Näytetään tekstit, joissa on tunniste Talvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Talvi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Pennun sosiaalistamista ja lumimaisemia

Pentu on vain vähän aikaa pentu ja ensimmäiset viikot 12een ikäviikkoon asti kannattaa käyttää hyväksi sosiaalistamisen merkeissä. Kaikki sellainen, mitä pentu kokee näinä ekoina viikkoina, on sille jatkossa "normaalia". Niinpä sille kannattaakin esitellä elinympäristöä mahdollisimman kattavasti, jotta sen on myöhemmin helpompi suhtautua eri tilanteihin. Ihan kaikkea ei tietenkään pennulle ehdi esitellä, mutta pentu, joka on vaihtelevasti nähnyt erilaisia ympäristöjä, myös yleistää, eli tottuu siihen, että välillä on erilaista kuin toisinaan ja siten helpommin ankkuroituu ja sopeutuu vaihtuviin tiloihin ja tilanteisiin. 

Oppiminen ei toki lopu kun pentu täyttää 12 viikkoa, mutta tietty pennun kehityskaaren mukainen oppimisikkuna kyllä sulkeutuu, joten ajankohta kannattaa todella hyödyntää 😊. Ympäristöissä kannattaa huomioida esimerkiksi ihmismäärä, kulkemisalustat (liukkaat alustat, liikkuvat alustat, korkeat paikat, jne), sekä myös äänimaailma.

Korona-aikana sosiaalistaminen on vähän haastavampaa, mutta olen koittanut viedä Tihkua esimerkiksi ostoskeskuksiin, joissa liikkuu ihmisiä ja kuulutukset kaikuu. Niissä on myös liukkaat lattiat, jotka monia koiria jännittää. 

Tihku ostoskeskuksessa
Toinen korva on noussut pystyyn, toinen vielä taitossa. Toivon, että jäisikin taittoon, mutta toisaalta tärkeintä olisi, että mainitut vekottimet ovat toimivat :D.

Tihku on aika rohkea pentu, eikä se kauheasti häiriintynyt ohikulkijoista ostoskeskuksessa, edes kun ensimmäistä kertaa kävimme. Tämän päivän reissulla keskityimme ensin vaan katselemaan ja syötiin vähän herkkuja samalla. Sain pieniä harjoituksiakin tehtyä, esimerkiksi kontaktia Tihku tarjosi aika kivastikin. Lisäksi hieman käsikosketusta ja namikäden seuraamista pienissä pyörähdyksissä ja lyhyissä seuraamispätkissä.  
Varsin pienet harjoitukset tein, lähinnä vaan siinä mielessä, että näkisin, että pystyykö Tihku keskittymään tuossa erilaisessa tilassa. Jokaisesta havaitsemastani kontaktista kyllä palkitsin, mutta muuten keskityttiin pääasiassa katsomaan ja kulkemaan. 



Tässä astutaan hissiin, ja kuten takajalasta näkyy, sinne mentiin reippaasti oikein pitkällä askelella 😀


Hei, peilissä on joku komistus 😄!

Matkustimme myös hissillä ja se olikin Tihkulle ensimmäinen kerta ikinä. Etukäteen mietin, että mitä mahtaa pentu ajatella, kun hississä on lasiseinät ja maisemat alkavat vilistä. Valmistauduin namittamaan, jos Tihku tuntisi itsensä epävarmaksi, mutta kävikin niin, että liike ja lasiseinät eivät hermostuttaneet ollenkaan, vaan eniten kiinnosti peilistä näkyvä vieras komea uros 😋.

Wiima on varsin alustavarma, mutta joitakin huomioita olen sen käytöksessä tehnyt. Yksi on sellainen, että Wiimalla oli vaikeuksia ostoskeskuksessa mennä lähelle yläkerroksen lasiseinää. Luulen, että se pelkäsi putoavansa. Siitä jäi mieleen, että jos joskus koiranpentu taloon tulee, niin tällainenkin asia on hyvä käydä pienenä kokemassa. Niin tehtiin tänään, mutta Tihkulle korkea paikka ainakaan tässä muodossa ei tuottanut mitään ongelmia, vaan ihan levollisena tiiraili alakerran tapahtumia. 



