Syyskuulumisia ja valokuvausta

Syys on tullut

Ei syksy ole surua eikä kuolemaa

Pitkän kesän jälkeen luonto levon saa

Jänis tekee jälkiään

Järven peittää jää

Luontoäiti peiton alla kääntää kylkeään.

Mikko Perkoila

Huomasin tässä, että edellisestä kirjoittelukerrasta onkin taas vierähtänyt aikaa. Viimeksi on tekstiä syntynyt keskellä kuuminta kesää heinäkuussa ja niin me ajateltiin Wiiman kanssa, että voisi olla syytä vähän kertoa, että elossa ollaan ja kuulumisia muutenkin.

Nose Work on jatkunut yhteisenä lajina. Edelleen kuulutaan joka toinen viikko turkulaisella Vainuvoimalla treenaavaan treeniryhmään, ja ei olekaan mikä tahansa ryhmä, vaan Vainuvoiman kaikkein pisimpään koossa pysynyt porukka. Treeniryhmiä on siis heillä tietty muitakin, mutta niissä on ollut enemmän vaihtuvuutta. Meidän porukka treenaa yhdessä jo kolmatta tai ehkä neljättä vuotta =). 

Kauppareissullakin voi tehdä ulkoilulenkin lisäksi etsintähommia

Itsekin mietin jossain kohtaa, että ehkä lopettaisin vähäksi aikaa, mutta treeniryhmä on hyvä tapa varmistua siitä, että ainakin kahden viikon välein päästään harjoittelemaan muiden kuin itseni tekemillä piiloilla, joka on tärkeä juttu! Ja myös jos joskus laiskottaa, niin tällä tavalla tulee joka tapauksessa ainakin kahden viikon välein tehtyä etsintähommia. Joten ollaan sitten kuitenkin pysytty mukana porukassa. 

Viimeksi teimme hakua Turun Kupittaanpuistossa ja teemana oli maastoetsintä. Hajukätköjä oli siis mm. maastossa ja puiden rungoissa sekä niiden alemmas ulottuvissa oksissa.

Häiriöissäkin piisasi - tietenkin maaston hajut, Kupittaan puistossa ulkoilee paljon koiria, joten niiden hajuja löytyi varmasti, mutta sitten myös mekkalaa ja meteliä tarjosivat pikkulauantaina eli keskiviikkoiltana juhlimaan lähteneet opiskelijat, joilla oli jonkinlaisia (kosteita) rasteja puistossa.

Wiimaa ei ole onneksi tuon tyyppiset häiriöt juurikaan häiritse (tai siis ihmiset ei häiritse, vieraiden koirien pissanhajut kyllä joskus vähän häiritsee..), joten homma sujui kuitenkin ihan hyvin ja kätköt löytyi. Paitsi hämmennystä tuli sitten viimeisessä laatikkoetsinnässä, jonka pitäisi olla Wiimalle helppoa kuin heinänteko, koiruus antoikin parit valeilmaisut. Sitä kyllä hämmästelin. Mutta laitoin sen nyt sen piikkiin, että koira oli ehkä väsynyt, sillä oli ollut aikaisemmin päivälläkin paljon ohjelmaa isännän kanssa, eikä vissiin oikein ehtinyt ottaa päivänokosia normityylillä. 

Treenien jälkeen pysyttiin Wiiman kanssa kyseisessä Kupittaan puistossa, mutta siirryttiin samassa puistossa olevaan lasten liikennepuistoon, joka on minusta aivan ihana paikka. Vähän kuin satukirjan sivuilta.

Olen nimittäin aloittanut täkäläisessä kansalaisopistossa kamerakurssilla, jonka inspiroimana halusin ottaa iltapimeässä vähän pitkien valotusaikojen kuvia ja ajattelin, että liikennepuisto olisi kiva miljöö kokeilla.

Lasten liikennepuisto Turun Kupittaalla koostuu kolmesta, neljästä korttelista, joiden välissä menee ihan melkein oikeat kadut katumaalauksineen, liikennevaloineen ja -merkkeineen. Ja sitten talot on tuollaisia ihania satutaloja ja jokaisella kadulla on oma nimensä.
Siellä sitten saa lapset ajella polkuautoilla ja ehkä muillakin menopeleillä.
Sitä vaan mielessäni manasin, että liikennepuiston liikennevalot sammuivat seitsemältä, eli ennen kuin itse ehdimme kuvauspuuhiin. Olisi ollut kiva nähdä, miltä vaihtuvat puna-kelta-vihreävalot olisi kuvissa näyttäneet. Mutta ehkä puiston liikennevalot onkin sitten enemmän lapsille kuin keski-ikäisille koirahöperöille tarkoitetut 😊.

