Ensilumilla

Tänä vuonna tuli ensilumi tänne Turunmaan saaristoon tässä marraskuun lopussa. Tarkemmin sanoen eilen 21.11., mutta silloin en ehtinyt niistä nauttimaan. Seuraavana päivänä eli tänään sitten nappasin kameran mukaan lenkille. Ja onneksi otin, sillä säätiedotuksessa uhkaillaan lumen sulavan pois jo huomenna...pöh.

Lumi tekee maailman niin kauniiksi, tänäänkin, vaikka olikin muutoin pilvinen päivä.

Mutta tässäpä vielä yksi (kännykkä)kuva aidosti ensilumilta, eli perjantain iltalenkillä. 

Wiima semisti sekosi ilosta nähdessään lunta eka kertaa vuoteen :D

Niin ja vielä yksi juttu. Taisin tänään kärsiä hetkellisestä mielenhäiriöstä. Ilmoitin nimittäin Wiiman tammikuiseen TurkuTopDog2015 -näyttelyyn. Ihan pähkähullua - eihän Wiimukka niissä koskaan menesty ja tungos on valtava! Mutta toisaalta taas vähän erilainen tapa viettää päivä, ja Wiimalle tapakasvatusta ihmis- ja eritoten koiratungoksesta. Ja sillä menestykselläkään ei ole väliä - se asia on ikään kuin ratkottu siinä vaiheessa, kun päättää ottaa paimensukuisen lapinkoiran :)

Lampaita kuljettamassa

Sunnuntaiaamuksi 2.11. olimme neljän lappalaisen porukalla varanneet itsellemme parin tunnin paimennustreenit Päivästöön Lietoon Kaisa Hilskan oppiin. Wiiman kanssa tuli käytyä viime kesänä (2013 ) kolme kertaa lammasaitauksessa, mutta sitten tänä vuonna ei olla saatu itseämme lammastelun merkeissä liikkeelle kertaakaan ennen tätä sunnuntaita.

Tällä kertaa oli leikin nimenä lampaiden siirtäminen yhdeltä laitumelta toiselle. Kuljetusreitti kulki hiekka- ja metsäteitä, polkuja ja jopa ihan polutontakin metsänpohjaa pitkin. Lampaita (uuhia) oli kokonaiset 53 kappaletta, ellen ihan väärin lukemaa muista, sitä luokkaa kuitenkin. Eli aika iso lauma!

Työ tapahtui pareittain, ensin kaksi koiraa kuljetti alkumatkan ja toiset kaksi loppumatkan. Parivaljakon työt jakautuivat niin, että eteen asettui ns jarrukoira, jonka tehtävänä oli pitää huoli sitä, että lampaat pysähtyvät eivätkä lähde rynnimään, vaikka paineistuisivatkin takaa päin. Sekä lisäksi tietenkin pysäyttää lauma muutenkin tarpeen tullen jos eteneminen piti estää.
Lauman taakse asettui ns ajokoira, joka piti lampaat liikkeellä.

Siirron aikana pidimme kolme viiden minuutin laidunnustaukoa, eli lammaslauma pysäytettiin paikalleen ja tilanne rauhoiteltiin, koirat vetäytyivät etäämmälle. Nyt pääsivät kaikki neljä koiraa töihin huolehtimaan jokainen omasta kulmastaan, etteivät lampaat päässeet levittäytymään valtoimenaan - ja lampaat saivat nyt rauhassa nautiskella metsän antimista, kanervien ja mustikanvarpujen mausta.

Wiima pärjäsi 'ajokoirana' (lauman takana) aika hyvin, joskin välillä sen ajatus karkaili jonkin hajun perään ja piti käydä nuuhkimassa pientareella, ja sitten taas palata takaisin 'työpaikalle', välillä ihan itsestään ja välillä minun piti vähän muistutella neidille mitä oltiin tekemässä.
Sen sijaan rooli jarrukoirana (lauman edessä) ei ehkä ihan vielä auennut Wiimalle. Silloin oltiin Wiiman mielestä enemmänkin metsälenkillä kuin paimenessa. Välillä se kyllä muisti roolinsa, kuikuili taaksepäin, että tulevatko ne tyypit, mutta sitten pimu taas paineli metsän tuoksuja nuuskutellen. Sitten neiti kyllä hoiti homman hyvin, kun lauma piti pysäyttää - käänsi rintamasuunnan hyvin kohti lampaita eikä väistellyt. Taisipa kerran haukahduksella käskyttääkin johtajauuhta, joka meinasi Wiiman pysähtymisvinkistä huolimatta jatkaa matkaa.

