Mätsäreissä rauhoittumassa

Tihku pyörähti mätsäreissä menneellä viikolla. Hänestä ei ole tulossa näyttelykoiraa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka varmasti muutama näyttelykeikkakin tullaan tekemään, mutta mätsärit on hyvä paikka harjoitella monia asioita, sosiaalistaa, ja samalla nähdä, mitä taitoja olisi syytä opetella lisää. 

Tihku on kiihkeä koira, ja rauhoittuminen on hänelle melko vaikeaa. Tihku on pohjattoman kiinnostunut kaikesta ja kotonakin, vaikka olisi heittäytynyt makuulle, niin heti on noustava ja tultava katsomaan, kun jotain pientäkin tapahtuu.
Iltaisin hän saattaa kuljeskella läähättäen huoneesta toiseen, eikä osaa mennä makuulle, silloin oloa helpottaa kun laskeudun itse lattiatasolle, otan hänet 'haltuuni' ja alan silitellä, sekä hoen sellaista rauhoittumismantraa, jonka olen näihin tilanteihin luonut.

Iltaisin lepo on vaikeampaa kuin aamulla ja päivällä. Iltaisin Tihku rauhoittuu varsinaisesti vasta kun talokin hiljenee yöpuulle.
Nämä piirteet saattavat kyllä osin itsestäänkin helpottaa iän karttuessa, Tihkuhan on vasta pieni pentu, 9 kk. Mutta toki niitä on myös harjoiteltava, jotta rauhoittuminen olisi helpompaa.

Tihku seuraa tapahtumia rauhallisena, ja olen taivaissa tästä rauhallisesta katseesta!

Yllä kerrottuun peilaten, tärkein tavoitteemme mätsäreissä oli juuri rauhoittuminen - ja Rauha, se saapui noin puolessa välissä tapahtumaa!
Olimme jo ehtineet tehdä eka esiintymisemme kehässä ja saada sinisen nauhan, ja nyt odottelimme vuoroamme sinisten loppukehään alueen reunalla.
Tulin niin onnelliseksi, kun Tihku yhtäkkiä lötsähti viereeni, kasvot minuun päin ja oli yhtäkkiä täysin  rauhallinen!
Tämä oli se tärkein syy, miksi ylipäätään tulimme, mahtavaa!!

Mätsäripaikka ei ollut helpoimmasta päästä sekään, olimme nimittäin autohallissa ja voitte kuvitella, miten paljon haukkuminen kaikui! Toki esimerkiksi sadekeliä tai helteistä auringonpaahdetta silmällä pitäen paikka oli mainio.
Huomautus muuten - Tihku se ei juuri haukkunut, tai yritti pari kertaa, mutta ehdotuksestani lopetti. Siitä olin iloinen!

Ja miten sujui kehäesiintyminen? 

Olikin vähän hassua, että ne asiat, joiden sujumista olin "jännittänyt", sujuivatkin hyvin, mutta ne asiat, joita en ollut tullut miettineeksi ollenkaan, hmmm - niissä meillä on molemmilla treenaamista!

Niin hienosti tapahtuman puolivälissä rauhoituttiin, että
alaosastoakin tuli luppoaikana hoidettua 😀.
Kuvassa näyttää takanamme autiolta, mutta koiria oli kyllä runsain mitoin paikalla - penturyhmässä 30 pentua, sekä taisi olla jopa neljä muutakin luokkaa, jotka pyörivät kahdessa rinnakkaisessa kehässä.

Olenkin jo moneen kertaan maininnut, että meillä on kontaktissa harjoittelemista, joten olin ajatellut, että Tihku vetää nelivetoa edessä kolkevan koiran perskarvoissa. Mutta ei! Hän seurasi vieressäni oikein hienosti! Olin hänestä oikein ylpeä ja kehuin häntä kovasti samalla kun kiersimme kehää. Myös seisotus meni oikein hienosti ja herkut maistuivat palkkana. 