Oliks hei jottai namei kans?

Saapuessamme parkkihalliin tapahtui asia, jota en olisi toivonut tapahtuvan, mutta ei se onneksi tuntunut vahingoksi koituvan: 
Parkkeerasin autoni riviin ja katsoinkin, että vastapäisen auton valot vilkkuvat kummallisesti, mutta ketään ei istunut sisällä, vähän sitä vilkkumista ihmettelin. Otin Tihkun ulos autosta, asetin parkkihallin lattialle ja ryhdyin sulkemaan auton ovia, kun yhtäkkiä sen auton varashälytin alkoi huutaa todella kovin ja se kaikui parkkihallissa niin, että omiin korviinikin melkein sattui. 

Vähän siinä mielessäni hätäännyin, että mitenköhän se Tihku nyt tämän tilanteen hanskaa, mutta koitin tietenkin ulospäin olla ihan rauhallinen ja juttelin pennulle, että mitäs se nyt tuolla lailla alkoi huutaa. Koppasin pennun syliini, että pääsisimme nopeammin matkan päähän huutavasta autosta ja siinä edelleen rauhallisia juttelin, vähän naureskelinkin. 
Laitoin sitten pienen matkan päässä Tihkun taas maahan, auton tuutti kuului vieläkin oikein hyvin, muttei enää sattunut korvissa ja Tihku ei tuntunut panevan mekkalaa pahakseen vaan lähti reippaasti kohti menosuuntaamme ja nuuski mennessään. 





Olen ennenkin huomannut, että Tihku kestää ääniä varsin hyvin, ja se oli varmasti tässä tilanteessa onni. Olisi sille voinut syntyä joninlainen traumakin, jos olisi ollut ääniherkempi. Tai jos olisin ollut huolimaton, niin koira olisi voinut säikähtää ja karata, mutta Tihku oli tietenkin tuollaisessa paikassa koko ajan kytkettynä.

Vaikka ostoskeskuskäynti ei varsinaisesti vaikuttanut olevan Tihkulle erityisen ongelmallista ja viivyimme ehkä puolisen tuntia, niin oli se silti varsin väsyttävää pienelle pennulle. Käytöksestä aloin huomata, että sen keskittymiskyky alkoi hävitä ja kontaktia alkoi olla vaikeampi saada. Puoli tuntia oli siis ihan hyvä aika, vähempikin olisi riittänyt, mutta ei yhtään pidempi - pitenee sitten iän myötä :).


Lumisia kuvia
Turun korkeuksillekin saapui lumipeite joitakin päiviä sitten ja siitä on ollut paljon iloa niin pihalla kuin metsälenkeilläkin. Joskin tulevaksi torstaiksi lupasivat lisää, ja minusta tämä nykyinen määrä riittäisi hyvin :) !

Viikonloppuna oli pakkanen varsin kireää, joten Tihkua en pitänyt pitkään ulkona. Pihalla käytiin tekemässä tarvittavat asiat ja pieni kävelykierros tehtiin Paraisten keskustassa. 

Käytiin moikkaamassa lampaitakin! Nämä asuvat Paraisten keskustassa vanhalla historiallisella puutalokorttelialueella, Vanhalla Malmilla. 








