Wiimallakin on lämpökausi

Osuipa silmiin mukava artikkeli Jaana Pohjolan eläinkoulutus.fi -blogissa. Siinä suositeltiin tarjoamaan koiralle lämpökautta sen sijaan, että tarjoaisi sitä hirveää "jääkautta", jolloin koiraa ei mukamas saisi huomioida ja, että koira siitä mukamas jotenkin hyvään suuntaan kehittyisi. Artikkeli lämpökaudesta ei ole enää ihan tuore, mutta osui vasta nyt silmiini jonkun jaettua sen Facebookiin sopivasti silmieni eteen.
Jääkautta ei meidän perheessä ole harrastettu ikinä, mutta nytpä sain lämpökaudesta hauskan ja osuvan termin omallekin ideologialleni siitä, miten koiran kanssa mielestäni pitäisi elää ja olla.

Lämpökaudella tarkoitetaan Pohjolan mukaan lämmintä ja vuorovaikutteista suhtautumista koiraan. Tulisi pyrkiä siihen, että koira voisi mahdollisimman paljon tuntea voivansa vaikuttaa elinympäristöönsä, sillä se omaehtoisuus lisää koiran - ja minkä tahansa eläväisen - hyvinvointia. Vuorovaikutus puolestaan lisää koiran aloitekykyä ja parantaa ihmisen ja koiran välistä suhdetta. 

Koitan itse koiranomistajana pyrkiä siihen, että Wiima voisi elämässään paljolti vaikuttaa arkeensa, tai ainakin, että sillä olisi tunne siitä, että vaikuttaminen on mahdollista. Tietenkin hoitotoimenpiteet on tehtävä ja moni asia koiran elämässä menee ihmisen elämän vaatimusten sanelemalla tavalla, mutta koiraa kuuntelemalla voi monen asian toteuttaa niin, että koirallakin on siihen sanavuoronsa tai pyrkimällä koulutuksellisesti toimimaan niin, että ikävämmistäkin asioista tulee mukavampia, jopa haluttavia.

En ole aina ajatellut näin - osaamattomuuttani ja ymmärtämättömyyttäni. Luen esimerkiksi noita Wiiman pentuaikojen omia kirjoituksiani kun annoimme sille ekat matolääkkeet - ja miten se tapahtui, no tietenkin luja ote koirasta ja sitten suu auki ja väkisin pipetillä suuhun. 

Hyvät tarkoitusperät meillä oli tietenkin ja toki koiran on lääkkeensä saatava, mutta tänä päivänä ymmärtäisin toimia toisin (esimerkiksi ruuan joukkoon sekottamalla tai vähintään makupalojen kera). 

Viime aikoina on paljon kirjoitettu omaehtoisuuden lisäämisestä ja toteuttamisesta koiran hoitotoimenpiteissä, ja näissä esimerkiksi ns. starttinappuloiden käytöstä. Olen tätä starttinappulamallia harjoitellut Wiiman kanssa hammaspesussa, joka sekin on meille uutta - kahdeksan ikävuotta ehti Wiima elää ennen kuin säännöllinen hammaspesu istutettiin rutiineihin. Muut hoitotoimenpiteet meillä sujuu kuten ennenkin, ilman starttinappuloita - osin siksikin, että ne sujuvat arjessa helposti, sekä siksi, että olen mainitusta syystä ollut vähän saamaton muuttamaan tapojamme. 

Sievä haukotus paljastaa hienot valkoiset hampaat :) 

Edellä mainittu ei tarkoita, etteikö jotain olisi silti muuttunut. Yritän nykyisin pitää huolen siitä, että Wiima aina tietää, mitä sille on tapahtumassa ja, että se saa rauhassa kerätä ajatuksensa asian suhteen. 

