Näytetään tekstit, joissa on tunniste Syksy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Syksy. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. lokakuuta 2020

Venereissu eli ruskaretki Airistolle

 


Viime viikonloppuna teimme pienen venereissun merelle katsomaan saariston ruskaa. Tarkoituksena oli myös tutkia, olisiko meduusat nousseet sisäsaaristoon, kuten ne usein syksyllä tekevät vesien viilennyttyä. Meduusoja ei ollut, ilmeisesti niiden nousu on ollut jo aiemmin, ja ne eivät ole joka vuosi yhtä runsaslukuisia. Mieheni oli nähnyt joitakin jo syyskuussa, ehkäpä niiden "kulta-aika" oli tänä vuonna jo silloin.

Meduusa paattimme vierellä "jonain vuonna"

Niinä vuosina kun meduusoja on paljon, näyttää meri ihan epätodelliselta ja niitä on jännä katsella. Jotkut ovat ihan uskomattoman isojakin, melkein ruokalautasen kokoisia, mutta pääosinhan ne ovat pieniä tai sellaisia kämmenen kokoisia. 

No, meduusoja ei siis ollut, but no worries, katselimme sitten rantojen keltaisia puita ja nautimme raikkaasta syyskelistä. Kunnes nautinto loppui ja niskaan tuli jäinen vesikuuro. Mutta se kesti vain muutaman minuutin ja taas paistoi aurinko. Sellainen keli oli koko päivän - hyvin vaihtelevaksi kuvailisin 😊. Varusteet oli kuitenkin kelin mukaan harkittu, joten selvisimme naurussa suin vesikuuroistakin.




Rakkahista rakkahin tuulitukka, hörökorva 💗




Syksyisellä merellä tuntuu kummalliselta kun kaikkialla on niin hiljaista. Mökkirannat ovat hiljentyneet ja veneliikennettäkään ei ole. Kesällä veneitä kulkee ristiin rastiin ja rannoilla puuhastellaan, elämää on joka paikassa. Lintuja nytkin sentään bongailimme, mutta aika vähän ja kaukaa, ettei kameran putki yltänyt.




..ja se epävirallisempi passikuva

Laivatytön virallisempi passikuva



Yllemme alkoi kerääntyä tummia pilviä, jotka kuvissa näyttävät kyllä vielä tummemmille kun olivatkaan, koska kuvat on otettu vastavaloon. Ajattelimme, että taivas näyttää siltä kuin tuomiopäivä olisi tulossa ja päätettiin, että olisi syytä hakeutua takaisin maihin.



Mutta eikä mittään. Ei tullut tuomiopäivän myrskyä eikä mitään muutakaan, vaan taas paistoi kaunis syysaurinko kun pääsimme laituriin. Eipä haitannut - kivan retken kuitenkin ehdimme tehdä😊.








sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Syyskuulumisia ja valokuvausta

Syys on tullut

Ei syksy ole surua eikä kuolemaa
Pitkän kesän jälkeen luonto levon saa
Jänis tekee jälkiään
Järven peittää jää
Luontoäiti peiton alla kääntää kylkeään.
Mikko Perkoila

Huomasin tässä, että edellisestä kirjoittelukerrasta onkin taas vierähtänyt aikaa. Viimeksi on tekstiä syntynyt keskellä kuuminta kesää heinäkuussa ja niin me ajateltiin Wiiman kanssa, että voisi olla syytä vähän kertoa, että elossa ollaan ja kuulumisia muutenkin.



Nose Work on jatkunut yhteisenä lajina. Edelleen kuulutaan joka toinen viikko turkulaisella Vainuvoimalla treenaavaan treeniryhmään, ja ei olekaan mikä tahansa ryhmä, vaan Vainuvoiman kaikkein pisimpään koossa pysynyt porukka. Treeniryhmiä on siis heillä tietty muitakin, mutta niissä on ollut enemmän vaihtuvuutta. Meidän porukka treenaa yhdessä jo kolmatta tai ehkä neljättä vuotta =). 