Valokuvia ei valitettavasti tullut otettua kun jänistin kameran ottamista olalle metsään. Pelkäsin sen olevan tiellä tai jos vaikka kompastuisin oksaan, niin se olisi kameran menoa. Mutta muutaman kuvan sain mukana olleelta Katjalta (Kiitos Katja!) ja alla hänen kuviaan, sekä oma surkea kännykkäkuvani.

^ siellä me mennään 'jarrukoirana' lauman edessä (pun huppu) ja pidetään huoli,
ettei lauma lähde keulimaan. Lauman takana ajamassa Koda ja emäntänsä Maria.
Takimmaisena kuvassa kouluttaja Kaisa Hilska ja kelpiensä.

^ oma kännykkäkuvani.
Tässä ollaan pysähdytty ja lampaat saavat herkutella. Me ollaan Wiiman kanssa varmistelemassa, että tänne päin ei kannata ryysiä.

^ ja tässä vielä tuosta samaisesta paikasta vielä ihan oikea kuva Katjan ottamana. Olemme vaihtamassa vuoroa, siirrymme Wiiman kanssa jarrulta peränpitäjiksi.

Olipas kiva reissu ja sunnuntaiaamun aloitus! Tihkusateista, sumuista, tuulista, mutta ei haitannut - ja sitä paitsi metsässä ei tuullut. Sen sijaan ropiseva metsä kuulostaa ihanalta ja tuoksuu vielä ihanammalta. 
Kaikki neljä koiraakin toimivat hyvin, olivat kiinnostuneita lampaista ja tekivät hommia. Joskin oli se kyllä kuitenkin onni, että Kaisalla oli mukana apukouluttajansa - eli taitava paimenkelpie, joka paikkaili siellä koloissa, joihin me aloittelijalappalaiset emme ihan ehtineet :)

Aurajokea, markkinahumua ja kanansiipiä

Huomasimme kuluneella viikolla - Wiiman kauhuksi - että kanansiipipussi loisti tyhjyyttään pakastimessa. Kanansiivet ovat Wiiman herkkua ja tarjoillaan usein päivän toisena ateriana.

Lauantaiaamun valjettua päätimme Wiiman kanssa, että siipiasia oli saatettava reilaan - ja kun kerran lähdimme täältä kotikunnasta ostosmatkalle kohti Turkua, niin samalla keksimme tehdä myös päivän reippailulenkin Turun kaupunkimaisemissa. Kiersimme Aurajoen ja siitä muutama kuva alla.

Valtakunnan kansallismaisemaa; Aurajoki ja Turun Tuomiokirkko!

 

Pilvinen, syksyinen ja harmaa maisema. Ei kuitenkaan satanut. Syysvärejäkin siellä täällä, vaikka puut kyllä olivat jo aika lehdettömiä. Aurajoen reunaa kulkee ylemmässä kuvassa näkyvä katettu polku. Se on aika suosittu ulkoilureitti, mutta tänä aamuna - aamupäivä -väkeä ei paljonkaan ollut liikkeellä.

Saattoi johtua vaikka myöhemmissä kuvissa näkyvästä kaupunkitapahtumasta.

Wiiman tunnelmallisen värikäs ulkovessa - pissivessa, mutta kyllä oli kakkapussitkin toki taskussa!

Vasemmalla Turun tunnelmallinen vanha pääkirjasto.  Ja oikealla Ingmanin talo (myös Casagranden taloksi kutsutaan). Pikkuinen paattikin oli vielä joessa, huolellisesti pressulla peitettynä.

