Poseerauksia lenkin varrella

Kulunut viikko on ollut meidän perheen 'peruskauraa', normiarkea, töitä ja kotitöitä, juniorin futiksia ja Wiima Wimpulan kanssa touhuamista.
On ollut hienoa huomata miten terveellisesti koiran perheeseen tulo on vaikuttanut elämäämme, sillä ennen koiraemännyyttä en todellakaan vetänyt päivittäisiä keskimäärin tunnin lenkkejä, ja viikonloppuisin pidempiäkin. On ihan superhienoa, että ulkoilun ja reippailun määrä on moninkertaistunut. Se oli meillä myös yksi monista koiran ottamisen syistä ja asia on täydellisesti toteutunut. Itse asiassa olen ajatellut että kaikilla pitäisi olla koira, kyllä olisi Suomi monella tapaa terveempi kansa sillä tavalla :D
Ja sellainenkin toinen juttu, että koiran kanssa tulee lähdettyä ulos myös mitä ihmeellisinä vuorokauden aikoina. Ei nimittäin ole ihan ainutkertaista että tulen vetäneeksi lenkkarit jalkaan puoli kymmenen aikaan, kymmenen huitteissa, tarkoituksenani vain pissattaa Wiima, mutta jalat vetääkin huomaamattani reilusti pidemmän lenkin melkein keskellä yötä, kun se on tuntunut niin ihanalta.
Tähtitaivaskin on niin kaunis ja sitä saa leppoisilla yökävelyillämme rauhassa ihailla.
Jos kulkisin yksinäni ulkona tuohon aikaan, niin voisi tuntua vähän epämukavalta, ja höristelisin korviani rasahduksille, vaikka samalla tajuankin ettei tällaista keski-ikäistä (? ---  tai mitä tässä mitään kysymysmerkkejä kirjoittelen, noinhan se on, keski-ikäinen..) - siis ettei tällaista keksi-ikäistä eukkoa kukaan viitsi pakkasessa puskissa vaania :) Mutta koiran kanssa kulkiessa ei tällaisia ajatuksia mahdu päähäni ollenkaan, ihan rauhassa ja rentona taivallamme.

Pääasiassa kuitenkin ulkoilemme päiväsaikaan, kuten tänäänkin ja mukana on usein lisäksi kamera.
Wiima-tyttönen on alkanut oppia hyväksi valokuvaajan koiraksi - kun pysähdyn ja vedän kameran esiin, niin se pysähtyy kiltisti odottamaan, että meikäläinen saisi hommat valmiiksi.
Mutta siihen se on selvästikin vähän kyllästynyt, kun välillä istutan sen milloin minkäkin kiven päälle tai laiturin nokkaan ja kuvaan sitä itseään.
Vapaanajuoksulenkeillä koiran kuvaaminen on nimittäin hihnakävelyä helpompaa, kun vapaana oleva koira on hieman etäämpänä ja kivoja kuvakulmia löytyy melkein automaattisesti koiran liikkuessa itsenäisesti.
Mutta kun ollaan hihnalenkillä - kuten me useimmin ollaan sopivien lähimetsien puutteesta - niin koira on pääasiassa liian lähellä kuvaamista varten, ja sen kuvaus on vaikeampaa. Hihnalenkillä  kuvakulma on myöskin liikkeessä kuvatessa usein ikävästi ylhäältä alas, luonnollisesti, sillä oma pää heiluu ylempänä.
Siksi mulla onkin ollut tapana tällätä pimu lenkin varrella johonkin ja ottaa siitä muutama kuva. Vähän tylsiähän nuo posekuvat on, mutta kuvia kuitenkin :)

Alla joitakin kuvia tämän päivän (lauantai) lenkin varrelta, jossa kiertelimme Paraisten rantaviivan tuntumassa sekä Vanhalla Malmilla, edelleen elinvoimainen puutaloalue 1600/1700-luvulta. Vanhalla Malmilla kohtasimme yllättäin myös lampaita, joita jäimme kauempaa ihailemaan, jotta ne eivät pelästyisi.

