Viime aikoina olen saanut huomata, ettei tule vanhuus yksin, kun kohta 12-vuotiaan Wiiman kroppa on alkanut vähän reistailla. Olin lenkillä Wiiman ja Tihkun kanssa torstaina 14.9. iltapäivällä. Lenkki taisi olla noin tunnin mittainen, mutta melko leppoisaa vauhtia ja taisin näpsiä kuviakin, eli mitään hirmuvauhdikasta lenkkiä emme tehneet.
Kun lopuksi saavuimme takaisin autolle, niin Tihku loikkasi autoon ja huomautin Wiimalle olevan hänen vuoronsa. Sitten ällistyksekseni näin, että Wiima oli maassa vähän kuin sammakko, takajalat eivät liikkuneet. Siis vaikka juuri olimme tehneet ulkoilulenkin ilman mitään ongelmia.
Wiima ei mitenkään uikuttanut kivusta, eikä itse asiassa sanonut mitään, mutta sen silmät olivat kauhusta selällään, häntä varmasti pelotti, mitä on tapahtumassa.
Nostin Wiiman varovasti autoon, jonne hän jäi juuri siinä asennossa, kuin hänet asetin. Matkalta soittelin isännälle kotiin, että tulisi pihalle vastaan - hätätapaus!
Kotiin päästessämme isäntä nosti Wiiman ulos. Tuli mieleen, että olisi hyvä ymmärtää tilannetta hieman paremmin ja ehdotin, ettei isäntä kuitenkaan kantaisi Wiimaa sisään asti, vaan laskisi pihalla maahan, jotta näemme, pääseekö Wiima ylipäätään liikkeelle.
Näin tehtiin, ja maahan päästyään Wiima kyllä pääsi liikkeelle, mutta selkä köyryssä ja takajalat kyykyssä, ja oli selvästi hätäinen tilastaan. Koppasimme hänet takaisin syliin ja veimme sisään.
Voi herranjestas sentään! Ihan ensin ajattelin, että kipua on helpotettava! Minulla oli Carprodyliä kaapissa, josta annoin Wiimalle annoksen. Sitten soitin päivystykseen, ja he olivat oireet kuultuaan samaa mieltä, että kannattaisi käydä näyttäytymässä. Niinpä Wiima taas auton kyytiin, ja isännän kanssa molemmat tälläsimme itsemme autoon, minä takapenkille Wiimaa pitelemään, ja menoksi.
Niin hyvin kävi, ja isoksi helpotuksekseni, että päivystykseen päästyämme Wiima käveli taas. Hoitaja tutki hänet - taivutteli jalat ja paineli selän ja nikamat, eikä löytänyt mitään selkeää syytä tapahtuneeseen. Päätin sitten tehdä niin, että lähtisimme päivystysjonosta kotiin, vaikkei lääkäriä vielä oltukaan tavattu ja varasin ortopedin vastaanottoajan seuraavalle viikolle.
Kotiin päästyämme ja seuraavina päivinä Wiima oli taas entisensä. Kiipesi kotona päivittäin yläkerran portaat toimistooni etäpäivänmaskotiksi ja ulkona pihalla haastoi Tihkua leikkiin - takaa-ajoa ja pystypainia, kaikki sujui ongelmitta, sohvalle hyppääminenkin. Vein Wiimaa päivittäin jopa pienille lenkeille.
Melkein meinasin perua ortopedin, mutta sitten yhtenä iltana kun juuri olin iltaruokia tarjoilemassa, tilanne toistui. Taas oli Wiiman takajaloista voima pois. Hän kyllä pääsi liikkumaan, mutta liikkui taas selkä köyryssä ja jalat koukussa, ja pyrki enimmäkseen eteeni istumaan, lähelle. Tein kuitenkin vielä yhden testin - laitoin Wiiman ruuan esiin tarjolle, jotta näkisin syökö hän vai ei. Jos ei syö, niin sattuu todella.
Niin meni Wiima syömään ruokansa, kuitenkin takajalat hieman vapisivat toimituksen aikana.