Wiima ei esimerkiksi oikein tykkää kynsien leikkusta, mutta antaa kiltisti minun tehdä sen. Kynsien leikkuun aloitus menee meillä nykyisin yleensä niin, että poimin leikkurit ja menen Wiiman luo. Kerron, että olisi aika leikata kynnet ja näytän saksia. Tässä kohtaa Wiima yleensä ensin lähtee hieman kauemmas miettimään asiaa ja minä jään paikalleni. Ja hetken päästä Wiima saapuu luokseni ja sitten aloitan leikkaamisen. Namia neiti saa jokaisen tassun jälkeen. 

Kynsien leikkuu ei ole Wiimasta kivaa ja uskon, että hyötyisimme tässä uudenlaisesta, vielä enemmän omaehtoisuutta lisäävästä tyylistä. Haluan silti haluan uskoa, että jo näin aloitustahdit päättämällä Wiimalla on asiasta paljon kivampi fiilis. Näin hän voi hetken pohdiskella, mitä on tapahtumassa ja itse päättää koska saapuu hoitoon - siten olen onnistunut lisäämään vuorovaikutteisuutta ja omasta kehosta päättämistä tähänkin tylsään juttuun, vaikka kehittämistä olisi edelleen, myönnän.

Harjaushommat on Wiimasta kivoja, niihin sessioihin hän saapuu häntä heiluen vihjesanasta ja harjan nähdessään. Suurta hyötyä on myös ollut kylkimakuun vihjesanasta, jolla hän asettuu kyljelleen odottamaan harjan ihanaa rapsutusta. Kyljelleasettumisvihjeen myötä ei siis tarvitse tehdä koiralle yllättäviä "keikautuksia", jotka voisivat lisätä epäluuloisuutta puuhaan.

Turkulainen Pawsiteam-koirakoulu on kirjoittanut paljon omaehtoisuuden lisäämisestä arkeen ja toteuttaa sitä koulutuksissaan, linkki.

Arjessa on kuitenkin paljon muutakin kuin hoitotoimenpiteet, joissa eläin voi tuntea vaikuttavansa tai että sillä on tunne siitä, että se tietää mitä on tapahtumassa. 

Hihnalenkeillä toteutan tätä niin, että itse asiassa koitan ajatella, ettei minulla ole hihnaa. Kun vaihdan suuntaa, niin viestin siitä vihjeellä Wiimalle. Ja jos joudun pysähtymään tai kun lähden liikkelle, kerron senkin. Eihän se ihan aina näin mene, mutta tämä on ajatukseni ideaalista, miten haluan toimia.

 Näin pyrin siihen, ettei Wiimalle tule yllätyksiä tai hihna turhaan kiristy, kun hän tietää mihin ollaan menossa. Välillä pysähdytään molemmat, kun Wiima löytää jännittävää haisteltavaa ja välillä voi Wiimakin valita lenkin suunnan. Käytän harvoin tavallista hihnaa, sen sijaan yleensä pituutta säädellen liinaa tai flexiä, joissa koiralla on enemmän vapautta haistella ja kulkea hieman omia polkujaan ojan pohjilla tai pientareiden toispuolen. Toki ihmisiä ohitettaessa se tapahtuu kontrolloidusti eikä flexit pitkänä ja kaupunkireissuille puetaan oikea hihna.

Siellä se menee, edellä, villahousut keikkuen. 

Koiralla on lakiin perustuvat kiinnipitosääntönsä, mutta tunnustan, että hallitusti rikon tätä lakia lähes jokaisella lenkillä. Minusta on tärkeää, että koira saa myös kulkea vapaana ja vetää vaikka onnellisuuspuuskan yllättäessä kaahauslaukkaa ilman hihnan kahletta. Säännöllinen vapaanapito poistaa vapaudesta myös sen ainutlaatuisuuden, jolloin vapaudessa ei ole koiran mielestä mitään erityistä, ja niin hihnaan kytkeminenkään ei ole epämukavaa koiran tietäessä, että vapaus taas koittaa. 