Aurajokirannassa on tällaisia hauskoja hahmoja, patsaita. Tämäkin herra makaili penkillä ja Wiima halusi ehdottomasti samaan kuvaan =)

Tässä yritän lavastaa pusukuvaa pienen herkkupalan avulla, mutta kuvasta ei kylläkään tullut sellainen kuin suunnittelin - lavastusjäljet ovat ikään kuin näkyvissä =)

Turussa sattui olemaan Silakkamarkkinat juuri sopivasti. Silakoiden lisäksi myynnissä oli jos jonkinlaista muutakin kalaherkkua ja muita herkkuja sekä ihan käsitöitäkin. Näin ihania huovutettuja myssyjä, mutta lompakkoa en ollut tullut ottaneeksi mukaan. Myyjiäkin oli saapunut ympäri Suomen, kuten kuvasta näkee, yläkuvassa tarjolla Lörtsyjä Savonlinnasta asti.

Wiiman kanssa painelimme markkinahumuun ja neiti selvisi väentungoksesta kiitettävin paperein. Hyvin malttoi rauhallisena, vaikka onhan se koiralle varmasti stressaava tilanne, kun jalkoja on joka puolella ja tie tukossa. En kuitenkaan huomannut Wiiman tilanteessa erityisesti stressaavan. Ehkä se vaan nautti niistä ihanista ruuan tuoksuista joita ilmassa leijui :)

Loimulohesta lähti ihana tuoksu. Harmittelin tälläkin kojulla ettei lompakko ollut fölissä (fölissä = mukana, Turku-Suomi sanakirja) .

Sitten piti ylittää joki ja sillan sijaan astuimme kuvassa oranssina näkyvän perinteikkään jokilautan Förin kyytiin ja pääsimme sujuvasti vastarannalle.

Torilla oli vähänpuoleisesti kojuja.

Aika kiva, melkein seitsemän kilsan lenkki tuosta tuli. Autolle palattuamme köröttelimme eläinkauppaan ja napattiin kanansiipiä koriin, jonka jälkeen pienellä neitikoiralla oli ongelmia pitää sievä nenunsa pois ostoskorista.

Sen verran jännähköjä tapahtumia tämän päivän reissussa maalaiskoiralla kaupungissa ja markkinoilla, että mukavasti tuntuivat väsyttäneen koiruutta ja kotiin tultuamme Wiima painelikin olohuoneen pöydän alle vakiopaikalleen ja veti piiitkät torkut :)

Jäljillä ollaan..

Viime sunnuntaina kokeiltiin Wiiman kanssa jotain sellaista mitä ei ikinä olla ennen kokeiltu. Nimittäin verijälkeä (MEJÄ) . Kyseessä oli PS lapinkoirien täkäläisen aluekerhon kurssi ja mukana oli meidän lisäksemme kolme muuta oppilaskoirakkoa, sekä kouluttajan (Eve Varjo) oma koira.

Jäljestyksen ajatuksena on, että koira seuraisi esimerkiksi liikenteessä haavoittunutta, mutta pakoon juossutta kaurista tai muuta eläintä sen jättämää verijälkeä pitkin ja voisi siten olla avuksi loukkaantuneen eläimen löytämisessä.
Kaikki koirat eivät kuitenkaan joudu tai pääse tositoimiin, ja niihin pääseminen vaatisi myös aika lailla harjoitusta, mutta harrastus- ja viriketarkoituksessakin verijälki tarjoaa koiralle mielekästä ja luontaista tekemistä. Jäljestäessä koira joutuu tekemään vaativaa ja tarkkaa "nenätyötä", joka on yllättävän väsyttävää, joten metsältä palatessa mukana on yleensä väsynyt ja onnellinen koiraeläin.

Yksi juttu vielä, jota kurssipäivän aikana tuli porukallakin mietittyä oli, että muissa harrastuksissa - ainakin meillä Wiiman kanssa, lähinnä rallytoko ja vastaavat puuhat - minä sanelen leikin säännöt ja Wiima tottelee, mutta jäljestyksessä koira saa työskennellä itsenäisesti ja minä seuraan kiltisti perässä. Sekin tuntui mukavalta ajatukselta :)

Kurssipäivämme alkoi lyhyehköllä teoriaosuudella, jonka aikana kuulimme pääpiirteittäin miten verijälki vedetään ja mitä tarvikkeita siihen tarvitaan. Sen jälkeen teimme ensin porukalla kouluttajan kanssa yhden verijäljen yhdessä ja sen jälkeen jokainen itse omalle koiralleen.

