Näytetään tekstit, joissa on tunniste 10_vkoa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 10_vkoa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Pennun sosiaalistamista ja lumimaisemia

Pentu on vain vähän aikaa pentu ja ensimmäiset viikot 12een ikäviikkoon asti kannattaa käyttää hyväksi sosiaalistamisen merkeissä. Kaikki sellainen, mitä pentu kokee näinä ekoina viikkoina, on sille jatkossa "normaalia". Niinpä sille kannattaakin esitellä elinympäristöä mahdollisimman kattavasti, jotta sen on myöhemmin helpompi suhtautua eri tilanteihin. Ihan kaikkea ei tietenkään pennulle ehdi esitellä, mutta pentu, joka on vaihtelevasti nähnyt erilaisia ympäristöjä, myös yleistää, eli tottuu siihen, että välillä on erilaista kuin toisinaan ja siten helpommin ankkuroituu ja sopeutuu vaihtuviin tiloihin ja tilanteisiin. 

Oppiminen ei toki lopu kun pentu täyttää 12 viikkoa, mutta tietty pennun kehityskaaren mukainen oppimisikkuna kyllä sulkeutuu, joten ajankohta kannattaa todella hyödyntää 😊. Ympäristöissä kannattaa huomioida esimerkiksi ihmismäärä, kulkemisalustat (liukkaat alustat, liikkuvat alustat, korkeat paikat, jne), sekä myös äänimaailma.

Korona-aikana sosiaalistaminen on vähän haastavampaa, mutta olen koittanut viedä Tihkua esimerkiksi ostoskeskuksiin, joissa liikkuu ihmisiä ja kuulutukset kaikuu. Niissä on myös liukkaat lattiat, jotka monia koiria jännittää. 

Tihku ostoskeskuksessa
Toinen korva on noussut pystyyn, toinen vielä taitossa. Toivon, että jäisikin taittoon, mutta toisaalta tärkeintä olisi, että mainitut vekottimet ovat toimivat :D.

Tihku on aika rohkea pentu, eikä se kauheasti häiriintynyt ohikulkijoista ostoskeskuksessa, edes kun ensimmäistä kertaa kävimme. Tämän päivän reissulla keskityimme ensin vaan katselemaan ja syötiin vähän herkkuja samalla. Sain pieniä harjoituksiakin tehtyä, esimerkiksi kontaktia Tihku tarjosi aika kivastikin. Lisäksi hieman käsikosketusta ja namikäden seuraamista pienissä pyörähdyksissä ja lyhyissä seuraamispätkissä.  
Varsin pienet harjoitukset tein, lähinnä vaan siinä mielessä, että näkisin, että pystyykö Tihku keskittymään tuossa erilaisessa tilassa. Jokaisesta havaitsemastani kontaktista kyllä palkitsin, mutta muuten keskityttiin pääasiassa katsomaan ja kulkemaan. 



Tässä astutaan hissiin, ja kuten takajalasta näkyy, sinne mentiin reippaasti oikein pitkällä askelella 😀


Hei, peilissä on joku komistus 😄!

Matkustimme myös hissillä ja se olikin Tihkulle ensimmäinen kerta ikinä. Etukäteen mietin, että mitä mahtaa pentu ajatella, kun hississä on lasiseinät ja maisemat alkavat vilistä. Valmistauduin namittamaan, jos Tihku tuntisi itsensä epävarmaksi, mutta kävikin niin, että liike ja lasiseinät eivät hermostuttaneet ollenkaan, vaan eniten kiinnosti peilistä näkyvä vieras komea uros 😋.

Wiima on varsin alustavarma, mutta joitakin huomioita olen sen käytöksessä tehnyt. Yksi on sellainen, että Wiimalla oli vaikeuksia ostoskeskuksessa mennä lähelle yläkerroksen lasiseinää. Luulen, että se pelkäsi putoavansa. Siitä jäi mieleen, että jos joskus koiranpentu taloon tulee, niin tällainenkin asia on hyvä käydä pienenä kokemassa. Niin tehtiin tänään, mutta Tihkulle korkea paikka ainakaan tässä muodossa ei tuottanut mitään ongelmia, vaan ihan levollisena tiiraili alakerran tapahtumia. 



Oliks hei jottai namei kans?