Pyrin myös siihen, ettei kytkemisestä muodostuisi Wiimalle rangaistusta lisäämällä tilanteeseen - aina kun pystyn -  jotain mukavaa. Saatan esim kytkeä Wiiman ja sitten heti heittää sille vielä kepin tai vaikka namin haettavaksi, tai pitää jonkin muun pikku hassutteluhetken kytkemisen yhteydessä.

Lisättäköön vielä, että Wiima on tietenkin vapaana paikoissa, joissa tiedän ettemme aiheuta häiriötä, ja toisaalta myös sellaisissa, joissa tiedän, että koira on kontrollissa.  

Kotioloissa Wiimalla on onni kulkea ulos ja sisään lähes halunsa mukaan. Piha on aidattu, joten Wiiman voi huoletta päästää ovesta. Mitään omaa luukkua sillä ei ole, mutta kesäisin ovi on auki ja muina aikoina homma toimii pyytämällä. Öisin ovi tietysti pysyy kiinni, eikä Wiima kyllä öisin ulos pyrikään. 

Nuorempana Wiimalla oli tapana mennä ulko-oven eteen 'marisemaan' ja muuten ääntelehtimään ulos päästäkseen. Minua tämä äänekäs tapa tuolloin jotenkin harmitti, ja lisäksi en ollut vielä kovin valveutunut koiranomistaja ja häpeäkseni ajattelin, että tässä talossa ihmiset päättävät koska koira ulkoilee, eikä koira itse. Niinpä lakkasin kuulemasta Wiiman ulospääsymarinoita, enkä enää avannut sille ovea, kun se pyysi ulos. Mutta onnekseni Wiima oli fiksumpi kuin minä:

Huomattuaan, että kitiseminen ei toimi, alkoi se tuijottaa minua merkitsevästi - tästä tavasta pidin huomattavasti enemmän, ja kiirehdin avaamaan koiralle ovea. Vasta jonkin ajan päästä tajusin, että Wiimahan se siinä opetti pölvästiä emäntäänsä uusille tavoille ja nyt asioita enemmän ymmärtäessäni, olen onnellinen, että tässä kävi näin, eikä vaikkapa niin, että Wiima olisi lannistunut ja lakannut yrittämästä, kun sitä ei enää kuunneltu. Tyhmä tuhma minä ja ihana aloitekykyinen Wiima <3.

Wiima tekee usein leikkimisaloitteita, joka on minusta kauhean hauskaa. Tätä tapahtuu erityisesti ulkoillessamme, joskin toki kotonakin Wiima voi lähestyä lelun kanssa ja haluaa, että sitä kiskotaan. Kotosalla Wiima kuitenkin useimmiten vetää hirsiä, joten pääasiassa leikit tapahtuu ulkoillessa.

Ulkona leikkiinkutsu voi tapahtua vaikka niin, että Wiima löytää kävyn tai kepin, poimii sen suuhunsa, juoksee eteeni ja pudottaa sen suustaan jääden sitten tiiviisti tuijottamaan esinettä. Olen jo oppinut, että siinä kohtaa minun kuuluu tarttua keppiin ja ehkä vähän ensin retuuttaa sitä hänen kanssaan, mutta sitten heittää keppi, jotta Wiima voi käydä sen hakemassa, ja tuo sen taas jalkoihini. 

Toinen hauska leikkimme on takaa-ajo. Se liittyy useimmiten hetkiin kun päästän Wiiman vapaaksi. Hän tulee eteeni tuijottamaan jännittyneenä, pylly vähän pystyssä, minäkin ensin jähmetyn ja sitten syöksyn Wiimaa päin ja vähän tökkäisen kylkeen, jolloin Wiima saa hepulit ja alkaa vetää kahdeksikkoa :D. Siinä leikissä taidamme puhua samaa kieltä, koirakieltä :).

Jostain olen sellaisiakin ohjeita tai mielipiteitä lukenut, ettei koiran leikkiehdotuksiin kuten muihinkaan aloitteisiin pitäisi suostua, koska koirahan se vaan siinä yrittää salakavalasti kavuta johtajan jakkaralle. Onneksi nämä vanhanaikaiset käsitykset alkavat karista ja ymmärrämme paremmin koirien käyttäytymistä. Kannatan lämpimästi "lämpökauden" tarjoilemista koiralle - koiran puheen ja mielipiteiden kuulemista ja koiralle puhumista, vuorovaikutusta siis.

