Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran Katselmus 2015

Viikonloppuna 25.- 26.4.2015 Paimensukuisen Lapinkoiran Seura järjesti vuosittaisen ulkomuotokatselmuksen Helsingin Tuomarinkylän vinttikoiraradalla.
Lauantaina olivat vuorossa pennut ja nuoret koirat ja sunnuntaina aikuiset koirat.
3 -vuotias Wiimakin luetaan nykyisin ns. aikuisiin (mietin milloin neiti oikeasti aikuistuu, mutta vuosia laskemalla kyse kai on jo aikuisesta.. ), joten meidänkin esiintymisvuoromme oli sunnuntaina.

Vettä tuli kuin sieltä sen yhden kuuluisan Esterin pyhimmästä, sää ei tapahtumaa oikein suosinut. Etenkin tuntui harmittavalta, koska lauantaina oli aurinko paistanut täydeltä terältä, niin olisipa se voinut jatkua vielä sunnuntainakin!
Mutta satoi tai ei - tunnelma lapinkoiratapahtumassa oli taas sydämellinen ja mukava, kuten aina.
Ihmiset kivoja ja koirat ihania, joten sateinenkin katselmussunnuntai oli siten ihan onnistunut!
Kiitos onnistumisesta kuuluu ahkeroineelle talkooporukalle, taitaville tuomareille ja muille osallisille.

Katselmuksen kulku oli seuraavanlainen: "Kehän alkaessa kehäavustaja kutsuu kaikki luokan koirat yhtä aikaa kehään, jolloin tuomari näkee yleiskuvan arvosteltavasta luokasta. Tämän jälkeen tuomari arvostelee jokaisen koiran yksitellen numerojärjestyksessä. [PLS suojeluohjelma: "Paimensukuisten lapinkoirien  ulkomuodossa  sallitaan  laaja vaihtelu, kunhan koiran rakenne ja turkki ovat työkoiralle sopivia. Paimensukuisen lapinkoiran pitäisi olla kestävä ravaaja, joka pärjää maastossa niin lumessa, sateessa kuin helteelläkin. Arvosteluohjeeseen katselmuksen tuomareille on tiivistetty paimensukuisen lapinkoiran keskeiset ulkomuodon, rakenteen ja luonteen ominaisuudet", arvostelu ei siis perustu rotumääritelmään]. Tuomari todennäköisesti pyytää juoksuttamaan koiraa nähdäkseen sen liikkeet. Koirat, jotka ovat ehdolla loppukehään, saavat yksilöarvostelun yhteydessä sinisen värisen nauhan. Muut saavat arvostelulomakkeen heti yksilöarvostelun jälkeen. Kaikki sinisen nauhan saaneet koirat kutsutaan lopuksi uudestaan kehään, joista tuomari valitsee viisi parasta, erityyppistä koiraa loppukehää varten. Näille viidelle annetaan vielä punainen nauha merkiksi loppukehään menosta." (poiminta Paimensukuisen Lapinkoiran Seuran sivulta).
Poikkeuksena yllä olevaan sinisen nauhan saaneet kutsuttiin kehään yksilöarvostelun jälkeen, ja sen jälkeen tehtiin vielä yksi karsinta, joista loppukehän koirat valittiin.

Wiiman tie jatkui yksilöarvostelusta vielä jatkoon, viimeiseen karsintaan ennen loppukehää, mutta ei siitä sitten pidemmälle.

 

 

Wiiman saama arvostelu:
Nartut AVO - 1, tuomari Janika Wiksten :
"Isohko narttu, nätti kokonaisuus. Hyvä nartun pää, jossa miellyttävä ilme. Hyvä ylälinja. Hyvin kulmautunut edestä ja takaa. Liikkuu kauttaaltaan hyvin. Miellyttävä luonne. Purenta ok."