 Wiiman haamu lähestymässä

 Tämä on sitten vissiin jonkinlainen selfie. Tai meitsie, kun meitä on kaksi.

Ja liikennepuistosta siirryttiin vielä viereiseen kadunkulmaan tutkimaan ihan oikeaa liikennettä. 

Ilman pikku kuvausapulaista ei koko hommasta olisi varmaan tullut yhtään mittään :) .

Mitäs muuta meille sitten kuuluu?  Polvihommista olisi kyllä kerrottavaa, mutta teen siitä toisen postauksen. 

Viikonloppuisin tulee hakeuduttua vähän pois kotikulmilta lenkkeilemään ihan vaan vaihtelun vuoksi, ja alla olevissa kuvissa ollaan kaupunkireippailulla. Pysytään tämän postauksen teeman mukaisesti vielä Turussa, sillä vanha kotikaupunkini Turku - tai nykyisin asun lähikunnassa, mutta Turku on kuitenkin se, mitä vieläkin kotikaupungikseni kutsun - näyttää näissä kuvissa kauniita kasvojaan syysväreissä. 

 Tässä Turun jokirannassa kuvatussa kuvassa on kolme tärkeää henkilöä.
Venäjän keisari Aleksanteri I ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle XIV Juhana sekä sitten nykypäivää edustamassa, juuriltaan kuitenkin yhtä vanha ellei vanhempikin lapinkoira Wiima.

Teos on kuvanveistäjä Andrei Kovalchukin ja sen nimi on Tapaaminen Turussa 1812.
Patsaan esittelytekstissä kerrotaan tsaari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin neuvotelleen Euroopan laajuisista valtapoliittisista kysymyksistä Turussa vuonna 1812. Tapaaminen oli merkittävä paitsi kansainvälisesti, myös Suomen ja Turun historiassa, sillä Pohjoismaita koskevien alueellisten ratkaisujen myötä Ruotsi luopui lopullisesti kaikista tavoitteistaan Suomen suhteen.
Tuota patsasta kun katselee, niin tulee miettineeksi, että millaistakohan täällä kotomaassa olisi, jollei Venäjän ikeen alle olisikaan jouduttu. Oltaisiinko pala Ruotsinmaata edelleen vai oltaisko päästy itsenäistymään. 

Vielä syksylläkin on terasseilla väkeä. Mutta keli olikin melko kirkas ja aurinkoinen. 

Sama aukio kuin edellisessä kuvassa, mutta toisesta suunnasta. Vasemmalla näkyy vanha pääkirjasto, jossa pikkutyttönä usein vierailin. Vieläkin muistan sen tunnelman, kun siellä piti kuiskia ja miten jännää oli vähän seikkailla hyllyjen välissä kun isä ja äiti lainasivat kirjoja.
Nyt Turulla onkin uusi, hieno pääkirjasto (tai ei enää niin kauhean uusi) tuon vanhan rakennuksen takana - vanhakin on edelleen käytössä, mutten tarkkaan tiedä minkälaisessa.

Turun Tuomiokirkko ja Aurajoki

Aurajoen rannassa kulkee tällainen laituribulevardi, vai miksi sitä nimittäisi. Se on suosittu ulkoilureitti. 

Tuomaansilta. Turun sisääntuloväylä, jos tullaan Helsingistä päin. Ulkoilureitistö kulkee sen alapuolella.

Kätevää reippailla vetten äärellä, niin pienet janoiset koiraeläimet voivat hörppiä vettä.

Hyvää syksyä!

Itä-Suomen kierros

Kesäloman toka viikolla pakattiin kimpsut ja kampsut ja Wiima Volvoon ja lähdettiin huristamaan kohti Itä-Suomea. Olen aika vähän tullut kiertäneeksi kotimaata - monet vuodet menivät niin, että kesällä mökkeiltiin, veneiltiin ja jos matkustettiin, niin se oli aina maan rajojen ulkopuolelle.
Sitten alkoi harmittaa, kun kotimaa oli jäänyt niin vieraaksi, että nyt  ollaan jo muutaman vuoden ajan tehty kesälomareissu 'jonnekin' päin Suomea katselemaan.
Voi olla, että tuo koirakaveri perheessä auttoi omalta osaltaan tekemään tämmöisiä suunnitelmia, koska kotimaan reissaamista varten ei tarvitse hakea karvanaamalle hoitopaikkaa vaan hän matkustaa itsestäänselvästi mukana :) .