Saapuessamme parkkihalliin tapahtui asia, jota en olisi toivonut tapahtuvan, mutta ei se onneksi tuntunut vahingoksi koituvan: 
Parkkeerasin autoni riviin ja katsoinkin, että vastapäisen auton valot vilkkuvat kummallisesti, mutta ketään ei istunut sisällä, vähän sitä vilkkumista ihmettelin. Otin Tihkun ulos autosta, asetin parkkihallin lattialle ja ryhdyin sulkemaan auton ovia, kun yhtäkkiä sen auton varashälytin alkoi huutaa todella kovin ja se kaikui parkkihallissa niin, että omiin korviinikin melkein sattui. 

Vähän siinä mielessäni hätäännyin, että mitenköhän se Tihku nyt tämän tilanteen hanskaa, mutta koitin tietenkin ulospäin olla ihan rauhallinen ja juttelin pennulle, että mitäs se nyt tuolla lailla alkoi huutaa. Koppasin pennun syliini, että pääsisimme nopeammin matkan päähän huutavasta autosta ja siinä edelleen rauhallisia juttelin, vähän naureskelinkin. 
Laitoin sitten pienen matkan päässä Tihkun taas maahan, auton tuutti kuului vieläkin oikein hyvin, muttei enää sattunut korvissa ja Tihku ei tuntunut panevan mekkalaa pahakseen vaan lähti reippaasti kohti menosuuntaamme ja nuuski mennessään. 





Olen ennenkin huomannut, että Tihku kestää ääniä varsin hyvin, ja se oli varmasti tässä tilanteessa onni. Olisi sille voinut syntyä joninlainen traumakin, jos olisi ollut ääniherkempi. Tai jos olisin ollut huolimaton, niin koira olisi voinut säikähtää ja karata, mutta Tihku oli tietenkin tuollaisessa paikassa koko ajan kytkettynä.

Vaikka ostoskeskuskäynti ei varsinaisesti vaikuttanut olevan Tihkulle erityisen ongelmallista ja viivyimme ehkä puolisen tuntia, niin oli se silti varsin väsyttävää pienelle pennulle. Käytöksestä aloin huomata, että sen keskittymiskyky alkoi hävitä ja kontaktia alkoi olla vaikeampi saada. Puoli tuntia oli siis ihan hyvä aika, vähempikin olisi riittänyt, mutta ei yhtään pidempi - pitenee sitten iän myötä :).


Lumisia kuvia
Turun korkeuksillekin saapui lumipeite joitakin päiviä sitten ja siitä on ollut paljon iloa niin pihalla kuin metsälenkeilläkin. Joskin tulevaksi torstaiksi lupasivat lisää, ja minusta tämä nykyinen määrä riittäisi hyvin :) !

Viikonloppuna oli pakkanen varsin kireää, joten Tihkua en pitänyt pitkään ulkona. Pihalla käytiin tekemässä tarvittavat asiat ja pieni kävelykierros tehtiin Paraisten keskustassa. 

Käytiin moikkaamassa lampaitakin! Nämä asuvat Paraisten keskustassa vanhalla historiallisella puutalokorttelialueella, Vanhalla Malmilla. 








Mutta alkuviikolla pakkanen hellitti ja päästiin vähän pidemmältikin taas olemaan ulkona. Piti mennä harrastamaan peltorallia, mutta siellähän oli tietenkin lunta niin, ettei Tihku siellä selvinnyt, niinpä pysyttelimme poluilla ja metsässä :)





Linssilude :D

Majakka ja perävaunu 💗



lauantai 16. tammikuuta 2021

Note to self - Tihkun ruokinta ja paino

Tihkunen täytti eilen pe 15.1. "jo" kymmenen viikkoa! Hän on siis asunut meillä jo kolme viikkoa. Ne viikot ovat menneet lentämällä, ja ne ovat sisältäneet iloa, hauskuutta, hellyyttä, oivalluksia, touhukkaita päiviä, mutta myös liian aikaisia aamuja, pissilätäkköihin astumisia ja väsymystäkin. Ja niinhän se elämässä on, erilaisia elämän värejä 😊. 

Kun Tihku kotiutui, sai hän kasvattajalta pentupussissa mukaan pussillisen Arden Grange Puppy -ruokaa, sekä alennuslipukkeen samanlaisesta pussista (ja paljon muutakin!). Minulla oli kuitenkin pieni propleema - Arden Grangea myydään vaan Faunattaressa ja lähin Faunatar on meiltä Paraisilta aika pitkän matkan päässä Turun toisella puolella. Tosi, tosi mielellään tukisin yrittäjävetoisia eläintarvikeliikkeitä, mutta tällä puolen kaupunkia on vain M&M -ketjun liikkeitä ja niissä tulee sitten useimmin asioituakin. 