Jälki alkaa ns "alkumakauksesta". Makaus esittää haavoittuneen riistan makuupaikkaa: maahan tehdään n 30 * 30 cm leveä alue, josta kaavitaan hieman maapohjaa pois. Varusteisiin kuuluu narun päähän sidottu pesusieni ja se kastellaan mukana olevalla pullotetulla verellä makausruudun sisäpuolella. Meillä oli poron verta. Sientä oli sitten vielä hyvä vähän "hyppyytellä" narun avulla ruudun sisällä niin että veren haju tarttuisi ruutuun kunnolla.

Sen jälkeen lähdettiin sitten kävelemään suoraan eteenpäin, maaston mukaisesti. Verellä kasteltua pesusientä vedettiin narussa perässä ja se sai hypellä miten sattui mättäältä toiselle, piti vaan vältellä ettei se jäänyt kiinni. Maastossa oli nousua, laskeutumista ja risukkoakin.
Kuljettu reitti ja makaukset merkittiin pyykkipojilla ja kreppinauhoilla, jotta itse myöhemminkin jäljestysvaiheessa tietäisin missä jälki kulkee.
En tarkkaan tiedä miten pitkän matkan kuljin, luullakseni noin 50 metriä, ja tein uuden makauksen.
Taas rikoin hieman maan pintaa n 30 * 30 sentin alueelta, kastelin ruudussa pesusientä verellä lisää ja taas hyppyyttelin sientä, jotta ruudussa olisi oikein voimakas tuoksu. Lisäksi heittelin ruutuun vähän nameja, eli paloiteltuja lihapullia, jotta Wiima kunnolla kiinnostuisi makauksesta. Tarkoitus nimittäin olisi, että koira jälkeä seuratessaan kunnolla merkkaisi makauksen.
Makaukselta tein n 90 asteen kulman, maaston vuoksi vähän tiukemmankin, ja etenin taas suhteellisen suoraan eteenpäin, kunnes kuljettuani jälleen ehkä n 50 metriä valitsin loppumakauksen paikan eli ns "kaadon". Tämän paikan merkkasin myös huolellisesti kreppinauhoilla, jotta löytäisin paikan myöhemminkin. Ennen varsinaista jäljestystä tulisin vielä paikalle tuomaan "kaatosaaliin", joka meillä oli ihka oikea poron sorkka .. sekä tietenkin pikku rasia paloiteltuja herkkulihapullia =)

Jälkien piti nyt antaa hieman vanheta (liian tuoreen jäljen hajuvana leijuu ilmassa) ja odottaessamme pidimme kahvitauon, jonka aikana kuulimme kouluttajalta lisää verijälkiharrastuksesta sekä päätimme tehdä myös henkilöjäljestyksen alkeisharjoituksen, ns makkarajäljen, jotta saisimme koiratkin liikkeelle - nehän odottelivat kiltisti autoissa, kun me ohjaajat rämmimme metsässä jälkiä tekemässä.

Makkarajälki on yksinkertaisuudessaan sellainen, että ohjaaja pudottaa herkkupaloja jälkiensä päälle, jotta koira ymmärtää, että ihmisjälkien tekemää hajuvanaa on kannattavaa seurata. Myöhemmässä vaiheessa herkkupaloja voi ja pitääkin sitten vähitellen vähentää.

Kuvassa Wiima on tuotu henkilöjäljen (makkarajäljen) alkuun ja siitä neiti eteni todella pikkutarkasti eikä yksikään herkku jäänyt maastoon :)  (Kuva by M.Leino)

Palailemme hyväntuulisina henkilöjäljeltä. Wiima keskittyi mukavasti ja teki töitä löytääkseen jok'ikisen namipalan.
(Kuva by M.Leino)

Kahvitellen ja makkarajäljellä meillä vierähtikin sellaiset pari tuntia, jonka jälkeen ryhdyimme ajamaan verijälkiä. Parastahan olisi jos ne saisivat vanheta vaikka yön yli, mutta nyt niin emme voineet tehdä.