Olen todella iloinen arvostelusta, en tiedä olisiko se parempi voinut ollakaan. Wiima käyttäytyi hyvin, vaikka loppuvaiheessa kyllästymisestä kertovaa mouruamista vähän kuultiinkin. Luulen, että se jopa hurmasi jotkut taputtelemaan tulleet ystävällisyydellään - eräskin tapahtumaan tullut pariskunta, joka suunnitteli koiran ostoa ei millään malttanut lopettaa Wimpulan paijaamista kun neiti kiehasi ympyrää onnellisena rapsutuksista :)

Wiiman takana kuvassa siristelee silmiään Takku-sisko (Villi-Joikhu Lumihiutale)

Vähän muutakin kuvasatoa katselmuksesta:

Wiiman sisko Lumo (Villi-Joikhu Lumikuningatar)

Toinen sisko; Takku (Villi-Joikhu Lumihiutale)

Villi-Joikhuja enemmänkin: Elon Lämmin Henkäys (Wiiman siskon tyttö), Lumikuningatar (Wiiman sisko), Jalokivi (ei sukua), Super-Säpinä (Wiiman äiti) ja oikealla Wiima itse.

Wiima johtaa kehänkiertäjien letkaa "välierissä"

"Misseily on rankkaa puuhaa", mietti Wiima ja päätti ottaa nokoset =)

Jäljillä ollaan..

Viime sunnuntaina kokeiltiin Wiiman kanssa jotain sellaista mitä ei ikinä olla ennen kokeiltu. Nimittäin verijälkeä (MEJÄ) . Kyseessä oli PS lapinkoirien täkäläisen aluekerhon kurssi ja mukana oli meidän lisäksemme kolme muuta oppilaskoirakkoa, sekä kouluttajan (Eve Varjo) oma koira.

Jäljestyksen ajatuksena on, että koira seuraisi esimerkiksi liikenteessä haavoittunutta, mutta pakoon juossutta kaurista tai muuta eläintä sen jättämää verijälkeä pitkin ja voisi siten olla avuksi loukkaantuneen eläimen löytämisessä.
Kaikki koirat eivät kuitenkaan joudu tai pääse tositoimiin, ja niihin pääseminen vaatisi myös aika lailla harjoitusta, mutta harrastus- ja viriketarkoituksessakin verijälki tarjoaa koiralle mielekästä ja luontaista tekemistä. Jäljestäessä koira joutuu tekemään vaativaa ja tarkkaa "nenätyötä", joka on yllättävän väsyttävää, joten metsältä palatessa mukana on yleensä väsynyt ja onnellinen koiraeläin.

Yksi juttu vielä, jota kurssipäivän aikana tuli porukallakin mietittyä oli, että muissa harrastuksissa - ainakin meillä Wiiman kanssa, lähinnä rallytoko ja vastaavat puuhat - minä sanelen leikin säännöt ja Wiima tottelee, mutta jäljestyksessä koira saa työskennellä itsenäisesti ja minä seuraan kiltisti perässä. Sekin tuntui mukavalta ajatukselta :)

Kurssipäivämme alkoi lyhyehköllä teoriaosuudella, jonka aikana kuulimme pääpiirteittäin miten verijälki vedetään ja mitä tarvikkeita siihen tarvitaan. Sen jälkeen teimme ensin porukalla kouluttajan kanssa yhden verijäljen yhdessä ja sen jälkeen jokainen itse omalle koiralleen.

Jälki alkaa ns "alkumakauksesta". Makaus esittää haavoittuneen riistan makuupaikkaa: maahan tehdään n 30 * 30 cm leveä alue, josta kaavitaan hieman maapohjaa pois. Varusteisiin kuuluu narun päähän sidottu pesusieni ja se kastellaan mukana olevalla pullotetulla verellä makausruudun sisäpuolella. Meillä oli poron verta. Sientä oli sitten vielä hyvä vähän "hyppyytellä" narun avulla ruudun sisällä niin että veren haju tarttuisi ruutuun kunnolla.