Tämä kuva on edelliseltä kauppareissulta viikko sitten. Cittarin keikalta en tullut kuvia ottaneeksi - minulla taisi olla kädet täynnä pentua ja ostoksia :D.


Tässä Tihku on 7 vkoa, kun hän kävi kauppakeskuksessa eka kertaa, 
ja silloin hän nautiskeli mm sonninsutia .D


Halusin vaihtaa ruokamerkkiä, jotta jatkossa saisin sitä lähempää hankittua. Niin pakkasin Tihku Tiihosen autoon ja ajettiin Turun Länsikeskuksen Citymarketiin, jossa kätevästi sijaitsee sekä Faunatar että Musti ja Mirri. Sekä myös apteekki, jonne kanssa teimme Tihkun kanssa piston ei-koiramaisissa asioissa. Sain apteekissa hyvää palvelua, koira sylissäni sain ostaa tuotteen, vaikka koiran kanssa ei liene suotavaa apteekeissa käydä, mutta käyntimme oli hyvin nopea.

Tihku esiintyi oikein edukseen ja keräsi tietysti paljon huomiota, kuten pennut tekevät. Joidenkin kanssa tervehdittiin, mutta aika paljon koitin myös hyödyntää häiriötä ja kutsua Tihkua luokseni sen ensin kiinnostuttua ihmisistä. Liukkaita lattioita se ei tunnu pelkäävän, eikä myöskään vieraita ihmisiä.


Tihkun käsitys siitä, millainen on kiva sisustus 😂
Jos kuva olisi tältä päivältä, niin oikeassa reunassa olisi vielä iso pahvilaatikko täynnä munakennoja ja leluja. Pruukaan tiputella nameja sinne etsittäväksi, kun Tihkun on oltava yksin, ja hän etsii nameja laatikostaan aina yhtä innolla kaiken muun unohtaen.


Faunattaresta hain Arden Grange -pussin, ja sitten seuraavaksi marssin Mustiin ja Mirriin kysymään heidän penturuuistaan. Olin siis päättänyt ostaa molemmat ruuat samalla kertaa, myös uuden merkin, jotta voisin pikkuhiljaa toteuttaa siirtymisen. Esittelyn jälkeen päädyin ostamaan Tihkulle pussillisen 

  • Purenatural Puppy-penturuokaa. Ja suosituksen mukaisesti ostin isojen pentujen ruokaa (Large), vaikka Tihku on pikkuinen veijari, ja minusta ihan tosi taini, mutta M&M:n myyjä kertoi, että raja menee 10 kilossa. Siis, jos aikuisen koiran odotepaino on yli 10 kiloa, niin Large Puppy olisi oikea valinta. Sekä Purenatural Puppyssä että aiemmassa Arden Grangessa proteiinina on kana.


Kun on paljon touhunut, tulee tuutimalullan 💗

Kävi vielä niin hauskasti, että olen viime käynnillä ilmoittanut Tihkun M&M-pentuklubiin, joten saimmekin ruokapussin veloituksetta sekä vielä kaupan päälle ilmaisen lelunkin alle 7 euron valikoimasta. Valitsin kahisevan aasin ja se on tuntunut olevan Tihkun mieleen. Lelun paikka on autossa olevassa kevythäkissä, niin on tekemistä sielläkin, vaikka useimmiten Tihku kyllä nukahtaa autoon.

Ruokaa menee päivässä kolme kertaa desin verran nappulaa sekä lisiä, kuten kananmunaa, raakalihapullia, piimää ja/tai raejuustoa. Treeniherkut vähennän määrästä, ettei laardia kertyisi.
Kolme desiä tuntuu tosin kauhean paljolta kun Wiimakin syö vaan kaksi desiä plus lisät, mutta kaipa sitä energiaa tuossa iässä tarvitaan ja ruuassa on tietenkin eri koostumus.

