sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Aurajokea, markkinahumua ja kanansiipiä

Huomasimme kuluneella viikolla - Wiiman kauhuksi - että kanansiipipussi loisti tyhjyyttään pakastimessa. Kanansiivet ovat Wiiman herkkua ja tarjoillaan usein päivän toisena ateriana.

Lauantaiaamun valjettua päätimme Wiiman kanssa, että siipiasia oli saatettava reilaan - ja kun kerran lähdimme täältä kotikunnasta ostosmatkalle kohti Turkua, niin samalla keksimme tehdä myös päivän reippailulenkin Turun kaupunkimaisemissa. Kiersimme Aurajoen ja siitä muutama kuva alla.

Valtakunnan kansallismaisemaa; Aurajoki ja Turun Tuomiokirkko!


Pilvinen, syksyinen ja harmaa maisema. Ei kuitenkaan satanut. Syysvärejäkin siellä täällä, vaikka puut kyllä olivat jo aika lehdettömiä. Aurajoen reunaa kulkee ylemmässä kuvassa näkyvä katettu polku. Se on aika suosittu ulkoilureitti, mutta tänä aamuna - aamupäivä -väkeä ei paljonkaan ollut liikkeellä.
Saattoi johtua vaikka myöhemmissä kuvissa näkyvästä kaupunkitapahtumasta.


Wiiman tunnelmallisen värikäs ulkovessa - pissivessa, mutta kyllä oli kakkapussitkin toki taskussa!


Vasemmalla Turun tunnelmallinen vanha pääkirjasto.  Ja oikealla Ingmanin talo (myös Casagranden taloksi kutsutaan). Pikkuinen paattikin oli vielä joessa, huolellisesti pressulla peitettynä.


Aurajokirannassa on tällaisia hauskoja hahmoja, patsaita. Tämäkin herra makaili penkillä ja Wiima halusi ehdottomasti samaan kuvaan =)

Tässä yritän lavastaa pusukuvaa pienen herkkupalan avulla, mutta kuvasta ei kylläkään tullut sellainen kuin suunnittelin - lavastusjäljet ovat ikään kuin näkyvissä =)



Turussa sattui olemaan Silakkamarkkinat juuri sopivasti. Silakoiden lisäksi myynnissä oli jos jonkinlaista muutakin kalaherkkua ja muita herkkuja sekä ihan käsitöitäkin. Näin ihania huovutettuja myssyjä, mutta lompakkoa en ollut tullut ottaneeksi mukaan. Myyjiäkin oli saapunut ympäri Suomen, kuten kuvasta näkee, yläkuvassa tarjolla Lörtsyjä Savonlinnasta asti.

Wiiman kanssa painelimme markkinahumuun ja neiti selvisi väentungoksesta kiitettävin paperein. Hyvin malttoi rauhallisena, vaikka onhan se koiralle varmasti stressaava tilanne, kun jalkoja on joka puolella ja tie tukossa. En kuitenkaan huomannut Wiiman tilanteessa erityisesti stressaavan. Ehkä se vaan nautti niistä ihanista ruuan tuoksuista joita ilmassa leijui :)

Loimulohesta lähti ihana tuoksu. Harmittelin tälläkin kojulla ettei lompakko ollut fölissä (fölissä = mukana, Turku-Suomi sanakirja) .


Sitten piti ylittää joki ja sillan sijaan astuimme kuvassa oranssina näkyvän perinteikkään jokilautan Förin kyytiin ja pääsimme sujuvasti vastarannalle.

Torilla oli vähänpuoleisesti kojuja.



Aika kiva, melkein seitsemän kilsan lenkki tuosta tuli. Autolle palattuamme köröttelimme eläinkauppaan ja napattiin kanansiipiä koriin, jonka jälkeen pienellä neitikoiralla oli ongelmia pitää sievä nenunsa pois ostoskorista.

Sen verran jännähköjä tapahtumia tämän päivän reissussa maalaiskoiralla kaupungissa ja markkinoilla, että mukavasti tuntuivat väsyttäneen koiruutta ja kotiin tultuamme Wiima painelikin olohuoneen pöydän alle vakiopaikalleen ja veti piiitkät torkut :)





torstai 16. lokakuuta 2014

Jäljillä ollaan..

Viime sunnuntaina kokeiltiin Wiiman kanssa jotain sellaista mitä ei ikinä olla ennen kokeiltu. Nimittäin verijälkeä (MEJÄ) . Kyseessä oli PS lapinkoirien täkäläisen aluekerhon kurssi ja mukana oli meidän lisäksemme kolme muuta oppilaskoirakkoa, sekä kouluttajan (Eve Varjo) oma koira.