Sen jälkeen lähdettiin sitten kävelemään suoraan eteenpäin, maaston mukaisesti. Verellä kasteltua pesusientä vedettiin narussa perässä ja se sai hypellä miten sattui mättäältä toiselle, piti vaan vältellä ettei se jäänyt kiinni. Maastossa oli nousua, laskeutumista ja risukkoakin.
Kuljettu reitti ja makaukset merkittiin pyykkipojilla ja kreppinauhoilla, jotta itse myöhemminkin jäljestysvaiheessa tietäisin missä jälki kulkee.
En tarkkaan tiedä miten pitkän matkan kuljin, luullakseni noin 50 metriä, ja tein uuden makauksen.
Taas rikoin hieman maan pintaa n 30 * 30 sentin alueelta, kastelin ruudussa pesusientä verellä lisää ja taas hyppyyttelin sientä, jotta ruudussa olisi oikein voimakas tuoksu. Lisäksi heittelin ruutuun vähän nameja, eli paloiteltuja lihapullia, jotta Wiima kunnolla kiinnostuisi makauksesta. Tarkoitus nimittäin olisi, että koira jälkeä seuratessaan kunnolla merkkaisi makauksen.
Makaukselta tein n 90 asteen kulman, maaston vuoksi vähän tiukemmankin, ja etenin taas suhteellisen suoraan eteenpäin, kunnes kuljettuani jälleen ehkä n 50 metriä valitsin loppumakauksen paikan eli ns "kaadon". Tämän paikan merkkasin myös huolellisesti kreppinauhoilla, jotta löytäisin paikan myöhemminkin. Ennen varsinaista jäljestystä tulisin vielä paikalle tuomaan "kaatosaaliin", joka meillä oli ihka oikea poron sorkka .. sekä tietenkin pikku rasia paloiteltuja herkkulihapullia =)

Jälkien piti nyt antaa hieman vanheta (liian tuoreen jäljen hajuvana leijuu ilmassa) ja odottaessamme pidimme kahvitauon, jonka aikana kuulimme kouluttajalta lisää verijälkiharrastuksesta sekä päätimme tehdä myös henkilöjäljestyksen alkeisharjoituksen, ns makkarajäljen, jotta saisimme koiratkin liikkeelle - nehän odottelivat kiltisti autoissa, kun me ohjaajat rämmimme metsässä jälkiä tekemässä.

Makkarajälki on yksinkertaisuudessaan sellainen, että ohjaaja pudottaa herkkupaloja jälkiensä päälle, jotta koira ymmärtää, että ihmisjälkien tekemää hajuvanaa on kannattavaa seurata. Myöhemmässä vaiheessa herkkupaloja voi ja pitääkin sitten vähitellen vähentää.

Kuvassa Wiima on tuotu henkilöjäljen (makkarajäljen) alkuun ja siitä neiti eteni todella pikkutarkasti eikä yksikään herkku jäänyt maastoon :)  (Kuva by M.Leino)

Palailemme hyväntuulisina henkilöjäljeltä. Wiima keskittyi mukavasti ja teki töitä löytääkseen jok'ikisen namipalan.
(Kuva by M.Leino)

Kahvitellen ja makkarajäljellä meillä vierähtikin sellaiset pari tuntia, jonka jälkeen ryhdyimme ajamaan verijälkiä. Parastahan olisi jos ne saisivat vanheta vaikka yön yli, mutta nyt niin emme voineet tehdä.

Jännäsin miten Wiima verijälkeen suhtautuisi. Jotkut koirat pitävät verijälkeä todella jännittävänä, jopa pelottavana. Jäljestys vaatii myös keskittymistä ja etukäteen arvelin, että suurimmat haasteet Wiiman kanssa olisivat ehkä siinä, että neiti mennä viipottaisi jäljellä edestakaisin.

Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä:

 Wiima on tuotu alkumakaukselle. Kuvassa typykkä haistelee jälkiä todella tarkkaan. Minä näytän sormella suuntaa vieressä seisoville kurssilaisille, että mihin suuntaan jälki lähtee ja toivon, että Wiima lähtisi samaan suuntaan. (Kuva by M.Leino)

Vietyäni poronsorkan ja lihapullaherkkurasian ensin loppukaadolle toin Wiiman jäljelle. Wiima kiinnostui oitis ja haisteli hyvän tovin alkumakausta. Sitten se lähti liikkeelle kuin hidastetussa filmissä haistaen jokikistä ruohonkortta ja käpyä, joissa tuoksua oli ja seurasi tekemääni verijälkeä piirun tarkasti. Wiima eteni yllätyksekseni kuin juna verijäljellä, rauhallisesti, täysin keskittyneenä tekemäänsä ja yhtään häiriintymättä vieressä kulkevista muista kurssilaisista. 