Tihku ei ole varsinaisesti ahne pentu, ahneempikin voisi olla, mutta kyllä ruoka sille maistuu. Vain muutaman kerran tämän kolmen viikon aikana heppu on jättänyt annoksensa syömättä. Silloin kuppi on otettu pois ja uudelleen eteen seuraavana ruokinta-aikana, niin sitten onkin jo maistunut. 

Aluksi turvotin nappulat, mutta silloin ruoka ei oikein Tihkulle maistunut. Nyt kun tarjoan kuivana ja vettä kipon pohjalla, niin maistuu paremmin.

Tihku on myös syntymäpäivän kunniaksi taas punnittu ja äijä senkun kasvaa ja kasvaa. Vaakamme ei ole ihan tarkka, kilot sentään on oikein, mutta grammoissa on vähän vaihtelua. 
Näyttäisi kuitenkin siltä useamman punnituksen jälkeen, että  

  • paino on nyt 10 viikkoisena 5,3 kiloa. Viikko sitten (9 vkoa)  saimme kokoon 4,6 kiloa, joten kasvaahan se näköjään onneksi,
Kasvamisen huomaa myös siitä, että valjaita on jouduttu löysäämään.

Valjaista puheen ollen - valitsin Tihkulle tyhmät valjaat. Olisi pitänyt ottaa sellaiset, että myös kaulaosa kiinnitetään klipsulla. Nyt ei ole niin, vaan kaulaosa pujotetaan pään yli, eikä Tihku oikein siitä pidä. En tajunnut tätä ajatella, kun Wiimallekin pujotetaan ja se ei pane pahakseen, mutta kun muistelen, niin silläkin taisi olla pikkutyttönä toisenlaiset, ei-pujotettavat.





Wiimalla ja Tihkulla sujuu varsin hyvin. Paitsi että Tihku on välillä varsinainen riesa ja roikkuu Wiiman korvissa ja hännässä. Wiima kyllä huomauttaa ja komentaa, mutta minusta vähän liian kiltisti, sillä Tihku ei meinaa oikein uskoa, tai uskoo vain hetken. Kaipa sillä Wiimalla sitten vaan on hyvät ja venyvät hermot, ja kaipa tuo isosiskon kiusaaminen jossain kohtaa loppuu. 
Itse en ole kovin paljon siihen sekaantunut, paitsi jos menee liian hurjaksi. Wiimalla on myös oma paikkansa kotona, jonne pieni rasavilli 💗ei pääse. Kyllä niistä varmaan ihan hyvä pari vielä tulee, kunhan Tiihonen saa ikää 😊.



maanantai 2. joulukuuta 2019

Wiima, itsenäinen pentu


Tällä kertaa vähän muisteloita - Lapinkoiralehti Reviiri pyysi juttuja paimensukuisista lapinkoirista pentuiässä ja niin ryhdyin itsekin niitä aikoja muistelemaan. Alla oleva teksti on julkaistu Reviirin syyskuun numerossa 2019. 
***
Oli vuosi 2012 ja päivä oli perjantai 8.6. kun Wiima eli virallisemmin Villi-Joikhu Lumihohto haettiin meille kotiin Villi-Joikhulan Anskulta.
Nyt kun Wiiman kanssa on taivallettu jo seitsemän yhteistä vuotta, niin olen oppinut Wiiman olevan vähän niin kuin kaksi koiraa yhdessä paketissa. Wiima on toisaalta hyvin yhteistyöhaluinen ja tykkää olla mukana meidän ihmisten puuhissa, mutta sillä on kuitenkin samalla myös hyvin itsenäinen luonne.
Tämä itsenäisyys ja itsepärjääminen johti pentuiässä välillä vähän hassuihinkin sattumiin, etenkin kun tuo itsenäinen pentu muutti meille perheeseen, jossa ei ollut koskaan ennen koiraa ollut.
Näissä yo kuvissa Wiima on saapunut eka kertaa omalle pihanurmikolle hakumatkan jälkeen. 

