Wiima, itsenäinen pentu

Tällä kertaa vähän muisteloita - Lapinkoiralehti Reviiri pyysi juttuja paimensukuisista lapinkoirista pentuiässä ja niin ryhdyin itsekin niitä aikoja muistelemaan. Alla oleva teksti on julkaistu Reviirin syyskuun numerossa 2019. 

***

Oli vuosi 2012 ja päivä oli perjantai 8.6. kun Wiima eli virallisemmin Villi-Joikhu Lumihohto haettiin meille kotiin Villi-Joikhulan Anskulta.

Nyt kun Wiiman kanssa on taivallettu jo seitsemän yhteistä vuotta, niin olen oppinut Wiiman olevan vähän niin kuin kaksi koiraa yhdessä paketissa. Wiima on toisaalta hyvin yhteistyöhaluinen ja tykkää olla mukana meidän ihmisten puuhissa, mutta sillä on kuitenkin samalla myös hyvin itsenäinen luonne.

Tämä itsenäisyys ja itsepärjääminen johti pentuiässä välillä vähän hassuihinkin sattumiin, etenkin kun tuo itsenäinen pentu muutti meille perheeseen, jossa ei ollut koskaan ennen koiraa ollut.

Näissä yo kuvissa Wiima on saapunut eka kertaa omalle pihanurmikolle hakumatkan jälkeen. 

"Hengittääkö se?"
Jo ensimmäinen yö oli jännittävä. Siitä noin parin tunnin automatkasta Wiima ei oikein tykännyt, mutta kotiin päästyämme se oli kuin ei olisi muualla ollutkaan. Saavuimme hakumatkalta kotiin vasta kymmenen aikoihin illalla ja jännäsin miten mahtaisi yö niin lyhyen tutustumisen jälkeen sujua. Ensin taisi Wiima vähän leikkiä meidän ihmisten kanssa ja tutki huonetta, jossa sen oli tarkoitus nukkua, söi jotain, mahtoiko tappaa leluhiirenkin ja sitten jo nukahtikin unilleen.
Wiiman unihuone oli oman makuuhuoneemme vieressä ja näköyhteydessäkin, mutta siltä varalta, että sen yö olisi pelkkää itkua ja uikutusta, olin raahannut patjan Wiiman huoneeseen itseäni varten, jossa suunnittelin sen kanssa tarpeen tullen ekoina öinä nukkuvani (olen allerginen, ja päätimme alussa, että koiralla olisi talossa pääsy kaikkialle muualle paitsi makuuhuoneisiin).

Pian kellistyimme itsekin unten maille ja oli tainnut olla sen verran jännittävä päivä, että me ihmisetkin yllättäin nukuimme kuin tukit heräämättä. Muistan vielä kauhistuneen tunteeni, kun aamutuimaan heräsin ja tajusin kuin salamaniskusta, ettei Wiimasta ollut yöllä kuulunut pihahdustakaan. "Onko se kuollut?!" oli eka ajatus, joka päähäni tulvahti, mutta kun syöksyin tarkistamaan tilannetta, niin siellä se Wiima omalla puolellaan tyytyväisenä odotteli, että palveluskunta heräisi. Mikään hätä sillä itsenäisellä pennulla ei ollut yön aikana ollut (paitsi pissahätä ja se toinen, mutta se onkin jo toinen juttu).

Epäonnisia lähelläpysymisharjoituksia
Toinen muisto, joka myös tuota itsenäisyyttä liippaa, on se, että Wiiman kanssa jouduimme hieman tsemppaamaan lähelläpysymisen opettelussa. Nimittäin ei Wiima varsinaisesti karkaillut, mutta nenä on sitä aina vähän vienyt, nuoruusvuosina enemmän.
Lisäksi se itsenäisenä koirana tuntee olonsa ihan tyytyväiseksi ja turvalliseksi, vaikkei koko ajan minua näkisikään, koska se oli jotenkin ihan hellyttävän luottavainen siihen, että myös löytää minut ihan helposti, ja näin se Wiima uskalsi irtoilla minusta vähän liian pitkälle. Ja niinpä mukanakulkemista oli syytä opetella.

Kun Wiima oli pentu, olin kirjoista lukenut, että pennulta kannattaa välillä piiloutua, jolloin sille tulee hätä, että missä se emäntä on ja ryhtyy pitämään tätä paremmin silmällä - eli alkaa pysyttelemään lähellä. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että parempiakin tapoja lähelläpysymisen harjoitteluun on, mutta tämmöisillä vähän alkeellisilla opeilla silloin aluksi toimin. 

Siis, kun olimme luonnossa ja Wiima erkani hajuille tai muuten tutkimusmatkalle, niin minä menin piiloon. Ja sieltä puskista sitten yleensä seurasin, kuinka Wiima-pentu tyytyväisenä hoiti rauhassa tutkimuksensa loppuun ja sitten iloisena kipitti luokseni piilolle...hmm, tapahtuiko oppimista?

