Symbioosielämää

Tässä on nyt ollut parit vauva-ajan muistelotekstit peräkkäin blogin aiheina ja tänään tuon blogin taas tähän päivään.

Wiima on nyt seitsemänvuotias, täyttää keväällä kahdeksan. Olen viime aikoina tullut miettineeksi sellaisia, että koiruus taitaa olla ihan parhaassa iässään nyt. Ja on ollut jo jonkin aikaa. Kaikki iät ovat tietenkin ihania ja pennut vastustamattomia, mutta juuri nyt on elo Wiiman kanssa niin mutkatonta.

Seitsemänvuotiaalta on 'pentukotkotukset' hävinneet, ehkä ne hävisivät noin kolmevuotiaalta Wiimalta, koska muistelen silloin ajatelleeni, että koira vaikuttaa nyt aikuiselta.

Mutta sitten lisävuodet ovat tuoneet sen, että Wiima tietää tarkoin, miten meidän perheessä ollaan ja elellään. Se ihmeellisesti tuntee rutiinimme jopa paremmin kuin me itse. Tästä tuo tekstin otsikkokin tulee, kun välillä tuntuu, että ollaan ihan symbioosissa :) !

Wiima vakavana tassut ristissä. Mitäköhän se miettii?
Varmaan jotain olemassaolon tarkoitusta. Tai sitten, että voi kun se ruoka-aika jo tulisi!

Kun asiaa pysähtyy miettimään, niin on jotenkin ihan ihmeellistä, millaista dialogia koiran kanssa voi käydä. Enkä tarkoita nyt käskyjä ja niiden noudattamista, vaan ihan sanatonta viestintäämme arkisissa tilanteissa. Joskus vain katse ja katseen liike riittää, nyökkäys tai käden pieni heilahdus. Ja tämä toimii molempiin suuntiin - tarkoitan siis, että myös itse ihmeellisesti ymmärrän, mitä Wiimalla on sanottavana, kun hän ehdottelee ja kysyy asioita.

Toisinaan hän kyllä sanoo asioita äänekkäästikin :) , mutta usein ihan sanattomasti vain katsomalla, asennollaan, ja silti ymmärrän. Tämä yhteinen dialogi on kehittynyt vasta jossain vaiheessa Wiiman aikuisvuosia. Tai siinä vaiheessa tulin siitä tietoiseksi. Kaipa se vaati sen, että muutaman vuoden ehdittiin ensin toisiimme tutustua. Ja että itse uutena koiranomistajana opin lukemaan ja myös onkin verran puhumaan koirakieltä, tai sen ihmisversiota :) . 

Joskus sanotaan, että "koira toimii kuin ajatus", ja siltä minustakin Wiiman kanssa nykyisin tuntuu. Tai siis toki on Wiimalla omia mielipiteitä eikä se ole mikään minun lapaseni jatke, vaan itsenäinen koira, mutta tiedän voivani siihen luottaa ja, että se tekee aina olosuhteisiin nähden parhaansa. Ja toisaalta olen oppinut tuntemaan Wiiman niin hyvin, että melko hyvin tiedän jo etukäteen, miten se suhtautuu eri asioihin tai käyttäytyy eri tilanteissa. 

Kuten dialogista kirjoitin edellä, niin tunnen, että tämäkin toimii myös toisinpäin - ilokseni näyttää siltä, että Wiimakin kokee, että minun toimintani on riittävästi ennakoitavaa ja se näyttää voivan minuun luottaa. Kun jotain erityistä on tapahtumassa niin Wiimalla on tapana vilkaista minua ja tarkistaa miun suhtautumiseni. Tai jos se tarvitsee apua, niin se hakee sitä luotani (vaikka on kyllä myös sinnikäs yrittämään itse, jos on sen tyyppisistä asioista kyse). Tai jos joskus joudun pyytämään siltä jotain sen mielestä epämiellyttävää, niin kerrottuaan mielipiteensä, se yleensä toimii juuri niin kuin pyydän <3. 

Ja kun alussa sanoin, että minusta tuntuu, että Wiima on nyt parhaassa iässään, niin se johtuu juuri noista yllä kerrotuista asioista. Yhteiselo on nykyisin niin helppoa ja sujuvaa. Lisäksi vanhuuden kremppoja, jotka taas tuovat uusia haasteita, ei ole vielä näkyvissä, eikä toivottavasti vähään aikaan.  

Wiimalla on myös tärkeä tehtävä. Tai sillä on monta tehtävää - ensiksikin tietenkin tuoda lämpöä ja iloa perheeseen vain kuulumalla joukkoomme. Lisäksi se on antanut minulle ihan mahtavan uuden harrastuksen, josta en ollut millään tavalla tietoinen ennen koiran tuloa perheeseen. Wiiman myötä olen astunut mukaan yhdistystoimintaan, opetellut koulutuspsykologiaa, eläinten oikeuksia, koiraharrastuslajeja ja kaikkea mitä eläinten pitoon ja niiden kanssa tekemiseen liittyy. Harrastuksen lisäksi olen saanut 'koirapiireistä' paljon uusia koirahenkisiä tuttuja ja ystäviä. 

Mutta kaikkein tärkein työ Wiimalla on olla minun private trainer, sillä työskentelen konttorissa ja teen istumatyötä. Keski-ikä, pahus sentään, on alkanut näkyä ympärysmitassani. Jos ei Wiimaa olisi, en ikipäivänä jaksaisi ja viitsisi päivästä toiseen ulkoilla ja liikkua niin paljon kuin pitäisi, vaan sohva kutsuisi väsynyttä luokseen työpäivän jälkeen. Koiran kanssa ei sohvailu ole mahdollista ja ulos on lähdettävä säällä kuin säällä ja se on meille molemmille erityisen winwin 😊👍!