Tästä kaikesta näkemästäni päättelin, että tilanne ei ilmeisesti ole Wiimalle ainakaan ihan hirveän kivulias, vaikka toki siihen silti voi jonkinlaista kipua liittyä.
Puuttuvat refleksit
Koitti vastaanottopäivä (21.9. itselle muistiin) ja ajelimme taas eläinlääkärille, ortopedi Mikael Granholmin asiakkaiksi. Wiima nostettiin tutkimuspöydälle. Tutkittiin jalat ja selkä, ei mitään kipukohtia tai muita havaintoja.
Kunnes Granholm haki pienen vasaran ja kopautteli sillä Wiiman polviin. Ei refleksejä! Ei kerta kaikkiaan mitään refleksiä oikeassa jalassa, vasemmassa jalassa hyvin, hyvin pieni.
Tällöin Granholm esitti arvelunaan ongelman syyksi selkäytimessä kulkevan hermon, joka alaselässä jakautuu jalkoihin - kyse olisi luultavasti tuon hermon pinteestä.
Wiima röntgattiin, selän, lonkkien ja polvien alueelta. Hyviä uutisia saatiin - Granholmin mielestä harvoin näkee noin hyvässä kunnossa olevaa luustoa Wiiman ikäiseltä koiralta, ei kerta kaikkiaan mitään viitettä nivelrikosta tai nivelien löysyyksistä. Sehän oli hieno uutinen!
Alaselästä löytyi kuitenkin pieni madaltuma onkalossa, jossa selkäydin kulkee ja Granholm arveli, että se saattaa aiheuttaa tuon puristustilan.
Tarkempaa tietoa röntgen ai antanut, joten avoimeksi jäi, onko kyse ahtaasta onkalosta. Muita vaihtoehtoja ovat kasvain tai verenkierronhäiriö, jolla olisi paras ennuste, eli tilanne voisi olla ohimenevä.
Onni elää hetkissä.
Nyt elelemme päivä, viikko, kuukausi kerrallaan ja seurailemme tilannetta. Pelottavaa - tämä saa minut ymmärtämään, että emme olekaan yhdessä ikuisesti. Wiima, minun sielunpuolikkaani 🧡.
Mitään leikkauksia Wiimalle ei enää kohta 12-vuotiaana tehdä. Toivon kuitenkin täydestä sydämestäni, että kyseessä on ohimenevä tila, ja saamme jättää nämä ajatukset taaksemme. Tuon ruokailusession, josta edellä kerroin, jälkeen ei tilanne vielä ole toistunut ja Wiima on ollut oma riehakas itsensä, joten olen toiveikas!
👆Edit 30.9. kohtaukset ei ole uusineet, viimeisin on pvm 18.9. (tai 19.9.), Wiima on liikkunut hyvin, kiivennyt portaita ja leikkinyt pikkuveljenkin kanssa.
Pelottavan kuuloisia kohtauksia. :'( Muutamat mäyräkoirahalvauskerrat Lucya hoitaneena tiedän, että huoli on valtava, kun rakas ystävä ei pysty liikkumaan normaalisti.
VastaaPoistaKyllä! Ihan hirveä tilanne! Ja etenkin kun näkee sen koirankin hädän. Ajatukset ja kaikki ikävät vaihtoehdot vain vilisevät päässä.
PoistaKovasti toivon, että tuo oli jotain ohimenevää. Wiima on parin viikon särkylääkekuurilla, mutta en oikein usko, että se pitäisi kohtauksia pois (ja määräyksen syykin on siis tulehdusriski, jos kohtausten takana oli verenkierronhäiriö), joten kun kohtaukset eivät nyt ole uusineet, niin olen taas toiveikas, että ne jäivät kertaluontoisina taakse 🙏.
Ihan kamalat tilanteet kyllä, kun koiralla pettää jalat alta, sitä pyörii kaikki pahimmat ajatukset ja huolet varmasti mielessä. Kovasti peukkuja, että jäisi nyt näihin kahteen kertaan!
VastaaPoista