Muista myös kehua koiraasi kun se tekee oikein. Se voi joskus unohtua meiltä kaksjalkaisilta, jotka avaamme sanaisen arkkumme useammin silloin kun asiat menevät pieleen. Mutta koiran hyvinvoinnin ja yhteistyönne kannalta on hedelmällisempää unohtaa torut ja kehua oikeasta käytöksesta. 

On ihmiselle onni ja koiralle hyvinvointikysymys, että koira voi ja uskaltaa olla aloitteellinen ja kertoa mielipiteensä. Joskus se koira voi ilmoittaa tahtonsa sellaisella tavalla, ettei se oikein istu arkeen, niin silloin voi opettaa koiran kertomaan tahtonsa muulla tavalla. Tai kuten Wiima teki ulospäästäkseen, opetti itse meidät ihmiset uusille tavoille :) .

Wiima sai kesätukan - juttua lapinkoiran turkista

Wiimalla on aina ollut lapinkoiraksi aika kiva sporttinen turkki. Itse asiassa turkki oli yksi merkittävä tekijä muiden asioiden ohella, kun aikanaan mietin koiran ottamista ja millainen koira meille sopisi. Suomenlapinkoira kiinnosti rotuna, mutta kun googlailin ja selvittelin rodusta lisätietoja, niin löytyi pääasiassa vain kovin muhkeakarvaisia yksilöitä ja ajattelin, että täällä saaristossa vetten äärellä sellainen turkki olisi silkka mahdottomuus.
Sitten vahingossa sain osuman mielestäni hyvin kauniiseen ja turkiltaan sopivaan koiraan -  Nutukas Ursula (kuva Kennel Omituinen) oli ensikosketukseni paimensukuisiin lapinkoiriin (suomenlapinkoiran kasvatuslinja): Ihastuin ikihyvikseni ja aloin selvitellä lisää, ja ottaa yhteyksiä kasvattajiin. Kaikki tuntui natsaavan meidän tarpeisiin, ja siitä se sitten lähti, loppu on historiaa :).

Wiima viikko sitten aamulenkillä, pari päivää ennen trimmausta

Paimensukuisilla lapinkoirilla turkki on usein maltillisempi kuin suomenlapinkoiran valtalinjassa. Osasyy lienevät näyttelyt ja se, että palkintopalleille nousee usein hyvin paksukarvaisia koiria. Joskin nyt pidemmän aikaa rodun parissa viihtyneenä tiedän nykyisin paremmin ja olen nähnyt, että myös valtalinjassa on paljon vaihtelua ja sopusuhtaisia turkkeja kyllä löytyy. Lisäksi niissä näyttelykehissäkin taitaa olla muutosta ilmassa - ainakin vaikuttaa siltä, että näyttelyharrastajien ja -tuomareiden kesken on keskustelua ollut siitä, että jotkut piirteet ovat alkaneet suomenlapinkoirassa liiaksi korostua. 

Hyvä, että asiasta puhutaan. Suomenlapinkoiran pitäisi olla rakenteeltaan ja turkiltaan sellainen, että se edelleen pystyisi ravaamaan pitkää matkaa Tunturi-Lapin lumisissa maisemissa ja kovin puuhkaturkkiselle koiralle se voisi olla vaikeaa.

Wiimalla on, kuten lapinkoiralla kuuluu, kaksinkertainen turkki, lämmin alusvilla ja karkeampi päällikarva. Karva on tyypiltään makaavaa ja sitä on maltillisesti. Turkki on aina lähtenyt kaksi kertaa vuodessa, juoksujen mukaan ajoittuen, ja alusvillat putosi ennen sterilisaatiota helposti pois lähes kokonaan. 