Eka stoppi oli jo Porvoossa n runsaan 2 h ajomatkan jälkeen. Meillä alkoi kahvihammas kolottaa, tehdä mieli pientä purtavaa ja johan olimmekin jo autossa istuneet, niin myös jaloittelu tuntui houkuttelevalta.

Komeita pilviä alkoi Porvoossa kerääntyä päämme päälle, ja niistä tuli myös kiitettävästi vettä - joskin onneksi vasta siinä vaiheessa kun olimme taas jo auton suojissa :) .

 

 

Voi näitä kännykkäräpsyjä, kun Wiimakin on tuolla tolpan takana. Isäntä ja koiruus jäivät pöytään odottelemaan, itse jonotan myymälä puolella syötävää - siis todellakin jonotan: minua ennen ehti ostoksille isoäiti kolmen lapsenlapsensa kanssa, ja juomien ja syömien päättäminen oli todella vaikeaa, ja mummeli jo siinä jonottaessaankin unohteli, että mitä oli kellekin tilattu ja oliko jokaiselle jotain...

Herkulliset matkaeväämme näkyvät kuvassa kuitenkin oikein hyvin :) .

Ekan päivän kohde oli Lappeenranta, jonne saavuimme iltasella. Saimaan yllä näimme hienot auringonlaskut.

Lappeenranta jäi muuten valitettavasti vähälle huomiolle, sillä kaupungissa satoi lähes koko ajan siellä ollessamme ja toiseksi, koska Lappeenrannan keskustaan oli levittäytyneet Kansainväliset Suurmarkkinat, jotka on prikulleen samat kuin joissa olimme täällä Turussa viime vuonna ja jotka rantautuvat tänne taas heinäkuun lopussa.

Kävimme illalla vain ravintolalaivalla syömässä ja aamulla herättyämme lähdimme ajelemaan eteenpäin.

Parikkalasta, Venäjän rajan tuntumasta, löytyi merkillinen patsaspuisto. Taiteilija Veijo Rönkkönen on eläessään pistänyt tuulemaan ja puistossa on satoja ihmispatsaita, pääosin erikoisissa jooga-asennoissa, mutta muissakin asennoissa löytyy.

Tunnelma oli yhdellä sanalla kuvaten eriskummallinen, ja päällimmäiseksi minulle taisi jäädä ajatus, että vierivä kivi ei sammaloidu ( = liikkuminen kannattaa) ja tuo taiteilijan oma lause "hullu on vapaa keksimään mitä haluaa" :) .

Wiimankin naamalla taitaa olla vähän hämmästelevä ilme :) !

Tämä oli minusta hyvä ja käyttökelpoinen lause :) !

Parikkala sijaitsee tosiaan ihan rajalla ja Ruotsin rentoon naapuruuteen tottuneen varsinais-suomalaisen mielestä oli vähän jo ehkä liian jännää kun matkan varrella näkyi tällaisia kylttejä:

Imatralla pysähdyttiin vain ohimennen ja siitä jäi sellainen fiilis, että joskus olisi kiva tulla uudelleen katselemaan enemmän. Nyt pysähdyimme ihaillaksemme Imatran komeaa Valtionhotellia ja Imatrankosken ympäristöä.

Valtionhotelli on vanha jugendlinna, kuin satukirjasta. Olisin halunnut siellä yöpyä, mutta kun viime hetkessä buukkasimme paikkoja, niin sieltä ei enää löytynyt - ainakaan koiran kanssa matkustavalle. Sota-aikana pytinki on toiminut mm sotilassairaalana ja komentokeskuksena. Valtionhotelli sijaitsee aivan Imatrankosken äärellä.

Ja sitten se Imatrankoski, se oli varsin kuiva. Ja niin sitten luinkin, että pato avataan nykyisin lähinnä enää näytöstarkoituksissa. Kauniit maisemat rannassa silti oli ja kivoja hiekkateitä, joita olisi kiva ollut ehtiä vaeltaa, mutta se täytyy jättää ensi kertaan.

Imatrankoskea on tultu katsomaan ennenkin ja kaukaa, alueella oli paljon kivikaiverruksia päivämäärineen. Alla yksi vuodelta 1875 ja vielä alempana näkyy nimet Katarina ja Pedro, joiden alkuperästä Imatralla arvellaan, että Katarina on  Venäjän keisarinna Katarina II (v. 1772) ja Pedro onpi sitten Brasilian keisari (v. 1876).