Kun pääsimme makaukselle, niin tapahtui sielläkin jotain aivan käsittämätöntä. Olin pudotellut sinne herkkulihapullan paloja kiinnostusasteen nostamiseksi, mutta kävikin niin, että neiti nuuhki itse verijälkeä kuin viimeistä päivää eikä edes koskenut eteensä tulleisiin herkkuihin - jäljen seuraaminen (riistavietti) voitti herkuttelun. En muista milloin Wiima olisi viimeksi kieltäytynyt herkuista.

Wiima haisteli tovin tuota välimakausta ja sen jälkeen se taas suurella varmuudella valitsi oikean suunnan ja lähti seuraamaan jälkeä, kuljettaen meidät suoraan ja epäröimättä jälkeä pitkin "kaadolle".

Mitään apuja tai kannustusta ei Wiima tarvinnut, päinvastoin, neiti työskenteli itsenäisesti ja keskittyneesti. Wiima ei toisaalta tarvinnut jarrutteluakaan, pikkutarkka etenemisvauhtimme ei nimittäin päätä huimannut =)

Kaikki mukana olleet koirat toimivat jäljellä, eikä kukaan esimerkiksi pelännyt verenhajua tai kaadolla olevaa sorkkaa, niin kuin myös joskus voi käydä. Oli hauska nähdä miten eritavalla ja yksilöllisesti koirat toteuttivat tehtäväänsä. Joitakin koiria piti jarrutella, niin kovalla vauhdilla ja innolla eteneminen tapahtui, toinen ensikertalaiskoira oli kovin mietteliäs - seurasi jälkeä, pysähtyi paikalleen katselemaan ja miettimään, taas seurasi jälkeä kunnes taas pysähtyi miettimään. Ja tosiaan Wiiman varmasti etenevä "hidas juna"-tyyli.

Mukana menossa myös Vincent (Villi-Joikhu Sähäkkä Suhari), Niki (Unnimus Annikki) ja Koda (Riihisillan Nousukausi) emäntineen :

 

 

 Verijälki oli tosi kiva juttu! Ulkoilua, metsäilyä ja liikuntaa haastavissakin maastoissa, sillä verijälkeähän ei vedetä polkuja pitkin. Ja toisaalta, olihan se vähän työlästäkin, mutta silti tuntui että vaivan arvoista. Varmasti vedän jäljen Wiimalle joskus jatkossakin.

 

Uusia kavereita sekä lappalaispuuhia

"Talitintin titityy, kevätsointiin virittyy.
Mäyrämuori havahtuu, joko nyt on maaliskuu?"

Noin sanotaan lasten lorussakin ja niin se vaan on, että talven selkä alkaa taittua ja kevät on koittanut. Joskin on se talven selkä ollut kaiken kaikkiaan vähän heppoinen, tuntuu, ettei talvea tänä vuonna ollutkaan. No, mitä menneitä suremaan, kevät ja kesä edessä - ja talvi sitten taas vuoden päästä :) !

Wiiman kanssa ollaan viime aikoina käyty muutaman kerran hiekkakuopalla juoksemassa kaverin kanssa. Kaveri on ihan uusi, Sino, alaskanmalamuutti. Törmäsimme Sinoon ja kotiväkeensä juurikin ollessamme lenkillä tuolla hiekkakuopan huitteilla. Sino ja Wiima olivat heti samalla aallonpituudella ja ottivat pienet vauhtirallattelut, kun kerran oli tilaa juosta.
Ohessa muutama kuva pariskunnasta leikin tuoksinassa:

^ Wiimalla meneillään täyskäännös täydessä vauhdissa ..