Wimpsahdus se on edelleen utelias pentu ja kaikkea on haistettava ja maistettava - kuten tätä ruusunmarjapensasta

Wiima Paraisten venesataman laiturilla. Takana merenselkä jäässä. Jäillä näytti vieläkin olevan kävelijöitä, vaikka aurinko jo lämmittää ja heikenneistä jäistä varoitellaan.

Ja niin se Wimpula pääsi taas valokuvamalliksi :)

Kirjastovene, peltinen, odotteli laiturissa jäiden sulamista. Kirjastovenehän on kuten kirjastoauto, mutta kun saarissa asuville ihmisille tarjotaan kirjastopalveluita, niin siihen hommaan sopii paremmin paatti kuin bussi, sillä bussissa voisi tulla kosteat oltavat kun taas paatti kelluu.

Ja rannasta suuntasimme Vanhalle Malmille, eli satoja vuosia vanhalle puutaloalueelle ja käännyttyämme yhdestä korttelista toiselle, näimmekin yllättäin lampaan laiduntamassa lumisella pihamaalla!

Kiersimme toiselle puolelle ja näkemällämme ruskealla lampaalla olikin kavereita :)

Tämän näköisiä tyyppejä meitä kurkki aidan takaa. Olisi ollut kiva mennä Wiiman kanssa nenäkkäin lampaita haistelemaan, mutta kun ei ollut ketään lähellä jolta kysyä lupa, niin pitäydyimme kohteliaan välimatkan päässä. 

Eikä Wiimakaan ihme kyllä mitenkään osoittanut hinkuvansa lähikontaktiin. Itse asiassa se vaikutti pitävän mielellään pientä välimatkaa näihin 'kiharakarvaisiin koiriin'. Saapa nähdä mitä mimmi meinaa kun se toukokuussa pääsee lammaspaimennusaitaukseen, meneekö silloinkin typykällä pupu (tai lammas) pöksyyn vai löytyykö se paimennusvietti ja rohkeus sieltä jostain selkärangasta.

Reittimme jatkui Vanhan Malmin kujilla

 Pöh, sanon minä! Ja taas tuo emäntäinen sai päähänsä suunnata tuon mustan tötsänsä 

minun suuntaani...

Taidanpa istahtaa, sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tässä vierähtää taasen tovi :P

Nonni, näpsytä sä Emäntä rauhassa sitä mustaa putkea naamasi edessä, niin minäpä pidän sillä aikaa ympäristöä silmällä.

Wiima Wimpula wastawalossa. Takana Paraisten keskusta ja kaupungin halkova salmi.

***

Ja kotiin palattuamme Wiima veti pikaiset nokoset tavanomaisella paikallaan ja pyysi sen jälkeen pääsyä pihalle päivittäisiin pihavahtikoiran hommiinsa :)

Ja talvella nekin hommat sujuvat kuin leikki vain, sillä Wiimalla on hyviä naköalapaikkoja joista näkee kauuuaaas - nimittäin lumikinokset :) 

Tässä typykkä seisoo terassimme ulkokulmalla, jossa on lunta reilusti yli kaiteen,

tähystystorni siis ainakin 1½ metrin korkeudessa, ei hullumpaa!

Koitapa vain hiipiä ohi Wiiman huomaamatta - ei onnistu :)

Koira jolla on kahdet silmät

"Koira, jolla on 'kahdet silmät' päällekkäin näkee kummitukset,
mutta tavalliset koirat eivät niitä näe."
           (Salmi, Tatjana Alaukko vuonna 1937)

***

"Wanhat sannoit´että ei kaikki elläimetkää nää yli luonnollissii olentoi;
Hevonen näkköö, ja kissa, ja kukko,
ja sannoot sellanen koira, mil on tuos´silmien päällä pilkat,
niinkuin oisiit´ toiset silmät, niin ne kuuluut näkevän,
sellasii mitä ihminenkää ei näe paljahal silmäl".
(Johannes, Aukust Loikas vuonna 1938)

'Koira, jolla on kahdet silmät'.