Mutta alkuviikolla pakkanen hellitti ja päästiin vähän pidemmältikin taas olemaan ulkona. Piti mennä harrastamaan peltorallia, mutta siellähän oli tietenkin lunta niin, ettei Tihku siellä selvinnyt, niinpä pysyttelimme poluilla ja metsässä :)





Linssilude :D

Majakka ja perävaunu 💗



sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

NoseWork -epiksissä ja talvimaisemia

Eilen lauantaina 3.3 oltiin Wiiman kanssa paikallisen koirakoulu Vainuvoiman järjestämissä NoseWork-mölleissä. Kisat käytiin sisätiloissa ja niinpä tarjottimella oli kaksi sisätilaetsintää (tuomari Taina Korhonen) sekä laatikko- ja ajoneuvoetsinnät (tuomari Vesa Laakso). Kisojen järjestelyt olivat erinomaiset, neljä etsintäaluetta ja 17 kisaajaa, ja silti aikaa ei tainnut mennä kuin runsaat kolme tuntia.
Wiimalla on ollut nyt voimakkaat valeraskausoireet ja etukäteen jännäsin, miten se mahtaa pystyä keskittymään. Mutta se oli turha huoli, nimittäin typykkä hoiteli hommat todella hienosti!
Kaikki hajut löytyivät sallitun ajan puitteissa ilman miinuspisteitä, eli selvisimme kisasta täysin pistein, ja Wiiman työskentely oli keskittynyttä ja sitkeääkin, jos hajun etsimiseen kului aikaa.

Eka etsintäalue oli pienehkö huone, johon oli valittu kodinhoitohuoneen tapainen sisustus. Oli kuivatustelinettä vaatteineen, erilaisia säilytysvälineitä ja muuta pientä ja isompaa sälää. Etsintäaika alueella oli 2 minuuttia, selvitimme sen 38 sekunnissa, hyvä Wiima! Ilmaisu (joka Wiimalla on istuminen) oli selkeä ja tuomarin kommentit alueelta olivat "Rauhallinen, tarkka etsijä".

Toinen etsintäalue haettiin heti perään ja sekin oli sisäetsintäalue, mutta isompi ja kodinomaisesti sisustettu. Tällä alueella meillä oli kaikkein eniten haastetta. Etsintäaika oli 4 minuuttia ja meillä kului aikaa 3 min 3 sek hajun löytymiseen.


Haju oli taustalla olevan harmaan penkin alla. Lähdimme tutkimaan aluetta sohvan huitteilta, sitten myötäpäivään kiertäen matkalaukkujen kautta pöytäryhmän luo, jonka tutkimme aika tarkkaan. Sitten kertaalleen jo ohitimme harmaan penkin, mutta haju ei siinä sattunut Wiiman nenään, mutta toisesta suunnasta palatessamme se sitten osui ja ilmaisu oli selkeä. Saattaa olla, että ohjasin Wiimaa tutkimaan taustalla olevaa seinää eka kerralla tuosta kulkiessamme, koska olin itse saanut ajatuksen, että kätkö saattaisi olla sen koloissa. Mutta ei se sitten ollut :) , ja nuo kotkotuksemme ennen löytöä vei meiltä aika paljon aikaa.
Tässä etsinnässä Wiima joutui hakemaan sitkeästi, kun hajua ei heti löytynyt. Se on selvästi kehittynyt sitkeydessä, vielä vuosi sitten se turhautui huomattavasti helpommin. 
Täydet pisteet tästäkin osiosta ja todella kiva tuomarikommentti: "Hienoa, kaunista ohjaamista. Ohjaaja tuntee koiransa hyvin". 
Tuomarikommentissa kehutaan minun "Wiimatuntemustani". Tämä liittynee sellaiseen asiaan, että Wiimalla on tapana, kun etsiminen pitkittyy, hieman istahdella etsinnän lomassa. Se voi joskus hieman hämätä minua, koska myös Wiiman löytöilmaisu on istuminen. Olen onneksi kuitenkin oppinut varsin hyvin erottamaan Wiiman "istahtelut" löytöistunnasta, ja tämän asian tuomari oli pannut merkille ja vaihdoimme siitä muutaman sanan etsinnän jälkeen.