"Hengittääkö se?"
Jo ensimmäinen yö oli jännittävä. Siitä noin parin tunnin automatkasta Wiima ei oikein tykännyt, mutta kotiin päästyämme se oli kuin ei olisi muualla ollutkaan. Saavuimme hakumatkalta kotiin vasta kymmenen aikoihin illalla ja jännäsin miten mahtaisi yö niin lyhyen tutustumisen jälkeen sujua. Ensin taisi Wiima vähän leikkiä meidän ihmisten kanssa ja tutki huonetta, jossa sen oli tarkoitus nukkua, söi jotain, mahtoiko tappaa leluhiirenkin ja sitten jo nukahtikin unilleen.
Wiiman unihuone oli oman makuuhuoneemme vieressä ja näköyhteydessäkin, mutta siltä varalta, että sen yö olisi pelkkää itkua ja uikutusta, olin raahannut patjan Wiiman huoneeseen itseäni varten, jossa suunnittelin sen kanssa tarpeen tullen ekoina öinä nukkuvani (olen allerginen, ja päätimme alussa, että koiralla olisi talossa pääsy kaikkialle muualle paitsi makuuhuoneisiin).

Pian kellistyimme itsekin unten maille ja oli tainnut olla sen verran jännittävä päivä, että me ihmisetkin yllättäin nukuimme kuin tukit heräämättä. Muistan vielä kauhistuneen tunteeni, kun aamutuimaan heräsin ja tajusin kuin salamaniskusta, ettei Wiimasta ollut yöllä kuulunut pihahdustakaan. "Onko se kuollut?!" oli eka ajatus, joka päähäni tulvahti, mutta kun syöksyin tarkistamaan tilannetta, niin siellä se Wiima omalla puolellaan tyytyväisenä odotteli, että palveluskunta heräisi. Mikään hätä sillä itsenäisellä pennulla ei ollut yön aikana ollut (paitsi pissahätä ja se toinen, mutta se onkin jo toinen juttu).

Epäonnisia lähelläpysymisharjoituksia

Toinen muisto, joka myös tuota itsenäisyyttä liippaa, on se, että Wiiman kanssa jouduimme hieman tsemppaamaan lähelläpysymisen opettelussa. Nimittäin ei Wiima varsinaisesti karkaillut, mutta nenä on sitä aina vähän vienyt, nuoruusvuosina enemmän.
Lisäksi se itsenäisenä koirana tuntee olonsa ihan tyytyväiseksi ja turvalliseksi, vaikkei koko ajan minua näkisikään, koska se oli jotenkin ihan hellyttävän luottavainen siihen, että myös löytää minut ihan helposti, ja näin se Wiima uskalsi irtoilla minusta vähän liian pitkälle. Ja niinpä mukanakulkemista oli syytä opetella.
Kun Wiima oli pentu, olin kirjoista lukenut, että pennulta kannattaa välillä piiloutua, jolloin sille tulee hätä, että missä se emäntä on ja ryhtyy pitämään tätä paremmin silmällä - eli alkaa pysyttelemään lähellä. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että parempiakin tapoja lähelläpysymisen harjoitteluun on, mutta tämmöisillä vähän alkeellisilla opeilla silloin aluksi toimin. 
Siis, kun olimme luonnossa ja Wiima erkani hajuille tai muuten tutkimusmatkalle, niin minä menin piiloon. Ja sieltä puskista sitten yleensä seurasin, kuinka Wiima-pentu tyytyväisenä hoiti rauhassa tutkimuksensa loppuun ja sitten iloisena kipitti luokseni piilolle...hmm, tapahtuiko oppimista?
Kerran meille kävi niin, että metsälenkillä Wiima taas erkani polulta tutkimaan yhtä kannonjuurta ja minä olin niistä samoista kirjoista lukenut, että koiran olisi pidettävä emäntäänsä silmällä eikä päinvastoin, ja niin minä jatkoin matkaani. Kovin pitkälle en edennyt kun olkani yli kurkkimalla huomasin, että Wiima ei ollutkaan tulossa. 
Olimme turvallisessa saarimetsässä, ja niin uskalsin pitkittää tilannetta ja sain taas kerran sen kuningasajatuksen mennä piiloon odottamaan. Siellä sitten istuskelin hetken ajan, mutta kun ei Wiimaa kuulunut, niin palasin lopulta sitä hakemaan - ja voi hyvä tavaton sentään! Wiimahan olikin löytänyt ihmisen ”peetä” kannon juurelta, ja koska minä en ollut sitä sieltä hakenut enkä mukaani kutsunut, niin sillä oli ollut hyvää aikaa siellä "peessä" pelehtiä, kieriä ja vissiin myös herkutella. Joten kun sitten lopulta palasin paikalle ja kutsuin Wiimaa, se saapui iloisena luokseni, mutta turkki haisevassa tuhrussa, että pesulle mentiin ja äkkiä.
Ja niin minä tuore koiranomistaja olin saanut Wiimalta jo ekana kesänä hyvät oppitunnit siitä, että pennulta piiloutuminen ei johda ainakaan sen asian oppimiseen, jonka minä haluaisin sen oppivan, joten hylkäsin sen keinon ja ryhdyin onneksi kaivamaan lisää tietoa koirankoulutusmenetelmistä!


