nenä vei ja emme tainneet - jos oikein muistan - juurikaan kylttejä onnistua tekemään, vaan treeni muodostui "nosta nenä lattiasta niin saat palkan" -harjoitukseksi. 
Lelut (pallo) onneksi veivät haistelusta voiton, niin omalla vuorollamme keskityimme vaan leikkimään ja pitämään hauskaa, jotta Tihkulle jäisi fiilis, että mamman kanssa oli kuitenkin kivampaa kuin haistelu.


Tauot ja odottelu ovat Tihkulle vaikeita ja ääntä pakkaa tulemaan, niin piippiä kuin lauluakin. Sitä koitan hillitä erilaisilla syötävillä ja rutiineilla.


HOMMAT ETENEE JA KEHITYSTÄ NÄKYY

"Omalla" hallilla on kuitenkin tekeminen alkanut sujua aika kivasti! Hurraa! Huomioiden, että teinikoiran keskittyminen on kiven alla ja hajut kiinnostaa, niin kuitenkin näistä huolimatta saadaan nykyisin tehtyä ihan kivoja settejä, joissa keskittyminenkin on kasassa ja meillä on molemmilla kivaa. Tästä olen hyvin iloinen!




Seuraava haaste meille tuli tämän vuoden ekoissa treeneissä viime viikolla. Oli nimittäin niin, että Tihkun paras leikkikaveri Naava oli tulossa samoihin treeneihin. Etukäteen mietin, että sen treenikerran teemana ei varmaan tule olemaan rally vaan teemalla "mamman kanssa puuhailu on kivampaa kuin best friendin kanssa". 

Ennen tunnin alkua tapasimme hallin edessä ja molemmat koirat, niin Tihku kuin Naavakin alkoivat "laulaa" tunnistaessaan toisensa. Naavan emännän kanssa kuitenkin pidimme koirat erossa toisistaan, sillä nyt ei ollut aika leikkiä.

Tunnin alku oli aikamoista sähellystä, eritoten Tihkulla ja hän esittelikin hienoja ooppera-aarioita harmitellessaan, kun ei pääse Naavan kanssa riekkumaan. Mutta kun oli selvillä, mitä tunnilla aletaan tekemään ja ryhdyttiin puuhiin, niin ihme ja kumma - kaikki sujuikin aivan loistavasti. Tihku pystyi hyvin keskittymään tekemiseen eikä haikaillut Naavan luokse. Olin aivan superiloinen ja onnellinen sen nähdessäni!

Meillä oli kuitenkin sikäli onnea, että sillä kertaa treenivuoroon ei ollut ilmoittautunut muita, eli paikalla olimme vain minä Tihkun ja kanssa sekä Naava ja hänen emäntänsä. Voi olla, että jos hallissa olisi ollut enemmän koiria ja ryhmä täynnä, niin tilanne olisi ollut levottomampi ja vaikeampi.



Tällaiset onnistumiset ne kuitenkin saavat valettua uskoa siihen, että kyllä tämä homma jossain kohtaa alkaa pelittämään, vaikka välillä ollaankin oltu epätoivossa. Tämmöstä sen varmaan kuuluukin olla, kun treenikaverina on kultainen, vilkas teinipoika 😍🧡.






sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Tapahtuipa kummia rallykisoissa!

Wiiman kanssa kävin osallistumassa elämämme toisiin rallytokokisoihin 8.1.22 Salon Koirahallilla. Wiimahan on harrastanut rallya jo pitkään, mutta hänen emäntänsä ei ole viitsinyt kisata - koska pitkät kisamatkat ja odottelut kisapaikoilla syövät arvokasta viikonlopun vapaa-aikaa. Yhdet kisat meillä on takanamme, ja ne olivat siltä kerralta kun täkäläinen koirayhdistys toi kisat omaan kylään :).


Nyt matkustimme sitten lauantaina Saloon. Moottoritie oli liukas ja lunta pyrytti, mutta selvisimme ehjänä perille. Matkaan lähtiessäni olin vähän jännittynyt, mutta jotenkin se jännityskin siinä ajaessani laski, minullahan oli osaava koira ja alo-rata olisi harrastusvuosien ansiosta lasten leikkiä (niin ajattelin 😅)!

Kävin ilmoittautumassa ja sitten pääsinkin melkein heti tutustumaan rataan muiden alo-ryhmän osallistujien kanssa. Kun se oli valmis, nappasin Wiiman autosta ja lähdimme tekemään pientä kävelylenkkiä lämmittelyn merkeissä, koska edellämme oli muutama koirakko. 