Kahden sisäetsinnän jälkeen vuorossa oli pieni tauko, jonka jälkeen etsinnät jatkuivat seuraavalla kahdella etsinnällä, laatikoilla ja ajoneuvoilla.
Laatikoita oli paljon ja ne oli minusta järjestetty harmittavaisen kauas toisistaan, niin, että koiran olisi vaikea nähdä niitä kokonaisuutena ja siten ymmärtää, että laatikot olivat etsinnän aiheena. Niinpä päädyin taas ohjaamaan etsintää ja koitin pitää sen järjestelmällisenä. Ja hyvinhän se sujui, Wiima ilmaisi heti ja selkeästi löydön, heti kun sille osuttiin. Oli ehkä vähän tuurista kiinni, miten päin sitä rataa sitten alkoi suorittaa, me lähdimme liikkeelle "tietenkin" väärältä puolelta :) 
Etsintäaikaa oli laatikoille oli 2 min ja meiltä tuhraantui aikaa 59 sek, eli puolet sallitusta ajasta.
Tuomarikommentti oli taas erittäin mukava: "Ohjaaja ohjaa ja koira ohjautuu mahtavasti! Loistavaa yhteistyötä!"

Ajoneuvoina paikalla oli henkilöauto, peräkärry ja pulkka :) ! Tässä noudatin samaa kaavaa, eli järjestelmällisesti lähdimme etsimään hajua ja se ei löytynyt ekasta ajoneuvosta vaan tokasta, eli peräkärrystä. Tässä haussa olin aavistuksen epävarma Wiiman ilmaisusta, että oliko se "istahtelua" vai oikea löytö. Mutta pyysin sitä näyttämään kätkön uudelleen ja itse liikuin poispäin - ja kun Wiima sitkeästi nökötti paikallaan ja näytti samaa paikkaa, niin sitten uskoin ja ilmoitin löydön, ja sehän se oli. Ilostuin siitä, että Wiima sitkeästi piti puolensa, eikä lähtenyt matkaani vaikka hieman sitä kätköllä testasinkin varmistuakseni. Tietysti temppu vei meiltä vähän sekunteja kisassa, mutta taitona arvostan sitä, että koira jääräpäisesti kököttää löydöllä, jos en itse ole heti samalla aaltopituudella. 
Etsintäaikaa ajoneuvoille oli 3 minuuttia ja meillä meni 1 min ja 20 sek, ja tuomarikommentti oli taas mieltälämmittävä: "Hienosti seuraat, että koira käyttää nenäänsä ja haistelee joka kohdan. Voit surutta luottaa koiran ilmaisuun!"

 

Sanallisessa feedbackissa sain vielä palautteen siitä, että ohjaamistyylini on hyvä ja koira seuraa sitä erinomaisesti. Lisäksi tuomari Vesa huomautti, että valitettavasti järjestelmällinen hakutyyli syö vähän aikaa NW:n alimmissa luokissa ja on vaikea olla kisan nopein.
Hän kehotti silti ehdottomasti jatkamaan samalla tyylillä, sillä lajin korkeammissa luokissa on hänen mukaansa enää vaikea pärjätä sillä, että koira itse säntäilee etsimässä ilman järjestelmällistä hakemista. Tämä oli hyvä kommentti, sillä tajusin itsekin, että ohjaaminen söi aikaa. Jos olisin päästänyt Wiiman itse risteilemään alueilla, niin se olisi ehkä nopeammin osunut hajulähteelle. Pelkäsin kuitenkin, että jos lähden siihen, että Wiima itse päättää miten etenee, niin sitten minun on vaikea pysyä kärryillä siinä, että mitkä paikat on tutkittu ja mitkä ei, ja silloin riskeeraan sen, ettemme löydä hajua sallitussa ajassa ollenkaan ja sitä riskiä en halunnut ottaa.