Tässä ei olla kehässä, vaan harjoitellaan ja puuhaillaan hieman.
Olemme juuri saapuneet alueelle ja Tihkustakin näkee,
että hän on vähän jännittynyt.

Tuomarin käsittelyosio menikin sitten ihan ranttaliksi. En ollut hoksannut sitä edes ajatella tai harjoitella, kun Tihku tykkää ihmisistä ja olin ajatellut, ettei se haittaa vaikka pentumaisen iloisesti tervehditään... ja ylipäätään en ollut tälle asialle paljon ajatusta suonut.
Mutta oikein mikään ei onnistunut, Tihku vikuroi ja kiemurteli. Lisäksi en itsekään ollut tilanteessa yhtään fiksumpi, seisoin vaan kuin pölvästi ällistellen tilannetta, kun olisin voinut ottaa koiraa pannasta kiinni ja kertoa rauhallisesti, että tässä nyt ollaan ja katsotaan vähän hampeja - ikään kuin ottaa ohjakset käsiin, mutta sitä en tehnyt. 
Joten sininen nauhahan sieltä sitten tupsahti.

Vielä oli tulossa sitten sinisten loppukehä, ja kuten kerroin, niin Tihku oli siihen mennessä hienosti rauhoittunut.
Tunnustan, että olin hieman ehtinyt ajatella, että sinisten loppukehässä saattaisimme jopa sijoittua, koska kehänkierto ja seisotus olivat sujuneet niin hyvin. 

Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Mister Murphy astui peliin. Juoksuhommat sujuivat hyvin, mutta kun letka pysähtyi ja alkoi seisotus, niin minä ja Tihku seisoimme jonkun koiran pissiläikän päällä, ja niinhän siinä sitten oltiin Tihkulla nenä maassa, eikä minulla sellaista namia tai lelua ollut, mikä olisi hänen päänsä sieltä ihanasta tuoksusta nostanut 😄.
Joten se niistä sijoittumishaaveista!

Mätsärikäynnin tarkoitus oli kuitenkin sosiaalistaminen ja rauhoittumisen opettelu ja niissä onnistuimme mahtavasti! Lisäksi huomasin, että jo alussa, kun Tihku oli rauhaton ympärillään tapahtuvista asioista, niin se pystyi suorittamaan helppoja juttuja, kuten kuonokosketusta ja ympärimenoa, ja namit maistuivat, ja nämä olivat oikein kivoja huomioita!

Nyt vaan sitten lisää harjoitusta näihin juttuihin meille molemmille, niin ensi kerralla menee ehkä vielä rauhallisemmin. 

Mätsäreiden jälkeen teimme pienen kävelylenkin lähimaastossa ja heittelin taskuun jääneet maksapalat nurmikolle etsittäväksi, niin Tihkuinen sai päätään hieman nollattua. Kotona kundille maistuikin taas nokkaunet!
Kiitos vaan mätsäreiden järjestäjälle (Koirankota, Turku) kun viitsitte järjestää, niin saatiin tulla harjoittelemaan!

Porokoirako?

Ai niin, taas se tapahtui - parkkipaikalla meitä lähestyi nainen, joka tuli kysymään, että anteeksi, onko tuo porokoira. Ja tämä ei todellakaan ollut eka kerta.
Enkä kyllä ihmettele, kun Tihku on tyypiltään tuollainen urheilijavartaloinen, hyvin paimentyyppinen kundi. Mielestäni kovin kaunis ja sulavalinjainen, muttei kyllä tyypillinen suomenlapinkoira.

On mielenkiintoista nähdä millaiseksi hän aikuisena kropan kehityttyä muodostuu.
Olen aikeissa pyöräyttää hänet näyttelyissä, ja on vähän jännittävää, minkä rodun kehään meidän oletetaan menevän, kun näyttelyissä näitä tämän tyypin suomenlapinkoiria harvemmin näkee.
Tihku näyttää oikeastaan juuri siltä, millainen hän onkin - tuulennopea vauhtiviiri, kultainen sellainen 💛, ja jolla alkaa pikkuhiljaa iloisesti löytyä niitä korviakin.