Jännäsin miten Wiima verijälkeen suhtautuisi. Jotkut koirat pitävät verijälkeä todella jännittävänä, jopa pelottavana. Jäljestys vaatii myös keskittymistä ja etukäteen arvelin, että suurimmat haasteet Wiiman kanssa olisivat ehkä siinä, että neiti mennä viipottaisi jäljellä edestakaisin.

Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä:

 Wiima on tuotu alkumakaukselle. Kuvassa typykkä haistelee jälkiä todella tarkkaan. Minä näytän sormella suuntaa vieressä seisoville kurssilaisille, että mihin suuntaan jälki lähtee ja toivon, että Wiima lähtisi samaan suuntaan. (Kuva by M.Leino)

Vietyäni poronsorkan ja lihapullaherkkurasian ensin loppukaadolle toin Wiiman jäljelle. Wiima kiinnostui oitis ja haisteli hyvän tovin alkumakausta. Sitten se lähti liikkeelle kuin hidastetussa filmissä haistaen jokikistä ruohonkortta ja käpyä, joissa tuoksua oli ja seurasi tekemääni verijälkeä piirun tarkasti. Wiima eteni yllätyksekseni kuin juna verijäljellä, rauhallisesti, täysin keskittyneenä tekemäänsä ja yhtään häiriintymättä vieressä kulkevista muista kurssilaisista. 

Kun pääsimme makaukselle, niin tapahtui sielläkin jotain aivan käsittämätöntä. Olin pudotellut sinne herkkulihapullan paloja kiinnostusasteen nostamiseksi, mutta kävikin niin, että neiti nuuhki itse verijälkeä kuin viimeistä päivää eikä edes koskenut eteensä tulleisiin herkkuihin - jäljen seuraaminen (riistavietti) voitti herkuttelun. En muista milloin Wiima olisi viimeksi kieltäytynyt herkuista.

Wiima haisteli tovin tuota välimakausta ja sen jälkeen se taas suurella varmuudella valitsi oikean suunnan ja lähti seuraamaan jälkeä, kuljettaen meidät suoraan ja epäröimättä jälkeä pitkin "kaadolle".

Mitään apuja tai kannustusta ei Wiima tarvinnut, päinvastoin, neiti työskenteli itsenäisesti ja keskittyneesti. Wiima ei toisaalta tarvinnut jarrutteluakaan, pikkutarkka etenemisvauhtimme ei nimittäin päätä huimannut =)

Kaikki mukana olleet koirat toimivat jäljellä, eikä kukaan esimerkiksi pelännyt verenhajua tai kaadolla olevaa sorkkaa, niin kuin myös joskus voi käydä. Oli hauska nähdä miten eritavalla ja yksilöllisesti koirat toteuttivat tehtäväänsä. Joitakin koiria piti jarrutella, niin kovalla vauhdilla ja innolla eteneminen tapahtui, toinen ensikertalaiskoira oli kovin mietteliäs - seurasi jälkeä, pysähtyi paikalleen katselemaan ja miettimään, taas seurasi jälkeä kunnes taas pysähtyi miettimään. Ja tosiaan Wiiman varmasti etenevä "hidas juna"-tyyli.

Mukana menossa myös Vincent (Villi-Joikhu Sähäkkä Suhari), Niki (Unnimus Annikki) ja Koda (Riihisillan Nousukausi) emäntineen :

 

 

 Verijälki oli tosi kiva juttu! Ulkoilua, metsäilyä ja liikuntaa haastavissakin maastoissa, sillä verijälkeähän ei vedetä polkuja pitkin. Ja toisaalta, olihan se vähän työlästäkin, mutta silti tuntui että vaivan arvoista. Varmasti vedän jäljen Wiimalle joskus jatkossakin.

 

Wiima on paikallisjulkkis :)

Wiimasta on tullut paikallinen julkkis! Elo-syyskuun aikana Wiima esiintyi paikallislehdessä kahdessa eri uutisessa ja koska paikallislehti on kaksikielinen, oli Wiima lehdessä peräti neljä kertaa! =)

Kuulumme nimittäin täkäläiseen koirayhdistykseen ja kun koirayhdistys eräänä iltana jalkautui kaupungin keskustaan esittäytymään kiinnostuneille ja siitä uutisoitiin lehdessä, niin sattumoisin Wiiman kuvat koristivat uutista:

^ tässä uutisessa tosin väitetiin kuvan koiran olevan nimeltään Wilma (ei siis Wiima)! 