Wiima steriloitiin pari vuotta sitten syksyllä 2018 ja se vaikutti jonkin verran turkkiin, sitä on nykyisin enemmän ja se on pehmeämpää, eikä turkki uusiudu ihan yhtä vahvasti karvanlähtöjen yhteydessä.

Alla kaksi sivukuvaa Wiimasta, toinen syksyllä 2018 juuri ennen sterkkaa ja toinen viime kesältä 2019. Turkeissa on selvä ero, joskin toki voi olla eroa myös karvankasvuvaiheessa - uskoisin ajankohdista päätellen, että yläkuvassakin karva on alkanut lähdettyään jo kasvaa takaisin, se ei ole siis Wiiman "bikinikunto", ja alakuvassa on vielä hyvinkin alusvilloja, eikä turkki enää viime kesänä uusiutunutkaan kuten ennen vanhaan.

Wiima aiempien aikojen ihanassa sporttiturkissaan syksyllä 2018 juuri ennen sterkkaa.
Kuvasta näkyy turkki aika hyvin, mutta asento on omituinen :)

Wiima viime kesänä 2019 oman koirakerhon mätsäreissä - noin vuosi jälkeen steriloinnin.

Suomenlapinkoira ei ole ns trimmattava rotu, mutta nyt kun karvanuusiutuminen on vaikeutunut ja on tällaisia helteisiä kesiä, niin halusin, että Wiimalla olisi kivampi olla. Myös haluan, että voin sen kanssa puuhailla asioita kesälläkin, ilman, että koiran täytyy läkähtyä helteeseen - toki puuhailumme eivät nytkään ajoitu päivän kuumimpiin tunteihin vaan hellepäivinä aamuihin ja iltoihin.

Niin toimitin Wiiman eka kertaa elämässään trimmaajalle. Halusin, että se pestään (helpottaa aluskarvan poistoa) ja alusvillat poistetaan ja sitten lyhennetään karvoja massun alta, sisäreisistä ja muutenkin siistitään. Niin ja kynnetkin leikattiin. Turkin lyhennys tapahtui saksilla, ei ajaen, koska halusin, että karvaa kuitenkin jäisi vatsaankin suojaamaan esimerkiksi itikoiden pistoilta.

Wiima juuri trimmattuna kesäkuussa 2020. Siisti plikka <3 !

Olen lopputulokseen hurjan tyytyväinen. Wiima näyttää edelleen lapinkoiralta (ja myös vähän porokoiralta :D ) , mutta turkki on huomattavasti kevyempi ja se näkyy Wiiman pirteystasossa lenkeillä. Myös tutut koiraihmiset ovat kehuneet Wiiman pirtsakkaa ulkonäköä.

Ainoa juttu mikä harmittaa on, etten keksinyt tätä jo viime kesänä!

Paksut villahousutkin siistittiin, ja nyt Wiimalla on tällainen lampaanpylly <3

Yhtäkkiä näen myös Wiiman vaaleammat sisäkorvalehdet, joiden peittona on ollut hapsukarvoja :) 

Itse trimmauskäynti oli sujunut hyvin. Olisin itse halunnut olla mukana, kun on jännittävää ja vähän pelottavaakin jättää koira vieraan ihmisen hoteisiin, mutta näin korona-aikana se ei ollut mahdollista.

Juttelin kuitenkin tuttujen koiraihmisten kanssa ja sain kyseisestä trimmaajasta ja hänen koirankäsittelytaidoistaan suosituksia, sekä varmistuin vielä asiasta hänen kanssaan puhuessani ja ajatusmaailmaansa tutustuessani. En missään nimessä halunnut, että käsittely olisi kovakouraista tai pakottavaa, vaan ystävällistä, lempeää ja koiraa kuunnellen. Ja niin se ihan varmasti useimmissa trimmaamoissa sujuukin :) .