Jäljestyksen ajatuksena on, että koira seuraisi esimerkiksi liikenteessä haavoittunutta, mutta pakoon juossutta kaurista tai muuta eläintä sen jättämää verijälkeä pitkin ja voisi siten olla avuksi loukkaantuneen eläimen löytämisessä.
Kaikki koirat eivät kuitenkaan joudu tai pääse tositoimiin, ja niihin pääseminen vaatisi myös aika lailla harjoitusta, mutta harrastus- ja viriketarkoituksessakin verijälki tarjoaa koiralle mielekästä ja luontaista tekemistä. Jäljestäessä koira joutuu tekemään vaativaa ja tarkkaa "nenätyötä", joka on yllättävän väsyttävää, joten metsältä palatessa mukana on yleensä väsynyt ja onnellinen koiraeläin.

Yksi juttu vielä, jota kurssipäivän aikana tuli porukallakin mietittyä oli, että muissa harrastuksissa - ainakin meillä Wiiman kanssa, lähinnä rallytoko ja vastaavat puuhat - minä sanelen leikin säännöt ja Wiima tottelee, mutta jäljestyksessä koira saa työskennellä itsenäisesti ja minä seuraan kiltisti perässä. Sekin tuntui mukavalta ajatukselta :)

Kurssipäivämme alkoi lyhyehköllä teoriaosuudella, jonka aikana kuulimme pääpiirteittäin miten verijälki vedetään ja mitä tarvikkeita siihen tarvitaan. Sen jälkeen teimme ensin porukalla kouluttajan kanssa yhden verijäljen yhdessä ja sen jälkeen jokainen itse omalle koiralleen.

Jälki alkaa ns "alkumakauksesta". Makaus esittää haavoittuneen riistan makuupaikkaa: maahan tehdään n 30 * 30 cm leveä alue, josta kaavitaan hieman maapohjaa pois. Varusteisiin kuuluu narun päähän sidottu pesusieni ja se kastellaan mukana olevalla pullotetulla verellä makausruudun sisäpuolella. Meillä oli poron verta. Sientä oli sitten vielä hyvä vähän "hyppyytellä" narun avulla ruudun sisällä niin että veren haju tarttuisi ruutuun kunnolla.

Sen jälkeen lähdettiin sitten kävelemään suoraan eteenpäin, maaston mukaisesti. Verellä kasteltua pesusientä vedettiin narussa perässä ja se sai hypellä miten sattui mättäältä toiselle, piti vaan vältellä ettei se jäänyt kiinni. Maastossa oli nousua, laskeutumista ja risukkoakin.
Kuljettu reitti ja makaukset merkittiin pyykkipojilla ja kreppinauhoilla, jotta itse myöhemminkin jäljestysvaiheessa tietäisin missä jälki kulkee.
En tarkkaan tiedä miten pitkän matkan kuljin, luullakseni noin 50 metriä, ja tein uuden makauksen.
Taas rikoin hieman maan pintaa n 30 * 30 sentin alueelta, kastelin ruudussa pesusientä verellä lisää ja taas hyppyyttelin sientä, jotta ruudussa olisi oikein voimakas tuoksu. Lisäksi heittelin ruutuun vähän nameja, eli paloiteltuja lihapullia, jotta Wiima kunnolla kiinnostuisi makauksesta. Tarkoitus nimittäin olisi, että koira jälkeä seuratessaan kunnolla merkkaisi makauksen.
Makaukselta tein n 90 asteen kulman, maaston vuoksi vähän tiukemmankin, ja etenin taas suhteellisen suoraan eteenpäin, kunnes kuljettuani jälleen ehkä n 50 metriä valitsin loppumakauksen paikan eli ns "kaadon". Tämän paikan merkkasin myös huolellisesti kreppinauhoilla, jotta löytäisin paikan myöhemminkin. Ennen varsinaista jäljestystä tulisin vielä paikalle tuomaan "kaatosaaliin", joka meillä oli ihka oikea poron sorkka .. sekä tietenkin pikku rasia paloiteltuja herkkulihapullia =)

Jälkien piti nyt antaa hieman vanheta (liian tuoreen jäljen hajuvana leijuu ilmassa) ja odottaessamme pidimme kahvitauon, jonka aikana kuulimme kouluttajalta lisää verijälkiharrastuksesta sekä päätimme tehdä myös henkilöjäljestyksen alkeisharjoituksen, ns makkarajäljen, jotta saisimme koiratkin liikkeelle - nehän odottelivat kiltisti autoissa, kun me ohjaajat rämmimme metsässä jälkiä tekemässä.

