Tihku mätsäreissä

Syyskuussa kun koittaa lapinkoirien katselmus (link), niin pitäähän sitä junnukoiran kanssa hieman harjoitella. Ja mikä olisi parempi paikka siihen kuin mätsärit. Niinpä täräytimme itsemme Paimioon mätsäreihin jokin aika sitten. 

Tihku osaa nykyisin rauhoittua mukavasti myös reissun päällä. Sen kanssa voi siis helposti asioida ostoskeskuksissa tai "turuilla ja toreilla". Edelleen on kuitenkin haasteita rauhoittumisessa kun paikalla on muita koiria, vaikka olen asiaan varsin paljon panostanut ja tukitaitoja harjoiteltu. 

Jostain syystä Tihku siis yhä vain kiihtyy muista koirista. Kiihtymyksen taso sitten vaihtelee - nykyisin useimmiten hän pystyy kuitenkin työskentelemään, mutta joskus voi olla jopa vähän vaikea keskittyä. Nykyisin on kuitenkin useimmiten niin, että kun tehdään, hän pystyy unohtamaan koirat, mutta kun odotellaan, eikä tapahdu mitään, niin silloin alkaa piippivuoto ja läähätys. Tässäkin on sikäli edistystä, että jos treenit kestää esimerkiksi tunnin, niin toisen puoliajan tauotkin on helpompia. 

Mätsäripäivä oli hellepäivä, kuten viime aikoina kaikki päivät (puuh, tulispa jo viileämpää!), mutta tilaisuus oli onneksi illansuussa, joten tilanne ei ollut niin hankala. Kävimme ilmoittautumassa, ja sitten etsimme varjoisan paikan odotella ja vähän "herättelin" Tihkua. Kehän alkaessa siirryimme sitten kentän reunalle.

Isännän ottama kuva kaukaa kehän laidalta. 
Tihku on jotenkin hassussa asennossa myös, ihan kuin hän olisi vähän lihava. Mutta totuus on, että hän on hoikka, niin hoikka, että vähän lisää massaa saisi tulla, mutta onhan hän vielä myös nuori :)

Kehä meni niin, että aluksi olimme kaikki kehässä yhtaikaa, joskin ryhmä puoliksi jaettuna kun koiria oli niin paljon. Tuomari teki yleissilmäyksen ja juoksutti meitä kerran kehän ympäri. Sen jälkeen siirryttiin yksilöarvosteluihin ja kehäsihteeri kutsui kehään aina kaksi koiraa kerrallaan. Olimme loppupäässä, joten saimme tovin katsella muita koiria ennen vuoroamme. 

Sitten tuli meidän vuoromme. Kanssamme yhtaikaa kehässä oli sharpei-rotuinen koira. Meidän numeromme oli pienempi, joten me asetuimme eteen ja sharpei taaksemme. Seisotin Tihkua ja hän seisoi oikein hienosti - tai siis ainakin seisoi melkeinpä kontaktissa, asentoa en tullut mitenkään asetelleeksi.

Sitten tuli tuomari tekemään tutkimuksia. Mätsäreitä mainostettiinkin "harjoituksina", ja niinpä tuomarikin lähestyi hienosti edestä päin, meni meni kyykkyyn ja jutteli rauhoittavasti Tihkua tutkiessaan. Käsittely meni ihan hyvin, vaikka ei Tihku ihan asennossa pysynyt, vaan tervehti tuomaria ja taisi hieman pyörähtääkin. Tihku ei onneksi vierasta tai välttele ihmisiä, vaikkei vieraista sitten tervehdittyään enää kiinnostunut olekaan.

Tuomari kyseli Tihkun ikää ja taustatietoja, ja lopuksi sanoi, että onpa siinä kivan ja sutjakkaan näköinen lapinkoira, enkä olisi voinut olla toista mieltä!

Käsittelyn jälkeen saimme tehtäväksi juosta kahdestaan ensin edes takaisin pois paikaltamme ja sitten takaisin, ja sitten vielä kehän ympäri. Tihku juoksi hienosti vierellä, eikä edes juurikaan haistellut maata, jota olin ennakkoon ajatellut tapahtuvan, ja jos haisteli, niin kuunteli kun pyysin jättämään puuhan (hurraa!).