Wiima oli tapansa mukaan suhtautunut rauhallisesti käsittelyyn ja kaikki oli sujunut hyvin. Kuivaajaa/föönia Wiima oli hieman vierastanut ja painautunut hieman lähemmäksi trimmaajaa turvaa hakien. Trimmaaja kertoi Wiimaa noutaessani, että Wiiman karvat rinnassa vielä hieman kosteita, hänen halutessaan säästää Wiiman siltä, että kuivaaja puhalsi koiraa lähelle naamaa, kun se kerran oli Wiimasta vähän epäilyttävää. Tästä lauseesta ilostuin ja näin varmistuin siitä, että käsittelyssä tosiaan oli edetty koiraa kuunnellen.

Lopuksi trimmaaja sanoi, että "Sinulla on siinä kiva koira", ja sehän on tietenkin musiikkia korvilleni. Toisaalta jos itse olisin koira-alan yrittäjä niin sanoisin niin kaikille, kun sehän on parasta, mitä koiranomistajalle voi sanoa :D.

Suomenlapinkoiralla kuuluu olla ns. ahmamainen ryhti. 

Sillä tarkoitetaan varmaan tällaista :D

Ja vielä yksi kuva Wiiman linjakkaasta profiilista

Ja kun on kevyempi turkki, niin myös ilohepulit valtaa mielen helpommin

Kivaa kesää ja varjoisia sopukoita karvakavereille :) !

Mälikkälän metsät Turun sydämessä

Olin monta kertaa törmännyt valokuviin ja puheisiin "Mälikkälän metsistä", mutta vaikka olen asunut Turussa melkein ekat parikymmentä vuotta elämästäni ja senkin jälkeen Turun liepehillä, ei minulla ollut mitään käsitystä näistä metsistä. Olin kuitenkin kotona tullut jutelleeksi, että niitä pitäisi joskus käydä tutkimassa.

Eräänä toukokuun lopun viikonloppuna olimme lähdössä koiralenkille ja mieheni kanssa oltiin samaa mieltä siitä, että olisi kiva lähteä jonnekin tutkimaan uusia maastoja. Yhtäkkiä hän sanoi minulle, että hän on keksinyt paikan - hyppää kyytiin, ja koiruus niin ikään, ja määränpää olisi yllätys.

Wiiman kanssa loikkasimme auton kyytiin ja aloimme jännittää määränpäätä. Ja niin siinä kävi, että löysimme itsemme Turun Teräsrautelan futiskentän parkkipaikalta ja vierestä kulkevan Kuninkojantien toisella puolella oli määränpäämme, Mälikkälän metsät, ihan Turun kaupunkialueen sydämessä.

Mälikkälän-Kuninkojan alueen metsissä risteilee laaja kuntopolkutyyppinen reittiverkosto. 

Metsän keskellä kulkevia reittejä pitkin pääsee näiden kylttien mukaan vaikkapa Turun Impivaaraan tai Haunisten altaan kierrokselle.
Mielessä alkoi heti syntyä ideoita jotain tulevaa ulkoilupäivää varten.

Kaikkialta kuntopolun varrella lähti kutsuvan näköisiä polkuja metsään ja itsekin kuljimme pääasiassa näitä metsäpolkuja. Maastoissa oli nousua ja laskua, kalliota ja metsänpohjaa, mutta kaiken kaikkiaan varsin helppokulkuista peruskuntoiselle.

Mahtavaa, että tällaisia luontoelämyksiä voi kokea myös keskellä kaupunkia. Turulle iso peukku hyvästä suunnittelusta ulkoilumahdollisuuksien suhteen! Koska reitistö kiertää niin laajasti eri alueilla, niin liittyminenkin on mahdollista monesta suunnasta. Alue on niin iso, että mikään liikenteen melu ei metsiin kanna, kuului vaan tuulen suhina ja lintujen laulu. 

Tuona päivänä 24.5. kuulin muuten käen kukkuvan toista kertaa tänä keväänä. Ensimmäinen kerta oli edellisenä päivänä kun piipadimme mökkisaaressa. Kun käki kukkuu, on kesä, eikö vaan?