Kauppareissullakin voi tehdä ulkoilulenkin lisäksi etsintähommia

Itsekin mietin jossain kohtaa, että ehkä lopettaisin vähäksi aikaa, mutta treeniryhmä on hyvä tapa varmistua siitä, että ainakin kahden viikon välein päästään harjoittelemaan muiden kuin itseni tekemillä piiloilla, joka on tärkeä juttu! Ja myös jos joskus laiskottaa, niin tällä tavalla tulee joka tapauksessa ainakin kahden viikon välein tehtyä etsintähommia. Joten ollaan sitten kuitenkin pysytty mukana porukassa. 

Viimeksi teimme hakua Turun Kupittaanpuistossa ja teemana oli maastoetsintä. Hajukätköjä oli siis mm. maastossa ja puiden rungoissa sekä niiden alemmas ulottuvissa oksissa.
Häiriöissäkin piisasi - tietenkin maaston hajut, Kupittaan puistossa ulkoilee paljon koiria, joten niiden hajuja löytyi varmasti, mutta sitten myös mekkalaa ja meteliä tarjosivat pikkulauantaina eli keskiviikkoiltana juhlimaan lähteneet opiskelijat, joilla oli jonkinlaisia (kosteita) rasteja puistossa.
Wiimaa ei ole onneksi tuon tyyppiset häiriöt juurikaan häiritse (tai siis ihmiset ei häiritse, vieraiden koirien pissanhajut kyllä joskus vähän häiritsee..), joten homma sujui kuitenkin ihan hyvin ja kätköt löytyi. Paitsi hämmennystä tuli sitten viimeisessä laatikkoetsinnässä, jonka pitäisi olla Wiimalle helppoa kuin heinänteko, koiruus antoikin parit valeilmaisut. Sitä kyllä hämmästelin. Mutta laitoin sen nyt sen piikkiin, että koira oli ehkä väsynyt, sillä oli ollut aikaisemmin päivälläkin paljon ohjelmaa isännän kanssa, eikä vissiin oikein ehtinyt ottaa päivänokosia normityylillä. 

Treenien jälkeen pysyttiin Wiiman kanssa kyseisessä Kupittaan puistossa, mutta siirryttiin samassa puistossa olevaan lasten liikennepuistoon, joka on minusta aivan ihana paikka. Vähän kuin satukirjan sivuilta.
Olen nimittäin aloittanut täkäläisessä kansalaisopistossa kamerakurssilla, jonka inspiroimana halusin ottaa iltapimeässä vähän pitkien valotusaikojen kuvia ja ajattelin, että liikennepuisto olisi kiva miljöö kokeilla.

Lasten liikennepuisto Turun Kupittaalla koostuu kolmesta, neljästä korttelista, joiden välissä menee ihan melkein oikeat kadut katumaalauksineen, liikennevaloineen ja -merkkeineen. Ja sitten talot on tuollaisia ihania satutaloja ja jokaisella kadulla on oma nimensä.
Siellä sitten saa lapset ajella polkuautoilla ja ehkä muillakin menopeleillä.
Sitä vaan mielessäni manasin, että liikennepuiston liikennevalot sammuivat seitsemältä, eli ennen kuin itse ehdimme kuvauspuuhiin. Olisi ollut kiva nähdä, miltä vaihtuvat puna-kelta-vihreävalot olisi kuvissa näyttäneet. Mutta ehkä puiston liikennevalot onkin sitten enemmän lapsille kuin keski-ikäisille koirahöperöille tarkoitetut
😊.

 Wiiman haamu lähestymässä

 Tämä on sitten vissiin jonkinlainen selfie. Tai meitsie, kun meitä on kaksi.

Ja liikennepuistosta siirryttiin vielä viereiseen kadunkulmaan tutkimaan ihan oikeaa liikennettä. 

Ilman pikku kuvausapulaista ei koko hommasta olisi varmaan tullut yhtään mittään :) .