Kuitenkin kun olimme päättämässä juoksukierrostamme, niin siinä hetkessä kun ohitimme sharpein, se hengitti raskaasti ja kuului röhinä, jolloin Tihku luopui paikastaan vieressäni ja hyppäsi päin sharpeita.
Minulla oli kuitenkin hyvä ote hihnasta, niin ettei Tihku päässyt sharpein luo, vaan juoksumme jatkui, mutta minua vähän harmitti, kun juoksumme päättyi säheltämiseen - vaikka ymmärsin kyllä reaktion, eihän Tihku tiennyt, että örähdys tuli hengityksestä (rassukka) eikä ollut mikään ärähdys. 

Juoksimme sitten vielä molemmat kehän ympäri, mutta Tihku kiusaantui takana tulevasta sharpeistä ja juostessaan piti sitä silmällä. Sharpei tuli minusta vähän turhan lähellä, mutta niin kai se näyttelyissä voi olla.

Saimme sinisen nauhan.

Vuoron odottelua :)

Kun kaikki koirakot oli yksilöarvosteltu, niin tuli vielä punaisten kehä ja sitten vielä sinistenkin kehä, jossa me esiinnyimme. Koiria oli aika paljon. Sinisten kehässä oli muutama muukin nuori uros vähän machoiluiässä, mm yksi sakemanni, jota omistaja piti tiukassa hihnassa ja pyysi tilaa, sakemannin roikkuessa kahdella jalalla kiskoen. 

Me annoimme sakemannille tilaa mielihyvin ja toivoin hiljaa, että meillekin annetaan tilaa. Tihku oli vähän stressaantunut sinisten yhteiskehässä. Varmaan, koska oli jo vähän stressaantunut omalla yksilövuorollaan ja nyt sinistenkin yhteiskehässä oli pari pullistelevaa koiraa.

Siihen nähden Tihku suoriutui yhteiskehästäkin oikein hienosti, juoksumme oli pääasiassa oikein onnistunutta, paitsi kun takana tuleva tuli liian lähelle, niin Tihkun piti katsoa taakse päin.

Lopussa oli seisotus ja siinä meillä oli jo ongelmia, Tihkun piti nähdä takana oleva koira, koska etäisyydet olivat niin lyhyet, mutta silti saatiin myös oikein hyviäkin seisontapätkiä. 

Nämä olivat kivat mätsärit, koska saimme oikein kirjallisen arvion. Sen mukaan kaikki muu (luoksepäästävyys, turkki, hampaat, esittäminen) oli Erinomaista, paitsi esiintyminen oli Hyvää. 
Minusta ihan oikeanlainen "tuomio", ettei tuota esiintymistä vielä ihan erinomaiseksi voi sanoa😊. Sitä kohti kuitenkin toivottavasti mennään!

Hyvä käynti! Pitäisi vielä yksiin mätsäreihin ainakin päästä, jotta saataisiin vielä harjoitella tuota esiintymistä ennen katselmusta! Tihkusta olin myös oikein ylpeä ja tyytyväinen, hän teki parhaansa, mutta oli myös vähän jännittävää.

Tässäkään ei ole mitenkään mairitteleva asento.

Ehkä minun pitäisi oppia vielä asentoakin katsomaan, mutta keskittyminen menee kaikkeen muuhun, enkä ole tottunut "näytteilleasettaja" (kamala sana, kun on elävistä eläimistä kyse).

********

Sitten vielä jotain ihan muuta - myöhäisiltalenkin tunnelmia :)

Iloinen tai vakava koira?

Olin taannoin yhdessä koulutuksessa, jossa taukopuhe siirtyi rallytokossa toivottavasta iloisuudesta koirien erilaisiin persoonallisuuksiin. Tästä syntyi niin hyvä keskustelu, johon itsellänikin oli kosketuspintaa, ja innostuin siksi kyhäämään aiheesta pienen kirjoitelmankin. Johdantona voisin todeta vaikka, että esimerkiksi 

- Palveluskoiraliiton lajiesittelyssä sanotaan: "Tärkeintä radalla ja treeneissä on iloinen kontakti, liikkeet suoritetaan hymyssä suin, hännät heiluen. Koiraa saa kehua ja kannustaa koko suorituksen ajan.".  Lisäksi
- rallytokon pisteytyssäännöissä sanotaan: "Tuomari arvostelee koirakon yhteistyön ja vähentää iloisuuden puutteesta 0-10 pistettä."

Miltä siis näyttää iloinen, tekemisestä nauttiva koira?

Käsittelimme tätä treenikentän reunalla, ja olen itsekin asiaa joskus miettinyt. 