^ Sinon merkkaustauko; MUN hiekkakuoppa! =)

Kuvia katsomalla on varmasti helppo uskoa ja ymmärtää, että ennen kuin Wiima-typykkä päästettiin olohuoneen matolle vetämään nokosia tämän urheilusuorituksen päätteeksi, niin tuli piipahdettua suihkun kautta - varsin rapaisia olivat nimittäin nämä leikkikaverit! :)

Lauantaina 8.3 oli sitten vuorossa lapinkoirien Puuhapäivä (Linkki) Raisiossa ja oltiin tiettykin Wiiman kanssa mukana. Ja olikin tosi kiva päivä! Mukana oli 12 koiraa, pentuja ja aikuisia, ja päivän ohjelma koostui rally-tokosta, temppujen harjoittelemisesta, valikoiduista agility-esteistä ja erilaisista koiran aktivointimenetelmistä ja ongelmanratkaisuleluista. 

Todella hyvää antia oli myös hyvä häiriöharjoittelu, jota saatiin koko ajan siinä sivussa - eli siis sitä, että koira oppii tekemään yhteistyötä ohjaajansa kanssa vaikka toinen koira on siinä ihan vieressä; tärkeä taito!

Niin ja tietenkin, kivaa on myös tavata samanhenkisiä ihmisiä, joista osa oli jo ennestään tuttuja ja toiset taas uusia kivoja tuttavuuksia. Ohessa muutama kuva Puuhapäivän tunnelmista:

^ Wiima tuijottelee punaista purkkia ja suunnittelee strategiaansa, sen alla on nimittäin tuoksuva pala keitettyä possun ulkofilettä =)

^ itse olen kameran takana, mutta Wiima on kuvassa oikealla

^ kiitos Wiiman kuvasta, Katja!

 

 Ja välillä oltiin vähän ulkonakin turisemassa ja nauttimassa kahvikupposta kevätilmassa, mukavaa!

Mukavaa maaliskuuta !

(ja minulla on tänään lomamaanantai, ihkua!!)

Winter Dog Show, Turku

Wiima piipahti tänään lauantaina 18.1.2014 eka kertaa elämässään näyttelykehässä Turun International Winter Dog Showssa. En varsinaisesti ole kovin innostunut näyttelyistä, mutta pitihän minun mennä koittamaan kun näyttely kerran tuotiin kotiovelle Turkuun. Lisäksi halusin saada Wiimasta rakennearvostelun - minulla oli oma käsitys sen rakenteesta, plussista ja miinuksista, mutta koska olen varsin aloittelija vielä koiran rakenteen arvioinnissa, niin halusin kuulla mitä mieltä olisi näyttelytuomari. Niin, ja olihan minulla kolmaskin syy - näyttelyssä on tuhansia koiria ja tuhansia ihmisiä, joten siellä joukossa oleminen on hyvää tapakasvatusta.

Tuomari Harri Lehkonen antoi Wiimalle arvosanaksi H:n. Olin arvosanaan ihan tyytyväinen, T:tä olin etukäteen arvellut (onhan Wiima paimensukuisena pitkäselkäisenä ja matalahäntäisenä varsin erinäköinen kuin suomenlapinkoiran rotumääritelmä). Wiima sai seuraavan arvion, olin siihenkin tyytyväinen, sillä se on mielestäni kovin totuuden mukainen:
"Hyvänkokoinen, mutta hieman pitkärunkoinen narttu. Feminiininen pää, hieman leveäasentoiset korvat. Hyvä etuosa, hieman liikaa laskeva lantio ja matala hännänkiinnitys. Hieman löysäkaarinen häntä. Taka-askel jää rungon alle. Vielä hieman lyhyt turkki, mikä voisi olla karkeampi. Miellyttävä luonne!"