Tuollaiset runot tai uskomukset löysin lapinkoiran FB-sivustolta, jonne joku oli ne julkaissut.

Ihastuin niihin ja halusin tallentaa ne tänne Wiimankin sivulle.

Wiima-typykkä kun onpi myös koira jolla on kaksi silmäparia -

kuten lapinkoirilla aika tavallisesti on.

 Uskomukset ovat peräisin rajantakaisesta Karjalasta, lähteenä mainittiin kansanrunousarkiston uskomusperinteen keruukortit.

Sanotaanhan myös että lapinkoirilla (ja muillakin paimenkoirilla) on nuo nk. valesilmät, jotta näyttäisi siltä kuin koira nukkuessaankin pitäisi silmiään auki ja valvoisi laumaansa.

Maaliskuulumisia

Palasimme Teneriffalta runsas viikko sitten ja elämä alkaa olla taas tavallisissa uomissaan. Työt ja koulut taas loman jälkeen alkaneet ja sitä rataa.
Mutta Wiima se on edelleen (lue ed. postaus) vähän erilainen kuin ennen lomaamme. En vieläkään tiedä onko ne valeraskausoireita vai kestääkö sen vain sopeutua takaisin kotielämään elettyään koirahotellissa runsaan viikon.
Ei typykkä mitenkään hankala ole, eikä mitään suurempia ongelmia, erilainen vain. Se on mm vähän ruokahaluttomampi. Vaihdoin tässä välissä jo nappulamerkinkin. Wiima kyllä syö, mutta kuppiin jää ruokaa joka kerta vaikka laitan sitä vähemmän esille, ja sellaista ei ennen tapahtunut Koskaan.
Tarjosin sille myös lihaisaa raakaluuta tässä eräänä päivänä, se kyllä innostui siitä kovasti - mutta ei syödäkseen vaan piilottaakseen! Aikaisemmin se olisi ottanut hyvän asennon ja alkanut nautiskella.
Wiima on vähän levottomampi kuin ennen sekä 'piippailee' eli vinkuu ja vonkuu.
Pehmolelut pistimme pois vähäksi aikaa, sillä niiden kanssa typykkä haluaisi nyt eniten nylkytellä.

Että onko tuollainen käytös sitten valeraskautta vai ei - en tiedä. Tänne nämä asiat on nyt kirjattu, niin sitten seuraavalla kerralla näen että toistuuko meininki samanlaisena. Mutta toisaalta, jos nämä ovat valeraskausoireita ja Wiima oirehtii valeraskauttaan jatkossakin tällä tavalla, niin helpolla päästään. Olen kuullut koirien todella kärsivän valeraskausoireilusta, maidontuotantoa, masentuneisuutta jne - meillä ei onneksi ole mitään tällaista vaan Wiima on kovin hyväntuulinen ja reipas.