Kerran meille kävi niin, että metsälenkillä Wiima taas erkani polulta tutkimaan yhtä kannonjuurta ja minä olin niistä samoista kirjoista lukenut, että koiran olisi pidettävä emäntäänsä silmällä eikä päinvastoin, ja niin minä jatkoin matkaani. Kovin pitkälle en edennyt kun olkani yli kurkkimalla huomasin, että Wiima ei ollutkaan tulossa. 

Olimme turvallisessa saarimetsässä, ja niin uskalsin pitkittää tilannetta ja sain taas kerran sen kuningasajatuksen mennä piiloon odottamaan. Siellä sitten istuskelin hetken ajan, mutta kun ei Wiimaa kuulunut, niin palasin lopulta sitä hakemaan - ja voi hyvä tavaton sentään! Wiimahan olikin löytänyt ihmisen ”peetä” kannon juurelta, ja koska minä en ollut sitä sieltä hakenut enkä mukaani kutsunut, niin sillä oli ollut hyvää aikaa siellä "peessä" pelehtiä, kieriä ja vissiin myös herkutella. Joten kun sitten lopulta palasin paikalle ja kutsuin Wiimaa, se saapui iloisena luokseni, mutta turkki haisevassa tuhrussa, että pesulle mentiin ja äkkiä.

Ja niin minä tuore koiranomistaja olin saanut Wiimalta jo ekana kesänä hyvät oppitunnit siitä, että pennulta piiloutuminen ei johda ainakaan sen asian oppimiseen, jonka minä haluaisin sen oppivan, joten hylkäsin sen keinon ja ryhdyin onneksi kaivamaan lisää tietoa koirankoulutusmenetelmistä!

Wiima lähdössä ekalle venematkalleen 8 viikon ikäisenä

Ikuinen futisfani

Mutta toki oli Wiima paljon muutakin kuin itsenäinen. Se oli rohkea, utelias ja toimelias pentu, joka mielellään tutustui vieraisiin ihmisiin ja koiriin.
Ekan kesäkautensa (kevät, kesä, syksy) ja aika monta seuraavaakin kesäkautta Wiima vietti jalkapallokentillä kannatusjoukoissa kun reissasimme perheen juniorin nappulaliigan peleissä ja turnauksissa pitkin Etelä-Suomea. Wiima oli alusta asti hyvää seuraa näillä reissuilla ja sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Futisreissuista on jäänyt myös sellainen hauska seuraus, että jalkapallokentän äänet ovat sille edelleen jonkinlainen "sielunmaisema" ja jos futishuutoja kuuluu, niin Wiima haluaisi vieläkin tepsuttaa kohti kentänreunaa, vaikka itseltäni jo on futiskiinnostus laantunut juniorin pelaamisen loppumisen myötä.

Futisreissut olivat hyvää myös sosiaalistamista - kentällä rapsuttamaan tulivat vanhat ja nuoret, kuljettiin ihmisjoukoissa, syötiin ravintoloiden terasseilla, piti osata rauhoittua ja odottaa. 

Wiima tuli meille alkukesästä, joten se pääsi heti veneilemistä harjoittelemaan ja mökille. Ekana kesänään Wiima oli kova uimaan - katsoi kai mallia uimakaveristaan labbiksesta. Sitten tuli syksy ja talvi, ja seuraavaan kesään mennessä Wiima oli vissiin ymmärtänyt, ettei ole labbis vaan lappis, ja siten uiminenkaan ei enää kiinnostanut, mutta kahlaileminen on jatkunut ja sitä Wiima harrastaa mielellään edelleen.

Wiima ja kaverilabbis Fonzi

Friends forever <3 (Wiima on kuvasta päätellen noussut juuri merestä)

Välähdys nykypäivästä: Kaveruus jatkuu edelleen. Wiima suorittamassa ohikiitoa =)

Wiima innostui pentuna ja innostuu vieläkin yhteisistä tekemisistä ja Wiimasta onkin kasvanut mukava harrastelukaveri. Vuosien mittaan ollaan myös harjoittelulla saatu haltuun tuota lähelläpysymistäkin :) .

Lisäksi, vaikka Wiiman itsenäisyys aiheutti pentuaikoina meille vähän harmaita hiuksia, niin olen sitäkin piirrettä oppinut vuosien mittaan arvostamaan, ja mietin, että vaikka se Wiima viihtyy itsekseenkin, niin silti se laukkaa iloisena  luokseni kun kutsun ja haluaa tehdä kanssani kivoja asioita, ja sehän se on suurin lahja minkä rakkaalta ystävältä voi saada!