Ja Wiimukka Imatrankosken portaiden yläpäässä, ensin tiukkailmeisenä ja sitten jo hymytyttönä :) .

Joensuussa on kaunis joenranta ja torialue. Sekä keskustassa paljon vanhaa puutalokantaa, joka minua aina ihastuttaa. 

Torilla rokki soi - paikallinen bändi veti Queenia ihan hyvin. Istahdimme torikahvilaan kuuntelemaan, ja vedettiin tietty napaamme myös jätskit, tällä kertaa myös Wiima teki saman tempun eli siivosi jämät purkin reunoista. Teki muuten todella huolellista työtä :) !

Joensuun torin laidalla oli ilves-patsas ja meidän perheen tupsukorva halusi tulla kuvatuksi sen kanssa. Siinä sattuikin sitten hauska tilanne kun ohjasin Wiimaa patsaan vierelle ja pyysin sitä vielä asettumaan pikkuisen toisin päin.

Mieheni seisoi vieressä parin metrin päässä ja eräs lähestyvä pariskunta oli katsellut touhujamme hymyillen ja hämmästellen. Mieheni oli kertonut heille,että juu, koira on tottunut tuollaiseen ja sitten heitä nauratti. Wiiman kanssa saimme kuvan näpsättyä - tommonen vähän hönö siitä sitten tuli - ja liityimme joukkoon. Sitten heitä vasta naurattikin kun kerroin, että Wiima tekee tuota poseeraamista työkseen, eli tietenkin maksamme sille (ruoka- )  palkkaa mallintöistä :) .

Joensuussa myös vähän shoppailimme: pari paitaa kauppakeskus Iso Myyssä ja kirjoja antikka-kaupassa, jonka ohi sattumalta kävelimme. Löysin yhden Remeksen jännärin, joka ei ollut sattunut käsiini, ja isäntäkin kaiketi jotain mieleistä löysi, koska ostoksia hänkin teki.

Häviävä luonnonvara valitettavasti nuo antikat, joskin tuollakin kävi paljon asiakkaita ainakin kun itse olimme sisällä.

 

Kauniita puutaloja Joensuussa

Lopuksi saavuimme Savonlinnaan, joka oli todella kaunis kaupunki. En ollut käynyt siellä ennen. Savonlinnalla on ollut hyötyä Olavinlinnasta, joka tuo kaupunkiin turisteja ulkomaita myöden. 

Tulimme kaupunkiin aika myöhään pitkän autoistumisen jälkeen, ja Wiima nautti päästessään jaloittelemaan ja plumpsahtamaan. Tässä ollaan toria vastapäätä kävelysillan vierellä. 

Näetkö Wiiman? Siellä se muori kahlailee :) 

Käpylehmä? Ööö, minäkö?

Jopa vähän tuhmuuksiakin tehtiin siellä Savonlinnassa -  nimittäin kurkattiin Kiinan puolelle, mutta emäntä ja isäntä sulkivat reitin ja siistivät rannan ennen paikalta poistumista :) .

Tekisi mieli kirjoittaa, että Savonlinna oli merellinen kapunki, mutta eihän se sovi, kun meri on Savonlinnasta hyvin kaukana. Mikä olisi järvi-sanasta johdettu vastaava adjektiivi?

Olavinlinnaan ei ymmärrettävästi päässyt koiran kanssa, mutta se ei haitannut, koska emme olleetkaan menossa opastetulle kierrokselle. Kävimme sitten vuorotellen miehen kanssa linnan sisäpihalla katsomassa sitä lähempää ja jatkoimme matkaa ( = söimme jätskit, taas 😋, linnan pihalla).

Olavinlinnan puistossa oli tällainen sota-ajan muistomerkki

Sellainen reissu se oli. Kiva reissu! Koiran kanssa on kesällä niin helppo matkustaa, olimme tervetulleita kaikkialle, paitsi sinne Olavinlinnaan. Hotelleissakin oltiin hyvin koiraystävällisiä. Tässä kuva Lappeenrannan Scandicista, josta saimme huoneen omalla ulko-ovella - kätevää :) !

Suomalaiset ovat koirakansaa. Päivittäin joku tuli kysymään "onko tuo lapinkoira" ja sitten halusivat kertoa omasta tai tutusta tietämästään lapinkoirasta, joka sekin oli ollut jollain tavalla ihana. Ja sitten puhuimmekin jo kaikesta muustakin, matkustamisesta, Suomesta, Turusta ja Turun saaristosta ja kuulimmepa yhden hauskan pikkujoulutarinankin :) . 

Kotimaan matkailu on kiva juttu!