Olen oikein tyytyväinen suoritukseemme kisoissa, vaikkemme siis palkintopalleille etsintäaikojemme vuoksi yltäneetkään. Ja isoissa oli todella kiva tunnelma, NW-harrastajat tuntuvat kaikki olevan kivaa ja toisiaan kannustavaa porukkaa!

****

Viimekertaisen kirjoitukseni aihe oli, että talvi se oli täällä lounaisessa Suomessa vain viikonlopun mittainen. No, niinhän se olikin tuossa vaiheessa, mutta olen joutunut monta kertaa syömään sanani sen jälkeen, sillä nyt meilläkin on täällä aivan ihanat talvikelit!
Olen tässä miettinyt, että tykkäänkö enemmän näistä rapsakoista pakkassäistä vai lämpimistä kesäsäistä - monelle kanssaihmiselle valinta olisi itsetään selvästi ne lämpimät kelit, mutta itse huojun kahden vaiheilla, sillä tykkään talvikeleistä todella paljon!

Viime viikonloppuna oltiin jäillä - Wiima jopa molempina päivinä, ja minä itse toisena.

Sieltä tulee Wiima!

Wiima rallattelee 10-kuisen löwchenpennun kanssa :)

Ja tässä se Wiima rallattelee parhaan ystävänsä, BC Nemon kanssa



Paraisten vierasvenesatamasta kun katselee merelle päin, niin horisontissa näkyy pieni saari, Tjuven-nimeltään. Tjuvenilla on grillipaikka ja nyt kun jäät kestävät, niin ihmisiä lappaa saareen piknikille, ja niin tietenkin mekin. 
Tässä ollaan matkalla Tjuveniin, isäntä ja Wiima näyttävät bonganneen jotain kiinnostavaa.

Saavuimme grillipaikalle, mutta tätä joukkopakoa emme silti aiheuttaneet vaan edelliset kertoivat jo olevansa valmiita.


Tässä sitä ollaan Tjuvenilla piknikillä. Me olimme varustautuneet kahvin ja voileipien kanssa, joten luovutimme nuotiopaikan makkaragrillaajille.

***********
Vielä yksi kuva valeraskaasta Wiimasta:
Jos ette tienneet, niin toilettipaperirullakin on ihan kelvollinen koiranpentu!

PS: uteliaisuuttani varasin Wiimalle ajan SmartDogin kognitiotestiin. Onhan se vähän tyyris, mutta asia on pyörinyt mielessä aika pitkään ja nyt kun saatiin testaaja tänne lähemmäs kotiseutuja, niin päätin mennä mukaan ja katsoa, mistä siinä oikein on kyse ja samalla oppia lisää Wiiman aivoituksista. Aikamme on maaliskuun loppupuolella, siitä sitten siinä vaiheessa lisää :)




lauantai 27. tammikuuta 2018

Viikonlopun mittainen talvi ja namihaaste

Turun seutua ei ole tänä talvena juuri lumikeleillä hemmoteltu. Ennen joulua oli pieni muutaman päivän pätkä lunta maassa ja nyt viikko sitten oli toinen, joka muutaman päivän kuluttua taas sitten suli pois. Mutta onneksi lumijakso ajoittui juuri viikonloppuun ja niin minäkin pääsin siitä nauttimaan. Viime sunnuntaina oli nimittäin aivan mahtava keli! Pikkupakkanen, aurinko paisteli ja sopivasti lunta. Sellaisia talvien olla kuuluisi!

Kännykällä räpsin vähän kuvia lenkin varrelta, mutta jälkikäteen harmitti, etten raahannut kameraa, koska toista tilaisuutta talvikuviin ei välttämättä tule.





Wiima-tyllerö se on aina iloinen, mutta tällaisella lumikelillä se on vielä iloisempi ja leikkisämpi! Välillä pitää kellistyä lumeen ja sukellella siellä, ja sitten taas kirmataan liikkeelle!