 

Paluumatkalla ohitimme penkin, jonka alle oli asetettu kirja. Tulin kirjahulluna vähän uteliaaksi, etenkin kun ketään ei näkynyt paikalla - olisiko joku unohtanut kirjansa. Avasin kannen ja siellä olikin bookcrossing-ilmoitus, eli kirja oli "kiertolainen", vapaa otettavaksi seuraavalle lukijalle.
Jätin kirjan kuitenkin paikalleen, mutta mieleen tuli ne omat kirjahyllyyn mahtumattomat kirjat, että osan niistä voisin itsekin varmastikin "vapauttaa" :) .

Tänne tullaan aivan varmasti ulkoilemaan toistekin! Monta reittiä jäi tutkimatta ja mahdollisuuksia näytti olevan monia. Kivaa tehdä tällaisia löytöjä lähialueilta :) . 

Maastoetsintöjä ja kaukovihjeitä (NW)

Tällä viikolla pidettiin viimeiset ohjatut harkat Nose Workista tälle erää. Tai toki irtotunteja voi sitten ostella ja eritoten itsekseenkin harjoitella, mutta treeniryhmä, johon kuulumme, treenaa seuraavan kerran syksyllä.

Keskiviikkona aurinko helli niin, ettei oikein voinut kotona etupihalla olla ja mietin, että mahtaako Wiima vallan läkähtyä. Mutta ohjaaja oli valinnut fiksun harjoittelupaikan, eli saimme olla vihreyden ja vehreyden keskellä metsikössä - tai vähän sinne päin, luonnon keskellä ainakin ja se on heti vähän viileämpää.

Kukkasii kyl mut onks mittää koirii näkyny?

Treenipaikkamme vieressä oli tällainen villiintynyt ompputarha.

Treenit käsittivät kaksi osiota, tai kolme, mutta se yksi oli omatoiminen pieni, helppo etsintä ennen varsinaista treenä. Ikäänkuin vuoron odottelun harmin pienentämistä :) .

Taas tuli uusia ajatuksia nose workistä, on se sitten monipuolinen laji! Nyt nimittäin tehtiinkin homma vähän toisin päin!

Nose Work -etsinnät tehdään yleensä ja pääsääntöisesti (ja kokeissa aina, muttemme treenaa pelkästään kokeenomaisesti) yhdessä koirakkona. Tarkoittaen, että etsimme yhdessä - koira nenällään ja minä samalla seuraan koiraa ja mietin, onko joku paikka jäänyt tutkimatta.
Olen huomannut, että Wiimalle on tosi tärkeää, että olen hommassa sataprosenttisesti mukana - joskus voin koittaa keskustella kouluttajan kanssa jotain sillä aikaa kun Wiima etsii, mutta Wiima alkaa hutiloida ja huomautella, jos en itse keskity hommaan. Sillä onkin siihen mielestäni täysi oikeus, ja huomattuani hänen harminsa, olen lopettanut muut höpinät etsinnän aikana ja keskityn nykyisin työskentelemään Wiiman kanssa, muut jutut saa odottaa.

Wiiman kanssa odotellaan treenivuoroa

Mutta nyt olikin sitten toinen lähestymissuunta! Treenasimme isolla metsittyneellä kentällä ja kouluttaja antoi sellaiset ohjeet, että itse sain liikkua kentällä vain sivusuuntaan lähellä kentän reunaa ja minun piti lähettää koira itsenäisesti etsimään pitkin kenttää sen toiselle laidalle asti. 

Tyyli siis vaatii, että koira osaa irrota omistajastaan ja lisäksi työskennellä (etsiä ja ilmoittaa) kauempaa. Ja pitihän sen toki myös ymmärtää itse etsimään lähetys, vaikka rutiini oli nyt eri.  Wiimalle ei irtautuminen ole vaikeaa, itse asiassa olemme joutuneet opettelemaan lähelläpysymistä. Wiima ei ole koskaan ollut "karkuri", mutta sen luontainen säde minuun on ollut pidempi kuin olisin halunnut ja ollaan jouduttu jumppaamaan sädettä lyhemmäksi.