Mitäs muuta meille sitten kuuluu?  Polvihommista olisi kyllä kerrottavaa, mutta teen siitä toisen postauksen. 
Viikonloppuisin tulee hakeuduttua vähän pois kotikulmilta lenkkeilemään ihan vaan vaihtelun vuoksi, ja alla olevissa kuvissa ollaan kaupunkireippailulla. Pysytään tämän postauksen teeman mukaisesti vielä Turussa, sillä vanha kotikaupunkini Turku - tai nykyisin asun lähikunnassa, mutta Turku on kuitenkin se, mitä vieläkin kotikaupungikseni kutsun - näyttää näissä kuvissa kauniita kasvojaan syysväreissä. 


 Tässä Turun jokirannassa kuvatussa kuvassa on kolme tärkeää henkilöä.
Venäjän keisari Aleksanteri I ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle XIV Juhana sekä sitten nykypäivää edustamassa, juuriltaan kuitenkin yhtä vanha ellei vanhempikin lapinkoira Wiima.

Teos on kuvanveistäjä Andrei Kovalchukin ja sen nimi on Tapaaminen Turussa 1812.
Patsaan esittelytekstissä kerrotaan tsaari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin neuvotelleen Euroopan laajuisista valtapoliittisista kysymyksistä Turussa vuonna 1812. Tapaaminen oli merkittävä paitsi kansainvälisesti, myös Suomen ja Turun historiassa, sillä Pohjoismaita koskevien alueellisten ratkaisujen myötä Ruotsi luopui lopullisesti kaikista tavoitteistaan Suomen suhteen.
Tuota patsasta kun katselee, niin tulee miettineeksi, että millaistakohan täällä kotomaassa olisi, jollei Venäjän ikeen alle olisikaan jouduttu. Oltaisiinko pala Ruotsinmaata edelleen vai oltaisko päästy itsenäistymään. 


Vielä syksylläkin on terasseilla väkeä. Mutta keli olikin melko kirkas ja aurinkoinen.
 

Sama aukio kuin edellisessä kuvassa, mutta toisesta suunnasta. Vasemmalla näkyy vanha pääkirjasto, jossa pikkutyttönä usein vierailin. Vieläkin muistan sen tunnelman, kun siellä piti kuiskia ja miten jännää oli vähän seikkailla hyllyjen välissä kun isä ja äiti lainasivat kirjoja.
Nyt Turulla onkin uusi, hieno pääkirjasto (tai ei enää niin kauhean uusi) tuon vanhan rakennuksen takana - vanhakin on edelleen käytössä, mutten tarkkaan tiedä minkälaisessa.

Turun Tuomiokirkko ja Aurajoki



Aurajoen rannassa kulkee tällainen laituribulevardi, vai miksi sitä nimittäisi. Se on suosittu ulkoilureitti. 

Tuomaansilta. Turun sisääntuloväylä, jos tullaan Helsingistä päin. Ulkoilureitistö kulkee sen alapuolella.


Kätevää reippailla vetten äärellä, niin pienet janoiset koiraeläimet voivat hörppiä vettä.



Hyvää syksyä!

lauantai 6. lokakuuta 2018

Westerholmin polulla Nauvossa

Viime viikonloppuna oli hienot kelit ja teki mieli lähteä luonnon helmaan ulkoilemaan. Wiiman sterkasta oli kulunut kuusi päivää ja se tuntui olevan aivan oma itsensä, se oli sellainen jo ihan parin päivän päästä operaatiosta. Niin ja haavatkin olivat hienosti umpeutumassa.
Näiden johtopäätösten jälkeen päätimme lähteä Nauvon puolelle uudelle kulttuuripolulle, Westerholminpolulle (Westerholmstigen), jonka kiertämistä olin suunnitellut jo varmaan vuoden, mutta se toteutettiin vasta nyt. Reitti olisi sopivan pituinenkin ottaen huomioon Wiiman rajoitukset, eli noin 3 km (3,5 km näytti gepsi lenkin jälkeen).