En kuitenkaan huomannut, että virhe olisi itse tähteä - Wiimaa - suuremmin häirinnyt :)

Sitten parin viikon päästä samainen koirayhdistys järjesti petotestipäivät ja koska itse toimin yhdyshenkilönä, niin saimme kutsun pienimuotoiseen haastatteluun ja taas Wiima oli lehdessä - tällä kertaa minäkin sitten pääsin siinä sivussa :D

Että sellainen julkkis asuu meillä! Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole tiedossa tulevia esiintymisiä :)

Lenkkipolkujen tunnelmia ja rally-tokoakin

On tässä syyskuussa muutakin puuhailtu kuin ihmetelty petoja (vrt ed postaus), eli tehty pitkiä lenkkejä hienoista syyskeleistä nauttien - no, välillä myös sademärkänä :) - sekä taas kesän päätyttyä käyty viikoittaisilla rally-tokotunneilla Raisiossa Eve Varjon opissa.

Olen monta kertaa mielessäni kiitellyt sitä, että aikanaan vahingossa tuli hakeuduttua rally-toko-oppiin, oikeastaan tuolloin ollenkaan tuntematta lajia. Rallysta on ollut todella paljon hyötyä ihan arjessakin, sehän on vähän sellaista perustottelevaisuutta. Sekä myös itse olen oppinut koiran kouluttamisesta todella paljon ja sehän oli erinomainen juttu, koska Wiima on eka koirani eikä mulla ollut mitään omakohtaista käsitystä koiran kasvatuksesta ennen sitä (perheessä ei ole ollut koiria).

Kisoihin asti emme ole edenneet, pääasiassa koska kisaaminen ei kauheasti kiinnosta. Enemmän kiinnostaa harrastaminen, yhdessä puuhailu ja sitä kautta yhteistyön parantaminen. Joskin nyt yksi ystäväni on väläytellyt mulle mölleihin osallistumista, mutta katsotaan nyt  =)
Tällä hetkellä haasteemme - no niitähän on tietysti vaikka kuinka monta, eikä ikinä ole valmis - ovat oikean puolen käännöksissä koiran ollessa oikealla. Ne jäävät hieman liian avoimiksi ja myös käännökseen tarvittava peruutusliike sujuu Wiimalta sutjakkaammin vasemmalla kuin oikealla. Eli näitä eritoten hiomme nyt. Peruutusliike ylipäätään sujuu Wiimalta loittonevasti (rintamasuunta minuun päin, peruutusliike poispäin) aika kivasti ja suoraan, mutta kun otamme seuruuasennossa peruutusaskelia ei neiti saa oikein kuljettua suoraan taaksepäin vaan pylly heittää sivulle.
Se johtunee katsekontaktistamme: kun neiti killittää peruuttaessamme minua, pyrkii kroppa suoristumaan ja pemppu heilahtaa ulospäin. Lisää seinänvieriharjoittelua siis =)

Alla muutama kuvaotos neitikoirasta sekä lenkkipolkujemme syysmaisemista. Luulen, että koiranomistamisen kaikkein isoin bonus kuitenkin tulee minulle tästä ulkoilun määrän huomattavasta lisääntymisestä suhteessa aikaan ennen koiraa. Sekä tietenkin siitä, että mukana lenkeillä kulkee nykyisin maailman paras lenkkikaveri! :)

Wiimalla on ollut massiivinen karvanlähtö nyt syksyllä ja neiti on ihan bikiniasuinen.
Joskin Wiimukka on aika sporttiturkkinen muutoinkin, mutta selvä ero on silti nähtävissä.
Toivottavasti pimu ehtii kasvattaa riittävästi lämmikettä ennen talvipakkasia.

Meidän lähellä on tällainen vanha kaivos, jota ei enää louhita - ei enää pitkään aikaan - ja siellä on karvaturrin kiva käydä pulikoimassa lenkin jälkeen. Tänä kuluneena hellekesänä 'lammikko' oli kullanarvoinen.

Hyvää syksyä ! :)