Wiiman arvostelussa oli siis sekä kehuja että huomautuksia. Huomautuksista pitkärunkoisuus ja hännän kiinnitys sekä 'löysäkaarisuus' ovat paimensukuisen lapinkoiran tyyppipiirteitä, eivät (terveydellisiä, rakenteellisia) vikoja, vaikka eivät täsmääkään rotumääritelmään.
Huomautukset Wiiman turkista, pituudesta ja laadusta, sekä huomautukset lantiosta ja lyhyestä taka-askeleesta taasen ovat vikoja, koska jos niitä peilaa Wiiman rodun käyttötarkotukseen, poropaimennukseen tuntureilla, niin niistä olisi sille haittaa.
Wiiman turkki on lyhyehkö aina, mutta nyt se ei ole syksyn juoksuihin liittyneen 'sulkasadon' jälkeen vielä oikein päässyt lopulliseen muotoonsa. Saattaa liittyä lämpimään syksyynkin.
Ikävin kommentti oli tuo luustoon liittyvä (lantio ja askel), vaikka sitä jo ennakoin, sillä olin arvellutkin että Wiiman takakulmauksissa olisi hieman toivomista.

Joten arvostelu ei yllättänyt, eikä mitään jäänyt hampaankoloon, sillä olen itse kaikesta todetusta samaa mieltä. Vaikka tietenkin arvosanan H olisi voinut muuttaa arvosanaksi MP, eli MaailmanParas, sillä sellainen Wiima on <3

^ arvosteluluokka Nuorten luokka, nartut (me ollaan äärimmäisenä oikealla)

Tuomari piippailee lelulla, niin että siitä kiinnostuu Wiima sekä katsojana sylissä kököttänyt russeli :)

Ei löytynyt Wiiman suusta hammaspeikkoja ja kaikki hampaatkin olivat tallella.

Tuomarilla oli myös vinkulelu mukana ja taas sitä piippailtiin! Sekös ilostutti Wimpsahdusta :)

Tavattiin kehän laidalla myös tutut Eewi eli Nättinuttu emäntineen. Eewi on nätti ja miellyttävän oloinen koira. Joten jäi harmittamaan, että tuomaroinnissa se joutui kärsimään brindlemerkeistä, joita sillä on tassuissa ja nenunpäässä. Suomenlapinkoiran rotumääritelmän tulkintaohjeessa lukee etteivät värit brindle ja mantteli ole toivottavia. Minusta ajatus siitä, että niin mitätön asia kuin väri (tai hännän asento tms ulkonäköseikka) tekisi koirasta virheellisen, on käsittämätön ja tyhmä, enkä ymmärrä moisen rajoituksen perustetta. Ja etenkin kun brindleväri on mielestäni kiva väri ja Eewi-tyttö on kovin nätti koira!

Eewi (Nättinuttu)

Dimolin Xanniina
Kehän laidalla seisessämme ihastuin myös pieneen mustaan kaunokaiseen. Tulin ihastelleeksi neitiä myös hänen omistajalleen ja sain tietää, että kyseessä oli neitokainen nimeltään Dimolin Xanniina.
Se oli sitten nätti ja tuntui palvovan omistajaansa yli kaiken :)

Mutta, sellainen siis oli eka näyttelykäyntimme. Wiima ei ollut kauhean innostunut puuhasta. Se oli selvästi vähän hämmentynyt tungoksesta ja hallin kaikuäänistä. Mutta mitä pitemmälle päivä eteni, sitä coolimpi oli Wiima =)  Kyllä me varmaan joskus vielä näyttelyihinkin eksytään, se oli ihan hauskaa ajanviettoa!  =)

****

Ai niin, uutinen: lupauduin toiseksi vetäjäksi Lounais-Suomen paimensukuisten aluekerholle. Meitä vetäjiä on kaksi, niin saimme vähän jaettua tehtäviä. Vetäjäkaverillani on oma koirakoulu, joten saamme nauttia hänen kursseistaan vastedeskin, kun taas itse vastaan mm kerhon nettisivusta (http://lspaimensukuiset.blogspot.fi/), kerhon yhteyksistä Reviiri-lehteen (paimensukuisen lapinkoiran seuran julkaisu) sekä järjestän tapahtumia vetokaverini kanssa.

Kivaa tiedossa siis!

(edit, lisäsin pari valokuvaa tekstin joukkoon)