Wiima lähdössä ekalle venematkalleen 8 viikon ikäisenä

Ikuinen futisfani
Mutta toki oli Wiima paljon muutakin kuin itsenäinen. Se oli rohkea, utelias ja toimelias pentu, joka mielellään tutustui vieraisiin ihmisiin ja koiriin.
Ekan kesäkautensa (kevät, kesä, syksy) ja aika monta seuraavaakin kesäkautta Wiima vietti jalkapallokentillä kannatusjoukoissa kun reissasimme perheen juniorin nappulaliigan peleissä ja turnauksissa pitkin Etelä-Suomea. Wiima oli alusta asti hyvää seuraa näillä reissuilla ja sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen. 
Futisreissuista on jäänyt myös sellainen hauska seuraus, että jalkapallokentän äänet ovat sille edelleen jonkinlainen "sielunmaisema" ja jos futishuutoja kuuluu, niin Wiima haluaisi vieläkin tepsuttaa kohti kentänreunaa, vaikka itseltäni jo on futiskiinnostus laantunut juniorin pelaamisen loppumisen myötä.
Futisreissut olivat hyvää myös sosiaalistamista - kentällä rapsuttamaan tulivat vanhat ja nuoret, kuljettiin ihmisjoukoissa, syötiin ravintoloiden terasseilla, piti osata rauhoittua ja odottaa. 

Wiima tuli meille alkukesästä, joten se pääsi heti veneilemistä harjoittelemaan ja mökille. Ekana kesänään Wiima oli kova uimaan - katsoi kai mallia uimakaveristaan labbiksesta. Sitten tuli syksy ja talvi, ja seuraavaan kesään mennessä Wiima oli vissiin ymmärtänyt, ettei ole labbis vaan lappis, ja siten uiminenkaan ei enää kiinnostanut, mutta kahlaileminen on jatkunut ja sitä Wiima harrastaa mielellään edelleen.

Wiima ja kaverilabbis Fonzi


Friends forever <3 (Wiima on kuvasta päätellen noussut juuri merestä)


Välähdys nykypäivästä: Kaveruus jatkuu edelleen. Wiima suorittamassa ohikiitoa =)


Wiima innostui pentuna ja innostuu vieläkin yhteisistä tekemisistä ja Wiimasta onkin kasvanut mukava harrastelukaveri. Vuosien mittaan ollaan myös harjoittelulla saatu haltuun tuota lähelläpysymistäkin :) .

Lisäksi, vaikka Wiiman itsenäisyys aiheutti pentuaikoina meille vähän harmaita hiuksia, niin olen sitäkin piirrettä oppinut vuosien mittaan arvostamaan, ja mietin, että vaikka se Wiima viihtyy itsekseenkin, niin silti se laukkaa iloisena  luokseni kun kutsun ja haluaa tehdä kanssani kivoja asioita, ja sehän se on suurin lahja minkä rakkaalta ystävältä voi saada!




perjantai 29. kesäkuuta 2012

Filmi, Wiima 10 vkoa!

Tänään täytän 10 viikkoa! Matte filmasi sen kunniaksi minusta pienen pätkän, että muistetaan sitten myöhemminkin miltä minä vauvana näytin. "Ota siis hyvä asento nojatuolissa ja katso elokuva!" terveisin elokuvan päätähti (ja sen ainoa tähti) :


PS: olen nyttemmin hoksannut että meillä säilytetään mielenkiintoisia asioita, ruokaakin, paikoissa nimeltä Pöytä. Mieleni tekisi kovasti tarkemmin tutkia niiden sisältöjä, eritoten kun huomasin että kuononi yltää pöytätasolle kun nousen kahdelle tassulle. Mutta Matte hokee koko ajan harmittavaisesti että "Alas". En tiedä onko hän ihan tosissaan kieltämässä minulta tämän hauskuuden, vai leikkiäkö vain, se kai selviää minulle ajan mittaan. Mutta nytpä lähden taas tutkimusmatkalle =)