Tämä on Paraisten lauttarannasta (Parainen-Nauvo). Lossia piti vähän odotella, niin kävimme haukkaamassa meri-ilmaa rannassa.

Tämä kanava yhdistää Nauvon pohjois- ja eteläsataman. Tästä ajelemme paatilla monta kertaa kesässä. Vierasvenesatama on pohjoissatamassa, kaupat taas eteläsatamassa. Harvemmin tulee katsottua tätä maisemaa tällä lailla maakrapuna :) .

Reitti alkoi pitkospuilla. Ja se olikin hyvä, sillä alla oli varsin märkää, ihan lammikoiksi asti.


Reitin varrella oli tällaisia opaskylttejä, jotka kertoivat tarkemmin juuri sen paikan historiasta ja niistä oli luettavissa paljon mielenkiintoista tietoa mm Seilin saarelle joutuneesta Fagerströmistä, toisen maailmansodan pommituksista ja Suomen arvellusti 15. vanhimmasta tammestakin :)

Polku on omistettu suomalaiselle maisemamaalarille Victor Westerholmille (s. 1860), joka vietti lapsuuden ja nuoruuden kesiään Nauvossa. Westerholmin kesäpaikan rantaheinikoita käytettiin tuolloin lehmihakana ja myöhemmin hänen maalauksissaan lehmihaat näyttelevät suurta osaa. Nykyisin arvellaan hänen saaneen innoituksensa juuri noista nuoruuden kesistään.


Köyhän talon porsaat...



Ajeltu massu loistaa karvattomana, se olisi ollut kesähelteillä mainio kampaus! :)
Toivottavasti karva ehtii mukavasti kasvamaan takaisin ennen talvipakkasia.



Reitti vei vähän kallioillekin, mutta kuvan kalliot olivat pieniä siihen verrattuna mitä myös olisi ollut tarjolla. Nimittäin reitillä olisi ollut mahdollisuus nousta myös korkealle kallioille näköaloja katsomaan, mutta oli sen verran liukasta ja sammaleista valui vettä kallioille, että päätimme jättää sen hauskuuden turvallisuussyistä väliin tällä kertaa ja tyytyä vain reippailuun. 

Näköalat kyllä kiinnostavat kuitenkin, joten pitää mennä tuonne uudelleen vaikka ensi kesänä.
Reitti oli sikäli kivasti suunniteltu, että tarjolla oli kaksi hyvin merkattua polkua, toinen tämä kiertoreitti ja toinen sinne ylös kallioille - jokaiselle jotakin.




Minäkin kerrankin kameran edessä eikä takana =)

Tämmönen se profiili nyt on =) Jotenkin näyttää niin luiperolta kun mahan alla ei ole karvoja ja sitten alusvillatkin on vastikään tiputettu ..ja tippuu edelleen.

Ihania syysvärejä jo näkyi, mutta ei ruska mitenkään vauhdissa täällä lounaiskolkalla vielä ole.


Lenkin jälkeen palasimme Nauvon kirkonkylään, joka on siis ihan kävelymatkan päässä kiertämästämme polusta. Vierasvenesatamassa oli vielä paatteja ja niitä näimme tulevan päivän mittaan lisääkin. 



 

Ulkoilun jälkeen meillä oli nälkä ja kävimme syömässä Nauvon vierasvenesataman Strandkrogenissa. Siinä kävi sellainen hauska sattuma, että olimme aikeissa laittaa Wiiman autoon odottelemaan, mutta ohi kulkiessamme sattui ravintolan omistaja olemaan portailla ja Wiima heilutti hänelle häntää.

Minä huutelin, että 'Tullaan kohta teille syömään, mutta viedään koira ensin autoon', johon ystävällinen ravintolanomistaja vastasi, että 'nyt sattuu olemaan kabinetin puoli tyhjillään, joten tervetuloa vaan koirankin kanssa' ja niin pääsi Wimppu mukaan ravintolaankin eikä tarvinnut jäädä autoon kököttämään.

Lisää tällaisia ihania syyspäiviä!