Osuipa silmiin mukava
artikkeli Jaana Pohjolan eläinkoulutus.fi -blogissa. Siinä suositeltiin tarjoamaan koiralle lämpökautta sen sijaan, että tarjoaisi sitä hirveää "jääkautta", jolloin koiraa ei mukamas saisi huomioida ja, että koira siitä mukamas jotenkin hyvään suuntaan kehittyisi. Artikkeli lämpökaudesta ei ole enää ihan tuore, mutta osui vasta nyt silmiini jonkun jaettua sen Facebookiin sopivasti silmieni eteen.
Jääkautta ei meidän perheessä ole harrastettu ikinä, mutta nytpä sain lämpökaudesta hauskan ja osuvan termin omallekin ideologialleni siitä, miten koiran kanssa mielestäni pitäisi elää ja olla.
Lämpökaudella tarkoitetaan Pohjolan mukaan lämmintä ja vuorovaikutteista suhtautumista koiraan. Tulisi pyrkiä siihen, että koira voisi mahdollisimman paljon tuntea voivansa vaikuttaa elinympäristöönsä, sillä se omaehtoisuus lisää koiran - ja minkä tahansa eläväisen - hyvinvointia. Vuorovaikutus puolestaan lisää koiran aloitekykyä ja parantaa ihmisen ja koiran välistä suhdetta.
Koitan itse koiranomistajana pyrkiä siihen, että Wiima voisi elämässään paljolti vaikuttaa arkeensa, tai ainakin, että sillä olisi tunne siitä, että vaikuttaminen on mahdollista. Tietenkin hoitotoimenpiteet on tehtävä ja moni asia koiran elämässä menee ihmisen elämän vaatimusten sanelemalla tavalla, mutta koiraa kuuntelemalla voi monen asian toteuttaa niin, että koirallakin on siihen sanavuoronsa tai pyrkimällä koulutuksellisesti toimimaan niin, että ikävämmistäkin asioista tulee mukavampia, jopa haluttavia.
En ole aina ajatellut näin - osaamattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni. Luen esimerkiksi noita Wiiman pentuaikojen omia kirjoituksiani kun annoimme sille ekat matolääkkeet - ja miten se tapahtui, no tietenkin luja ote koirasta ja sitten suu auki ja väkisin pipetillä suuhun.
Hyvät tarkoitusperät meillä oli tietenkin ja toki koiran on lääkkeensä saatava, mutta tänä päivänä ymmärtäisin toimia toisin (esimerkiksi ruuan joukkoon sekottamalla tai vähintään makupalojen kera).
Viime aikoina on paljon kirjoitettu omaehtoisuuden lisäämisestä ja toteuttamisesta koiran hoitotoimenpiteissä, ja näissä esimerkiksi ns. starttinappuloiden käytöstä. Olen tätä starttinappulamallia harjoitellut Wiiman kanssa hammaspesussa, joka sekin on meille uutta - kahdeksan ikävuotta ehti Wiima elää ennen kuin säännöllinen hammaspesu istutettiin rutiineihin. Muut hoitotoimenpiteet meillä sujuu kuten ennenkin, ilman starttinappuloita - osin siksikin, että ne sujuvat arjessa helposti, sekä siksi, että olen mainitusta syystä ollut vähän saamaton muuttamaan tapojamme.
Sievä haukotus paljastaa hienot valkoiset hampaat :)
Edellä mainittu ei tarkoita, etteikö jotain olisi silti muuttunut. Yritän nykyisin pitää huolen siitä, että Wiima aina tietää, mitä sille on tapahtumassa ja, että se saa rauhassa kerätä ajatuksensa asian suhteen.
Wiima ei esimerkiksi oikein tykkää kynsien leikkusta, mutta antaa kiltisti minun tehdä sen. Kynsien leikkuun aloitus menee meillä nykyisin yleensä niin, että poimin leikkurit ja menen Wiiman luo. Kerron, että olisi aika leikata kynnet ja näytän saksia. Tässä kohtaa Wiima yleensä ensin lähtee hieman kauemmas miettimään asiaa ja minä jään paikalleni. Ja hetken päästä Wiima saapuu luokseni ja sitten aloitan leikkaamisen. Namia neiti saa jokaisen tassun jälkeen.