Ainoa varjo tässä lumihauskuudessa on tassuihin paakkuuntuva lumi, jota sitten on välillä irroiteltava. Silloin Wiima lötsähtää maahan ja alkaa narskuttaa paakkuja hampaillaan. Se selviäisi hommasta hyvin varmasti itsekin, mutta tapaan mennä avuksi, koska ajattelen, että kun se tassunpohjat kastuvat syljestä, niin silloin se vasta alkaakin tarttuaja paakkuuntua.
Ihan kaikki lumi ei tartu tassuihin, mutta tuollainen uusi höttölumi, jota sunnuntainakin oli, on juuri sellaista tarttuvaa.

Tuona päivänä Suomi oli sinivalkoinen 



******

Olen tehnyt myös huomion Wiiman ruuan suhteen. Wiima ei ole millään lailla kranttu ja sille maistuu kaikki. Nappularuokansa se syö aina hyvällä ruokahalulla, herkuista puhumattakaan.
Mutta tähänastiset nappulat eivät ole kuivana varsinaisesti ruokahalua herättäneet. Tarjoilenkin nappulat aina lisien kanssa, kuten tästä (http://wiimansivu.blogspot.fi/2017/12/ruokajuttuja-kotimaisuus-on-tarkeaa.html) voi lukea.

Nyt huomasin, että Häme-nappulat ovat eri maata. Niitä Wiima on syönyt jo syksystä ja olin jo todennut ne oikein sopiviksi ja maistuviksi. Mutta silti yllätyin kun jokin aika sitten tajusin, että kuiva Häme-nappula sellaisenaan saa Wiiman ihan kuolaamaan ja se on ihan ennen kuulumatonta! Niinpä olen nyt vähän kiusannut pikku typykkää, eli suomeksi sanoen kasvattanut tyllerön malttia ja tehnyt Wiimalle pari kertaa vanhan namihaasteen (linkki) mukaisen ringin ruokanappuloista.

Katsopa noita suupieliä, kun vesi valuu suusta. Voi sentään pikkuista, tuhmeliini emäntä!
Ilmekin on ihan onneton, kun tässä on niin keskityttävä, ettei namit ala solahtamaan kitaan ja emäntäkin vain leikkii kameransa kanssa..!




Ja kuten videosta voi todeta, niin Wiimahan toki sai lopuksi syödä nappulansa, niin että kaikilla jäi hyvä mieli :)

Minusta on aika kiva juttu, että voin nyt toisinaan käyttää ihan ruokanappulaa palkkioina. Mutta luulen, että se saa jäädä kotiharjoitusten palkaksi ja 'oikeihin treeneihin' varataan edelleen kunnon palkkiot, kun kodin ulkopuolella on häiriötkin kovemmat.


.. Mielessä kyllä kävi vielä sen testaaminen jossain vaiheessa, että saanko Wimpun vielä pois tuosta ringistä, ilman herkuttelua tai ainakin jonkun nappulan popsimista. Mahtaisiko sen itsekuri riittää?! Ja menisikö se jo liialliseksi kiusaamiseksi :) ? Sitten neidille olisi tietenkin tarjottava jokin ihan ultimatumpalkinto! No, katsotaan, jos sitä vielä innostun joskus selvittämään 😋 !



Valofestarit - taidenäyttelyssä ja osana taideteosta

Juttu menneisyydestä - mutta ei kovin kaukaa vaan loppuvuodelta 2017. Silloin vietettiin kotikaupungissa viikon ajan LUX Archipelago-valofestareita. Näyteikkunat oli koristeltu valoteemoin, erilaisia valoinstallaatioita kaupungissa, taidenäyttelyitä ja valotaide-esityksiä.