***

Olemme tammikuusta lähtien käyneet rallytokon vakioryhmässä. Treenikerrat ovat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä, ja niillä kerroilla kun on tökkinyt, niin olen itse saanut katsoa peiliin. Tänään taas kävimme treenaamassa ja nyt vähän jännitti, sillä meillä on ollut kolmen viikon tauko matkamme ja sen jälkeen sairastamani noroviruksen vuoksi.
Etukäteen ajattelin että tänään ei taida mennä ihan putkeen, kun Wiimakin on yllä kertomallani tavalla vähän rauhattomampi nyt.
Mutta en olisi voinut olla enempää väärässä: Kiersimme radan kaksi kertaa. Eka kerran Wiima remmissä, kuten se tavallisestikin on ollut, se meni paremmin kuin olin odottanut, ensiksikin muistinkin itse paremmin radan kulun ja Wiimakin tuli mukavasti mukana - vähän parempi vire sillä olisi kyllä voinut olla.
Mutta sitten kakkoskierroksella sain kuningasajatuksen että vapautan Wiiman remmistä.
Vähän pelkäsin että pimu lähtee haahuamaan reunamilla odottavien koirakkojen luo, mutta eipä lähtenytkään, kierros meni meidän mittapuulla aivan mainiosti!!   Wiima-typykkä piti kontaktia paremmin kuin ikinä rallytreeneissä ennen ja oli mukana ihan satasella. Saimme oikein kehuja! Jee!! Tosi kivaa! Taidetaan jatkossakin unohtaa remmi näissä hommissa.
Ensi kertaa varten on määrä opetella uusi asia, nimittäin Peruuttaminen.

Tässä kuva Wiimasta odottamassa vuoroaan rally-kehään:

 

***

Jä tänäänhän oli aivan ihanaakin ihanampi talvipäivä! Edellisenä yönä tuuli niin että nurkissa puhkui ja puhisi ja lunta olikin aamuun mennessä tullut varmaan parikymmentä senttiä lisää. Mutta tuulen vuoksi lumi oli kasaantunut, niin että jossain saattoikin olla melkein puolen metrin kinos, jos tuuli oli sopivasti päässyt kinostamaan.
Lumikasoista ei voi edes puhua mainitsematta Wiimaa samassa lauseessa ja typykkä olikin taas ihan onnessaan niistä uusista höttölumikasoista. Tässä alla muutama tänään otettu valokuva Wiimasta hänen ihanissa lumikinoksissaan tämän päivän reippailulenkillä omissa lähimaisemissamme :

 

Tämä kuski joutuu lumitöihin ennen kuin auto on taas liikenteessä.

Traktoreita ja lumenluojia näimme siellä täällä edellisyön lumentuloa korjaamassa.

Siinä se typykkä istua nököttää kun kutsuin sen luokseni - mutta neidillä ei ole selvästikään mitään käsitystä siitä miten hölmöläiseltä hänen korkeutensa juuri nyt näyttää :)

Sen pituinen se.

Koirakavereita ja valeraskausjuttuja(-ko?)

Tänään piipahdettiin kyläilemässä kahden Wiiman koirakaverin luona, eli Nemon ja Bonon. Mukana ei ollut kuin pokkarikamera, ihan ..sanonko mistä kotoisin..., mutta tässä alla silti muutama kuva karvakorvien touhuista.
Bono, tuo kuvissa pienin, rodultaan löwchen eli leijonakoira, on vähemmän maskuliinisesta ulkomuodostaan huolimatta Oikea Äijä. Sitä kiinnosti vain Wiiman hännänalus, eikä ollut mitään väliä sillä, että se on puolet pienempi tai että Wiimalla ei todellakaan ollut juoksuaika (ks alempi teksti..).
Wiima puolestaan tuntui ajattelevan että mikä hyttynen tuossa pörrää ja antoi sille välillä kyytiä, mutta oli kuitenkin ihmeen kärsivällinen Bonon ponnisteluihin. Lopuksi kyllä Bono sai Wiimalta kylmempää käsittelyä ja sen halut hieman hälvenivät.
Bordercollie Nemo ja Wiima, niillä sujuu meininki tasaisemmin. Ei varsinaisesti yhteisiä rallatteluja, mutta kiinnostuneita ne ovat toisistaan ja pari leikkiyritystäkin nähtiin. Näyttäisi siltä, että Nemo vielä vähän miettii, että onko tuo ärsyttävä korvista kiskova Wiima-kakara todellakin jo kasvanut niin isoksi että sen kanssa viitsisi vähän kisata.