Kynsien leikkuu ei ole Wiimasta kivaa ja uskon, että hyötyisimme tässä uudenlaisesta, vielä enemmän omaehtoisuutta lisäävästä tyylistä. Haluan silti haluan uskoa, että jo näin aloitustahdit päättämällä Wiimalla on asiasta paljon kivampi fiilis. Näin hän voi hetken pohdiskella, mitä on tapahtumassa ja itse päättää koska saapuu hoitoon - siten olen onnistunut lisäämään vuorovaikutteisuutta ja omasta kehosta päättämistä tähänkin tylsään juttuun, vaikka kehittämistä olisi edelleen, myönnän.
Harjaushommat on Wiimasta kivoja, niihin sessioihin hän saapuu häntä heiluen vihjesanasta ja harjan nähdessään. Suurta hyötyä on myös ollut kylkimakuun vihjesanasta, jolla hän asettuu kyljelleen odottamaan harjan ihanaa rapsutusta. Kyljelleasettumisvihjeen myötä ei siis tarvitse tehdä koiralle yllättäviä "keikautuksia", jotka voisivat lisätä epäluuloisuutta puuhaan.
Turkulainen Pawsiteam-koirakoulu on kirjoittanut paljon omaehtoisuuden lisäämisestä arkeen ja toteuttaa sitä koulutuksissaan,
linkki.
Arjessa on kuitenkin paljon muutakin kuin hoitotoimenpiteet, joissa eläin voi tuntea vaikuttavansa tai että sillä on tunne siitä, että se tietää mitä on tapahtumassa.
Hihnalenkeillä toteutan tätä niin, että itse asiassa koitan ajatella, ettei minulla ole hihnaa. Kun vaihdan suuntaa, niin viestin siitä vihjeellä Wiimalle. Ja jos joudun pysähtymään tai kun lähden liikkelle, kerron senkin. Eihän se ihan aina näin mene, mutta tämä on ajatukseni ideaalista, miten haluan toimia.
Näin pyrin siihen, ettei Wiimalle tule yllätyksiä tai hihna turhaan kiristy, kun hän tietää mihin ollaan menossa. Välillä pysähdytään molemmat, kun Wiima löytää jännittävää haisteltavaa ja välillä voi Wiimakin valita lenkin suunnan. Käytän harvoin tavallista hihnaa, sen sijaan yleensä pituutta säädellen liinaa tai flexiä, joissa koiralla on enemmän vapautta haistella ja kulkea hieman omia polkujaan ojan pohjilla tai pientareiden toispuolen. Toki ihmisiä ohitettaessa se tapahtuu kontrolloidusti eikä flexit pitkänä ja kaupunkireissuille puetaan oikea hihna.
Siellä se menee, edellä, villahousut keikkuen.
Koiralla on lakiin perustuvat kiinnipitosääntönsä, mutta tunnustan, että hallitusti rikon tätä lakia lähes jokaisella lenkillä. Minusta on tärkeää, että koira saa myös kulkea vapaana ja vetää vaikka onnellisuuspuuskan yllättäessä kaahauslaukkaa ilman hihnan kahletta. Säännöllinen vapaanapito poistaa vapaudesta myös sen ainutlaatuisuuden, jolloin vapaudessa ei ole koiran mielestä mitään erityistä, ja niin hihnaan kytkeminenkään ei ole epämukavaa koiran tietäessä, että vapaus taas koittaa.
Pyrin myös siihen, ettei kytkemisestä muodostuisi Wiimalle rangaistusta lisäämällä tilanteeseen - aina kun pystyn - jotain mukavaa. Saatan esim kytkeä Wiiman ja sitten heti heittää sille vielä kepin tai vaikka namin haettavaksi, tai pitää jonkin muun pikku hassutteluhetken kytkemisen yhteydessä.
Lisättäköön vielä, että Wiima on tietenkin vapaana paikoissa, joissa tiedän ettemme aiheuta häiriötä, ja toisaalta myös sellaisissa, joissa tiedän, että koira on kontrollissa.
Kotioloissa Wiimalla on onni kulkea ulos ja sisään lähes halunsa mukaan. Piha on aidattu, joten Wiiman voi huoletta päästää ovesta. Mitään omaa luukkua sillä ei ole, mutta kesäisin ovi on auki ja muina aikoina homma toimii pyytämällä. Öisin ovi tietysti pysyy kiinni, eikä Wiima kyllä öisin ulos pyrikään.