Siis vähän kuin LUX Helsinki, mutta pienemmässä mittakaavassa, koska kotikaupunkini Parainen on vähän Helsinkiä pienempi ja tämä oli eka kerta kun moinen tapahtumaviikko täällä järjestettiin. Voipi siis olla, että tulevina vuosina vielä peittoamme tuon helsinkiläisen sisartapahtuman 😊

 Wiiman kanssa valotaidenäyttelyssä väestösuojaluolassa. Tunnelma oli erikoinen ambient-musiikin soidessa taustalla, pimeää, mutta valoa tuovia taideinstallatioita. Ihmisiä istui sohvilla pimeydessä niitä katselemassa ja kuiskailivat toisilleen.
Wiima käyttäytyi erikoisessa tilanteessa esimerkillisesti, kulki rauhallisesti mukana ja katseli, mutta luultavasti mielessään myös ihmetteli, että mikä paikka tämmöinen oikein on..

Ihanaa kun on tällaisia taidenäyttelyjä, joihin voi poiketa koiran kanssa, koska eihän niihin koiraihmisen sitten muuten tulekaan oikein poikettua, jos ei sitä koiralenkin varrella voi hoitaa. Eikös vaan?




Paraisilla sijaitsee Pohjoismaiden suurin avolouhos (linkki) ja se sijaitsee lähes kaupungin keskustassa. Valofestareiden aikana kaivos oli valaistu kaunein värein ja kiipesimme tietenkin näköalapaikalle sitäkin ihmettelemään.





Jutun otsikon mukaisesti olimme myös itse osana valofestarin esityksiä 🙀🐶. Nimittäin, olen itse täkäläisen koirayhdistyksen hallituksessa ja päätimme yhdessä valofestariporukan kanssa järjestää koirien valokulkueen, joka sai tapahtumanimen Dog People Go LUX.
Ajattelimme, että se olisi mukava tapahtuma kaupungin koiraihmisille, sopisi erinomaisesti tapahtuman luonteeseen ja mikä parasta, korostaisi heijastinten ja valojen käytön tarpeellisuutta pimeään aikaan.

Kuva N. Bergman

Koirien valokulkue olikin menestys! Noin kuusikymmentä koiraa otti osaa tapahtumaan ohjaajineen ja toiset jopa perheineen. Koirat olivat puettuina heijastimiin ja valoihin (koiraystävällisesti tietenkin, joka oli vaatimus), ja ihmiset niin ikään - jouluvaloihinkin kiedottuja ihmisiä näkyi.

Wiimallakin oli hyvät loisteet :) !

Letkaa veti kaksi lähitallin hevosta sekä ponikärryt, ja koirat seurasivat kulkueena perässä. Kulkuetta ei voinut olla huomaamatta! (kuva: K. Väisänen)

Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan ja koiralenkillä olevia ihmisiä liittyi mukaan vielä lennostakin. Se oli hauskaa ja takuulla toistamme tapahtuman myös tänä vuonna - sitä on myös osallistujien taholta toivottu!

Nyt ollaan onneksi taas kulkemassa kohti valoisampia aikoja, mutta eipä aikaakaan kun kesän jälkeen pimenee taas. Niin nopeasti nämä vuodet ja vuodenajat vierivät!



maanantai 30. tammikuuta 2017

Tammikuun hiljaiseloa, nenujuttuja ja luntakin

Tammikuu on sujunut hiljaiseloa elellen. Joskin siis ihan normaalia arkea tottakai, mutta Wiimalla on juoksujen ja valeraskauden välinen jakso menossa, jolloin se on vähän tavallista rauhallisempi ja hellyydenkipeämpi - vähän 'naatti'.

Nyt olen jo oppinut, että jonkinlainen 'naattius' kuuluu Wiiman normaaliin juoksukiertoon ja menee ohi automaattisesti kun "pennut ovat syntyneet", joka tapahtunee helmikuun puolivälin huitteilla, siis leikisti vain. Mutta Wiima on silti ollut mukava harrastuskaveri ja jaksanut keskittyä tekemiseen, vaikka onkin nyt vähän rauhallisempi.