 

Komea ja niin viisas Nemo oli edellispäivänä käynyt astumassa morsmaikkunsa, toivottavasti mukava määrä mustavalkoisia pentusia putkahtaa maailmaan parin kuukauden päästä :)

Wiima löysi kinoksesta luun ja kirmaushalut hävisivät - sitä paitsi 

Bonon mielessä ei ollut kirmaus- vaan ihan toiset -halut.

***

Ja sitten niitä toisia juttuja, eli otsikon lupaamia tyttöjen juttuja. Eli luulen meidän Wiima-tyttösellä olevan valeraskausmeiningit meneillään. Ajankohta sopii perfekt, sillä juoksut olivat joulukuussa ja valeraskausoireet yllättävät sitten yleensä parin kuukauden päästä, jos ovat tulollaan.

Luulin typykän ensin olevan vain hieman poissa tolaltaan, olihan se juuri palannut kotiin runsaan viikon koirahotellilomaltaan (lue edellinen postaus). Wiima on nimittäin näinä kahtena päivänä kotiin tulonsa jälkeen ollut vähän hölmö; ensiksikin epätavallisen äänekäs - se ei hauku, yleensäkään, mutta nyt inisee ja piippaa vaikka minkään ei pitäisi olla vialla. Se on rauhattomampi kuin yleensä; voi nukkua rauhassa jaloissani kun sitten yhtäkkiä nousee istumaan minua tuijottamaan ja "kertoo" minulle asioita.

Sillä on yhtäkkinen kiinnostus pehmoleluihinsa, joka innostus oli pikkupentuaikojen jälkeen jo ehtinyt laantua. Mutta se ei kylläkään hoivaa niitä niinkuin kilttien äitiliinien kuuluisi vaan nylkyttää! Tulee luokse pehmolelu suussaan ja kun otat kiinni arvellen että hauska vetoleikki alkaa, niin pimatsu ponkaiseekin kahdelle jalalle ja nylkyttelee leluaan. Hassua myös ettei se tee sitä itsekseen, vain jos joku tarttuu leluun :)

Wiimalle ei myöskään yhtäkkiä kelpaa tähän asti kelvannut tapa jolla tyyny on sen päivälepopaikkaan aseteltu vaan sitä pitää vähän väännellä (siirtää puoliksi keskelle lattiaa) ennen kuin neiti voi siihen kellistyä.

Googlailin tietysti heti, että mitäs tämä tällainen meininki tarkoittaa ja aika äkkiä selvisi, että narttukoirien valeraskausoireihin kuuluu myös nylkytys. Samalla loksahti kohdalleen toinenkin palanen, jota olin ihmetellyt - eli Wiiman hienoinen ruokahaluttomuus. Se kyllä syö, mutta valikoiden eikä vedä kuppia tyhjäksi. Ja paikalleen loksahti moni muukin edellä kertomani juttu.

Ja tätä kirjoittaessani loksahti paikalleen myös tuo Bonon suunnaton kiinnostus Wiimaan, nimittäin kaivettuani tietoa netistä, näyttäisi siltä, että myös valeraskaana oleva koira levittää ympärilleen urokselle vastustamattomia tuoksuja. Joten anteeksi Bono, jos asia todella on näin, emme sinua tahallaan kiusanneet :)

Näiden parien päivän aikana tuntuu, että myös lenkkipolkujen varrella olevien keltaisten merkintöjen hajut kiinnostaisivat pimua enemmän kuin yleensä, mutta en tiedä onko se valeraskausoire vai liittyykö esim tuohon juuri päättyneeseen hoitolassa-asumisjaksoon? 

Narttukoirien omistajat ja muutkin, joilla on valeraskausoireista kokemusta - kommentteja, ohjeita ja tietoiskuja otetaan mielellään vastaan :) Kyllä on jännittävää tämä narttukoiran omistaminen, meillä tytöillä kun tämä elämä on vähän tämmöistä hormonaalista :D

(paitsi että kirjuri mittasi juuri 38 asteen kuumeen...:P )

Iloinen jälleennäkeminen ja espanjalaisten koirien ihmettelyä..