Nuorempana Wiimalla oli tapana mennä ulko-oven eteen 'marisemaan' ja muuten ääntelehtimään ulos päästäkseen. Minua tämä äänekäs tapa tuolloin jotenkin harmitti, ja lisäksi en ollut vielä kovin valveutunut koiranomistaja ja häpeäkseni ajattelin, että tässä talossa ihmiset päättävät koska koira ulkoilee, eikä koira itse. Niinpä lakkasin kuulemasta Wiiman ulospääsymarinoita, enkä enää avannut sille ovea, kun se pyysi ulos. Mutta onnekseni Wiima oli fiksumpi kuin minä:
Huomattuaan, että kitiseminen ei toimi, alkoi se tuijottaa minua merkitsevästi - tästä tavasta pidin huomattavasti enemmän, ja kiirehdin avaamaan koiralle ovea. Vasta jonkin ajan päästä tajusin, että Wiimahan se siinä opetti pölvästiä emäntäänsä uusille tavoille ja nyt asioita enemmän ymmärtäessäni, olen onnellinen, että tässä kävi näin, eikä vaikkapa niin, että Wiima olisi lannistunut ja lakannut yrittämästä, kun sitä ei enää kuunneltu. Tyhmä tuhma minä ja ihana aloitekykyinen Wiima <3.
Wiima tekee usein leikkimisaloitteita, joka on minusta kauhean hauskaa. Tätä tapahtuu erityisesti ulkoillessamme, joskin toki kotonakin Wiima voi lähestyä lelun kanssa ja haluaa, että sitä kiskotaan. Kotosalla Wiima kuitenkin useimmiten vetää hirsiä, joten pääasiassa leikit tapahtuu ulkoillessa.
Ulkona leikkiinkutsu voi tapahtua vaikka niin, että Wiima löytää kävyn tai kepin, poimii sen suuhunsa, juoksee eteeni ja pudottaa sen suustaan jääden sitten tiiviisti tuijottamaan esinettä. Olen jo oppinut, että siinä kohtaa minun kuuluu tarttua keppiin ja ehkä vähän ensin retuuttaa sitä hänen kanssaan, mutta sitten heittää keppi, jotta Wiima voi käydä sen hakemassa, ja tuo sen taas jalkoihini.
Toinen hauska leikkimme on takaa-ajo. Se liittyy useimmiten hetkiin kun päästän Wiiman vapaaksi. Hän tulee eteeni tuijottamaan jännittyneenä, pylly vähän pystyssä, minäkin ensin jähmetyn ja sitten syöksyn Wiimaa päin ja vähän tökkäisen kylkeen, jolloin Wiima saa hepulit ja alkaa vetää kahdeksikkoa :D. Siinä leikissä taidamme puhua samaa kieltä, koirakieltä :).
Jostain olen sellaisiakin ohjeita tai mielipiteitä lukenut, ettei koiran leikkiehdotuksiin kuten muihinkaan aloitteisiin pitäisi suostua, koska koirahan se vaan siinä yrittää salakavalasti kavuta johtajan jakkaralle. Onneksi nämä vanhanaikaiset käsitykset alkavat karista ja ymmärrämme paremmin koirien käyttäytymistä. Kannatan lämpimästi "lämpökauden" tarjoilemista koiralle - koiran puheen ja mielipiteiden kuulemista ja koiralle puhumista, vuorovaikutusta siis.
Muista myös kehua koiraasi kun se tekee oikein. Se voi joskus unohtua meiltä kaksjalkaisilta, jotka avaamme sanaisen arkkumme useammin silloin kun asiat menevät pieleen. Mutta koiran hyvinvoinnin ja yhteistyönne kannalta on hedelmällisempää unohtaa torut ja kehua oikeasta käytöksesta.
On ihmiselle onni ja koiralle hyvinvointikysymys, että koira voi ja uskaltaa olla aloitteellinen ja kertoa mielipiteensä. Joskus se koira voi ilmoittaa tahtonsa sellaisella tavalla, ettei se oikein istu arkeen, niin silloin voi opettaa koiran kertomaan tahtonsa muulla tavalla. Tai kuten Wiima teki ulospäästäkseen, opetti itse meidät ihmiset uusille tavoille :) .