Nose Work
Nose Workissa tein eilen hauskan kokeilun. Wiima nimittäin tunnistaa NW:n ekan luokan tuoksun, eucalyptuksen, mutta emme ole vielä edenneet muihin tuoksuihin. Ostin ennen joulua varastoon lisäksi laakerituoksun (NW II) sekä laventelin (NW III) ja ajattelin, että nyt kun olen oppinut tekniikan, jolla koira opetetaan tunnistamaan haju, niin osaisin varmaan 'ajaa sisään' nämä tuoksut ihan itsenäisesti.

Golfkentällä juoksemassa
Kiva päästellä höyryjä lenkin lomassa golfkentällä talvisaikaan,
kun muina aikoina eivät pienet koirulit ole viheriöille (ymmärrettävästi) tervetulleita.


Eilen illalla sitten innostuin kokeilemaan mitä Wiima sanoisi uudesta tuoksusta. Olin valmistautunut opettamaan uudenkin hajun portaittain vahvistamalla kuten aikanaan eucalyptuksenkin, mutta sitten kurssiryhmäni vetäjä tuli maininneeksi, että koira saattaa joskus tunnistaa seuraavan luokan tuoksun ihan itsestäänkin, koska hajuissa on sama pohja, hydrolaatti. Ja sitähän piti tietty kokeilla!

Nappasin keittiöstä kaksi tuolia, ja laitoin niihin yhden tarran eucalyptus-hajua, yhden tarran laakeria ja kaksi tyhjääkin tarraa hämäykseksi. Sitten asetin ne keskelle huonetta ja lähetin Wiiman etsimään. Eucalyptuksen se ilmaisisi, mutta imaisisiko se myös uuden tuoksun ja toisaalta, ilmaisisiko se myös tyhjät tarrat.

Mutta Wiima-neidin nenä toimi kuin unelma. Ensin löytyi eucalyptus. Sitten löytyi laakeri. Kyllä. Wiima ilmaisi laakerin yhtä kauniisti kuin tutumman eucalyptuksenkin! Nyt saan harjoituksiin hajuilla variaatioita. Taidan kuitenkin vielä malttaa mieleni ennen kuin esittelen sille kolmannen ja harjoittelemme näin ensin.

Nose Work -treeneissä varastorakennuksessa.
Wiima on löytänyt hajukätkön.
Kuva: Gunveig Sundén
Tällä tiiviillä katseella ja kuonon osoituksilla
Wiima viestii minulle löytäneensä mitä haettiin.
Kuva: Gunveig Sundén


Ja tuoliharjoituksessa minua ilostutti myös, että hämäykseksi asettamani hajuttomat tarrat eivät Wiimaa kiinnostaneet. Olen ennenkin huomannut Wiiman olevan nenäkoira, se hakee asioita ensisijaisesti nenänsä kanssa. Olen joskus huomannut sen vaikkapa niin, että heitän Wiimalle makupalan vähän matkan päähän - vaikka makupala selvästi näkyy maassa, niin Wiima etsii sen nenänsä kanssa. Siitä on nyt hyötyä tässä hajunetsintäharrastuksessa :)


Jonninmoisia talvikelejä
Luntakin täällä lounaiskolkalla saatiin, mutta hyvin naftisti ja enemmänkin olisi saanut olla. Nythän kirjoitellessa lumi on muisto vain, suli pois ehkä viikko sitten. Mutta vähän aikaa tammikuussa piteli kivoja, aurinkoisia ja lumisia ulkoiluilmoja.

Tämmöisistä metsistä tykkään,
kuin satukirjasta :)
Ihana valoilmiö!

Metsän keskellä oli pelto ja joku oli sinne
rakentanut lumiukon tai  -hevosen.
Sitä piti vartiokoiran tietenkin
heti syöksyä tutkimaan :)
Joskus voi joutua vähän köllöttelemään, vaikkei
haluaisikaan, jos kaksijalkaisilla on
jokin hölmö pysähdys kesken lenkin.




Mukavaa talven jatkoa!  😊😊