Olen nimittäin useamman kertaa seissyt kentän laidalla kun radalla (kokemukset rallykentiltä ja myös nose-etsinnöistä) on ollut koira, joka iloisesti heiluttaa häntää työskennellessään. Kentän laidalla on sitten kuulunut kommentteja, että voi kun ihanan iloinen koira ja näyttää rakastavan sitä, mitä tekee. 

Sitten on tullut meidän vuoro ja vaikka tämä asia ei nyt varsinaisesti ole minua kiusannut ja minun on ollut ihan helppo keskittyä omaan suoritukseemme, niin pakko myöntää, että olen ohimennen ajatellut, että mitäköhän ne samat ihmiset ajattelevat koirani Wiiman suorituksesta. 

Wiimalla ei nimittäin häntä heiluskele radalla kesken työnteon. Hän on luonteeltaan vakava koira (vaikka on hänelläkin vitsikkäät hetkensä😀🥰) ja erityisen vakavasti hän suhtautuu juuri "työntekoon", kuten rallyn yhteistyö tai nose-etsintä tai mikä tahansa muu tehtävä. Se ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö hän nauttisi tekemästään, päinvastoin, Wiima on hyvin innokas kaikenlaiseen yhteistyöhön ja tekee aina parhaansa. Hän on vähän sellainen "työkoira", puurtaja.

Tuolla koulutuskentällä kun olimme, niin kouluttaja kertoi myös itsellään olleen tällainen koira, bortsu. Se oli varma suorittaja eikä sitä tekeminen naurattanut, vaan silloin kun oltiin töissä, niin oltiin. Ihan kuin meidän Wiima.

Mainitsin alussa esimerkkinä nuo Palveluskoiraliiton kuvaukset rallytokosta ja rallytokon säännöt, joissa iloista vaikutelmaa peräänkuulutetaan, ja toisessa jopa sitä heiluvaa häntää. Meillä ei kuitenkaan Wiiman kanssa ole koskaan mitään pisteitä vähentynyt tai koskaan edes huomautettu siitä, että koira ei jotenkin näyttäisi nauttivan siitä mitä se tekee - se näkyy tietenkin toisella tavalla - siinä keskittymisessä, korvien ja hännän asennossa, ja olemuksessa muutenkin, tietenkin.

Koiran heiluvaa häntää kuitenkin pidetään ilon ja iloisen yhteistyön mittarina, ja tähän halusin tarjota näkökulmaa, ettei heiluva tai heilumaton häntä kerro kaikkea, koska koirat ovat erilaisia. Vakavampikin koira voi olla tehtävässä kaikella sydämellään ja antaumuksella nauttien mukana, vaikkei niin häntä heiluisikaan. 

Summasummarum - otsikon kysymyksen asettelu "iloinen vai vakava" on persiistä. Vakavakin voi olla iloinen. Se ilo ja onnellisuus ei vaan näy pirskahteluna koko maailmalle, vaan on vähän hillitympää. Samahan se on meissä ihmisissä - toinen nauraa rämäkämmin kuin toinen. 

Mitä ylipäätään tulee rallytokossa toivottuun iloisuuteen - se on hyvä asia. Koira, jota koulutetaan positiivisin menetelmin ilman rankaisua tekee oppimansa asiat yleensä iloisin mielin ja taas rankaisumenetelmät johtavat toisenlaisiin mielialoihin. On todella tärkeää, että harrastaminen on kivaa sekä koiralle että ihmiselle, eritoten koiralle, koska se ei voi valita. Tämä kirjoitus nostaa esiin vain heiluvan hännän onnellisuuden mittarina. 

Meillä asuu nykyisin myös heiluhäntä, Tihku. On jännittävää, miten erilaisia persoonallisuuksia koirat voivat olla - Tihku elää koko ajan elämänsä parasta hetkeä ja Wiima on vaatimaton ja hieman huolissaan asioista - esimerkiksi siitä, että menikö se ruoka-aika ohi niin ettei kukaan huomannut 😃.

Wiima Wiimukka. Elämäni koira. Sieluni puolikas.
Tosikko. Tekijä. Itsenäinen. Kohtelias. 
The Not-Heiluhäntä.

Tihku Tihkendaali Pöppiäinen.

"Kaikki on parasta just nyt!" 

Hyvällä ja kivalla tavalla röyhkeä. Aina valmis!
Valpas. Laumasieluinen. Utelias.
The Heiluhäntä.