Wiima etsintähommissa.
Paikka on metsittynyt urheilukenttä, jonkinlainen tenniskenttä vissiin, jonka luonto on ominut.

Wiima lähtikin reippaasti etsintähommiin - näytti hieman kysyvältä, kun ohjasin sitä lähtemään itsekseen, mutta lähti, ja liikkeestä  näki ja äänestä kuului, että nenä oli töissä. Hajua ei kuitenkaan ihan heti löytynyt ja alue oli laaja ja vaikea, niin Wiiman itseluottamus hieman karisi, eikä se ollut ihan varma mitä halusin, kun toimittiin eri tavalla. Oikein päällepäin näkyi, miten Wiiman aivosolut tekivät töitä :). Löytö onneksi kuitenkin onnistui ja koiraa päästiin isosta työstä palkkaamaan. 

Piilo oli yllä kuvassa näkyvän valkoisen tolpan takana ylhäällä. Ilma oli aika seisova, joka teki, että haju ei kauheasti levinnyt.

Toinen piilo oli keskellä kenttää, paikassa, jossa ei ollut mitään - pienessä kivessä syksystä jääneiden lehtien alla. Koira haluaa aina mielellään haistella kohteita ja rakennelmia, kuten pylväitä, aitoja ja vastaavia, ja tyhjä maa tai muu pinta yleensä on vaikeampi. Keskellä kenttää olevaa hajua ei Wiimakaan itsekseen etsimällä löytänyt, mutta löysi kyllä avustettuna: kouluttaja teki hieman jälkeä paikkaan ja Wiima sai seurata kauempaa. Kun vapautin Wiiman lähti se suoraan jäljelle ja etsittävälle hajulle tultuaan ilmaisi sen todella hienosti, selkä minuun päin! Mahtavaa!

Tätä pitääkin harjoitella enemmän ja antaa koiralle enemmän itsenäisyyttä etsintään, myös etäisyydessä!

Tässä me odotellaan toiselle kierrokselle pääsyä. Yksi koirakko kerrallaan treenaa ja tunnissa menee kolme koirakkoa - suurin piirtein. Toisinaan treenataan myös koko kuuden hengen treeniporukalla, jolloin harkat on parituntiset. 

Wiima on koristellut kuononsa hämähäkinseitillä. Eikö olekin hieno?

Toinen treenisetti oli tarkkuushaku, jossa hakualueena oli yksi seinä. Siis päinvastainen harjoitus kuin edellinen. Wiimalle tällaiset etsinnät on hyvin helppoja, siinä ei muijan nenä kauaa tutissut kun kaikki kolme hajua oli löydetty, ja ensimmäisellä otoksella! Piis of keik :) !

Kivat hyvänmielen treenit taas, joissa taas kerran tuli koettua oivalluksia!

YKS TURKKIJUTTU VIELÄ

Ai niin! Tänään tein jotain, mitä en ole tehnyt ikinä ennen! Varasin Wiimalle ajan trimmaajalle!

Kääk! Wiima-raukka! Tarkoitus on teettää kunnon pohjavillapesu eli neidin pohjavillat vekka. 

Villa kyllä irtoaa minunkin harjauksestani, mutta ei niin hyvin ja turkki on hieman runsastunut sterkan jälkeen - ei se vieläkään mitenkään mahdoton ole, olihan sillä aika sporttiturkki ennen sterkkaa. Mutta Wiima ei ole enää ihan nuori tyttö ja turkissa on turha hikoilla kun ei ole pakko. 

Lisäksi ajattelin pyytää, että Wiiman massu ja reisien sisäpinnat vedellään lyhyelle kesätukalle!

Trimmaamoihin oli pitkä jono, mutta saatiin aika juhannuksen jälkeiselle viikolle. Tämmöisin keinoin toivon, että Wiimalla olisi hieman vilpoisempi kesä :) !