Ja voihan into innostus sentään, miten iloinen ja innostunut Wiima oli kun lenkin varrella teimme rallyliikkeitä! Radalla oli mm maahanmeno istumasta ja sitä kertasimme lenkillä ja tsekkasin, että vaatiiko Wiima käsiapua - ei vaatinut, mutta ajattelin radalla kuitenkin pienen käsiavun siihen varmuuden vuoksi antaa. 



Kun saavuimme lämmittelyltä takaisin akoin vielä miettiä varusteita - ottaisinko pannan vai pitäisinkö valjaat. Aikanaan kun Wiima oli nuorempi, se treenasi rallya aina pannassa, jotta sillä oli heti jo varusteista mahdollisuus erottaa, mitä oltiin tekemässä. Nyt kuitenkin päätin jättää Wiimalle valjaat, koska en ollut pitkään aikaa sille pantaa pukenut. 

Hihnaa katsoessani otsalle nousi kylmä hiki  siinähän oli useampia sellaisia lenksuja varrellaan - ei sellaisen kanssa voinut radalle mennä, kun kaikki ylimääräinen on kiellettyä! Sitä en ollut kotoa lähtiessäni muistanut ajatella. Mutta onneksi olin kaapannut mukaan toisenkin hihnan ja sitten lopuksi päädyin ottamaan autosta löytämäni kolmannen, ihan perus, ohuen nahkahihnan. 

Pian pääsimmekin jo sisälle lämppärialueelle, jossa oli kerrallaan kaksi odottavaa koirakkoa ja yksi radalla. Muut odottivat ulkopuolella, myös ilmeisistä koronasyistä. Sivuhuomautuksena muuten, Salon Koirahallin järjestelyt olivatkin oikein toimivat ja turvalliset.



Ja sitten koitti meidän vuoromme, astuimme lähtökyltille ja saimme lähtöluvan. Yleensä käskynäni on Sivu, ja Wiima istuu alas sivulle, jos en ole liikkeessä. Wiimalla on kuitenkin radan alussa joskus tapana innostuessaan ennakoida ja nostaa pylly liian aikaisin, ja halusin estää tämän vielä Istu-vihjeellä ja käsimerkillä. 

Sitten aloitimme radan ja huomasin ilokseni, että minulla oli erittäin keskittynyt ja motivoitunut Wiima, häntä ei maton hajut kiinnostaneet eikä mikään muukaan, hän vain teki kaiken aivan oikein 💛.

Radalle kuului kolmen kohdan askelsarja istumisia ja siinä huomasin ekassa, että pylly jäi vinoon, jäi vielä tokassakin ja kolmannessa yritin jo hartialinjalla vähän korjata, mutta taisi jäädä vähän vinoon sekin. 

Sitten tultiin maalikyltille ja muistin mielessä hokemani, ettei kentällä palkata ja kävelimme vielä seuruussa kehänauhan yli, jonka jälkeen Wiima sai superkehut ja palkkansa. 


Tuloksena Hylky

Näiden fiiliksien jälkeen olikin yllätys kun tuloslistassa luki kohdallamme Hylky. En voinut ymmärtää mikä ihme oli mennyt pieleen - olinkohan vahingossa suorittanut tehtävät väärässä järjestyksessä?!

Kisan lopuksi tuomari jakoi arvostelulomakkeet ja sen perusteella olimme saaneet yhden virhepisteen vinosta asennosta, sekä hylyn Palkkaamisesta Kisa-alueella!
Ööö. Ällistyin kovin, ja mieleeni tuli, että olikohan taskustani pudonnut jokin kakkapussi tai vastaava radan tiimellyksessä, mutta sitten sain tilaisuuden kysyä tuomarlta.
Hän vastasi, että lähtöruudussa käteni oli mennyt taskuun ja olin palkannut Wiiman! En voinut uskoa korviani! Mutta ehkäpä olen tehnyt sen sitten niin automaattisesti, etten ole edes huomannut, vähän hassua oikeastaan, vaikka harmittikin :). 


Wiima kisapaikan pihalla.
Vähän hölmistyneen näköisenä hänkin 😀!
(tuo huolestunut ilme on kyllä Wiimalle oikein tyypillinen!)


Kelasin tapahtunutta autossa kotimatkalla ja muistin miten olin lähdössä antanut Wiimalle extravihjeitä ja käsimerkkejä, ja tuli mieleen arvella, että tuomari on tulkinnut jonkin eleeni huolimattomasti. 
Mutta mistäs minä tiedän, on kai se käsi voinut taskuunkin mennä, niin etten ole itse tajunnut.

Loppujen lopuksi, vaikkei tulosta tullut, niin hyvä keikka! Wiima oli kisassa taitava ja innokas, ja sen nähtyäni voin luottavaisin mielin ilmoittaa sen seuraaviinkin sopiviin kisoihin :).

Kaikkea sitä voikin sattua!