Makkarajälki on yksinkertaisuudessaan sellainen, että ohjaaja pudottaa herkkupaloja jälkiensä päälle, jotta koira ymmärtää, että ihmisjälkien tekemää hajuvanaa on kannattavaa seurata. Myöhemmässä vaiheessa herkkupaloja voi ja pitääkin sitten vähitellen vähentää.

Kuvassa Wiima on tuotu henkilöjäljen (makkarajäljen) alkuun ja siitä neiti eteni todella pikkutarkasti eikä yksikään herkku jäänyt maastoon :)  (Kuva by M.Leino)

Palailemme hyväntuulisina henkilöjäljeltä. Wiima keskittyi mukavasti ja teki töitä löytääkseen jok'ikisen namipalan.
(Kuva by M.Leino)

Kahvitellen ja makkarajäljellä meillä vierähtikin sellaiset pari tuntia, jonka jälkeen ryhdyimme ajamaan verijälkiä. Parastahan olisi jos ne saisivat vanheta vaikka yön yli, mutta nyt niin emme voineet tehdä.

Jännäsin miten Wiima verijälkeen suhtautuisi. Jotkut koirat pitävät verijälkeä todella jännittävänä, jopa pelottavana. Jäljestys vaatii myös keskittymistä ja etukäteen arvelin, että suurimmat haasteet Wiiman kanssa olisivat ehkä siinä, että neiti mennä viipottaisi jäljellä edestakaisin.

Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä:

 Wiima on tuotu alkumakaukselle. Kuvassa typykkä haistelee jälkiä todella tarkkaan. Minä näytän sormella suuntaa vieressä seisoville kurssilaisille, että mihin suuntaan jälki lähtee ja toivon, että Wiima lähtisi samaan suuntaan. (Kuva by M.Leino)

Vietyäni poronsorkan ja lihapullaherkkurasian ensin loppukaadolle toin Wiiman jäljelle. Wiima kiinnostui oitis ja haisteli hyvän tovin alkumakausta. Sitten se lähti liikkeelle kuin hidastetussa filmissä haistaen jokikistä ruohonkortta ja käpyä, joissa tuoksua oli ja seurasi tekemääni verijälkeä piirun tarkasti. Wiima eteni yllätyksekseni kuin juna verijäljellä, rauhallisesti, täysin keskittyneenä tekemäänsä ja yhtään häiriintymättä vieressä kulkevista muista kurssilaisista. 
Kun pääsimme makaukselle, niin tapahtui sielläkin jotain aivan käsittämätöntä. Olin pudotellut sinne herkkulihapullan paloja kiinnostusasteen nostamiseksi, mutta kävikin niin, että neiti nuuhki itse verijälkeä kuin viimeistä päivää eikä edes koskenut eteensä tulleisiin herkkuihin - jäljen seuraaminen (riistavietti) voitti herkuttelun. En muista milloin Wiima olisi viimeksi kieltäytynyt herkuista.

Wiima haisteli tovin tuota välimakausta ja sen jälkeen se taas suurella varmuudella valitsi oikean suunnan ja lähti seuraamaan jälkeä, kuljettaen meidät suoraan ja epäröimättä jälkeä pitkin "kaadolle".



Mitään apuja tai kannustusta ei Wiima tarvinnut, päinvastoin, neiti työskenteli itsenäisesti ja keskittyneesti. Wiima ei toisaalta tarvinnut jarrutteluakaan, pikkutarkka etenemisvauhtimme ei nimittäin päätä huimannut =)

Kaikki mukana olleet koirat toimivat jäljellä, eikä kukaan esimerkiksi pelännyt verenhajua tai kaadolla olevaa sorkkaa, niin kuin myös joskus voi käydä. Oli hauska nähdä miten eritavalla ja yksilöllisesti koirat toteuttivat tehtäväänsä. Joitakin koiria piti jarrutella, niin kovalla vauhdilla ja innolla eteneminen tapahtui, toinen ensikertalaiskoira oli kovin mietteliäs - seurasi jälkeä, pysähtyi paikalleen katselemaan ja miettimään, taas seurasi jälkeä kunnes taas pysähtyi miettimään. Ja tosiaan Wiiman varmasti etenevä "hidas juna"-tyyli.

Mukana menossa myös Vincent (Villi-Joikhu Sähäkkä Suhari), Niki (Unnimus Annikki) ja Koda (Riihisillan Nousukausi) emäntineen :

 

 Verijälki oli tosi kiva juttu! Ulkoilua, metsäilyä ja liikuntaa haastavissakin maastoissa, sillä verijälkeähän ei vedetä polkuja pitkin. Ja toisaalta, olihan se vähän työlästäkin, mutta silti tuntui että vaivan arvoista. Varmasti vedän jäljen Wiimalle joskus jatkossakin.