Terveisiä Teneriffalta! Kotiinpaluu oli tänään ja kovalla kiireellä noudimme kotiin tietenkin myös ihanaakin ihanamman karvakuonomme, jota meillä oli reissussa ihan käsittämättömän kova ikävä. Ei mennyt yhtään päivää ettemme olisi porukalla miettineet mitä Wiima kotosuomessa puuhaa.
Taisi kuitenkin olla Wiimallakin kiva touhuloma. Löysimme sille lähiseudulta mukavan koirahotellin jossa oli hyvät puitteet. Päivittäisiä remmilenkkejä, mahdollisuus ulkoilla tarhassa oman halun mukaan (oma luukku) ja mahdollisuus leikkiä koirakavereiden kanssa ja muutenkin siisti ja kiva hoitola.
Wiima olikin kuulemma ollut oikein mukava vieras - kuulemma "ihana koira ja kaikkien kaveri". Parhaat kaverit olivat kuulemma olleet mäyräkoira- ja kettuterrieripojat, joiden kanssa oli ilakoitu päivittäin. Ihanaa kun tällainen hyvä hoitopaikka löytyi, niin on kiva viedä tuttuun paikkaan toistekin.

Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua!! Wiima ei tiennyt miten päin olisi ollut kun piti kiehata yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen ja heti jo kolmanteen, ilomurinaa ja muita sen ihania tervehdysääniä ilmoille päästäen. Tässä alla Wiiman tervehtimisilme -- mutta mihin ovatkaan joutuneet sen korvat?? :)

Hoitolan pihaan ajaessamme, meidät kohtasi jo portilla tällainen näky. Pimatsu oli kuullut tulomme ja oli portin takana vastassa. Kohta pääsisimme halimaan :)

Kotimatkalla autossa helpotukseksemme huomasimme että kadonneet korvat olivatkin löytyneet! Toivottavasti niillä on jatkossakin muutakin virkaa kuin pelkkä koristearvo :)

Kotipihalle saapuessamme pikku ohimennen-poseeraus ^

ja sitten löytyikin lumen alle hautautunut luu ja mimmi pisti kotoisasti maaten:

(joskus mietin että millainen luukasa tai peräti ruho mahtaa pihaltamme löytyä lumien sulettua..)

Ja hetken kotona sisällä kierreltyään, nuuskittuaan että kaikki on kuten pitää, laittoi se makuulle vakiopaikalleen, eipä aikaakaan kun veteli jo hirsiä - ja kaikki on meillä taas kuten pitääkin :)

(paitsi laukut purkamatta - plääh ja yök!)

***

Mutta pari sanaa vielä espanjalaisista koirista. Näkemäni koirat olivat pääosin pieniä terrierityyppisiä koiria - russeleita, yorkkeja (paljon) ja havanesen näköisiä koiruleita.

Ihailin sitä tapaa miten koirat istuivat espanjalaiseen kulttuuriin. Useimmat niistä olivat vapaana, mutta silti seurasivat reippaasti omistajaansa, myös liikenteessä ja jopa kadunylityksissäkin, ottamatta oikeastaan paljoakaan häiriötä muista ympäröivistä tapahtumista. Omistajan antaessa pienen vihjesanan, hakeutui koira luokse kytkettäväksi ilman mitään ponnisteluja. En nähnyt ensimmäistäkään koirien välistä 'uhokohtausta' tai muuta ohitusongelmaa, en ensimmäistäkään epäonnistunutta luoksetulokutsun yritystä. Ihmeellistä.

Avasin tästä asiasta ihmettelevän sanaisen arkkuni paimensukuisen lapinkoiran FB-palstalla ja sain ihmettelyyni sen suuntaisia vastauksia kuin että suomalaisten tapa opettaa hihnakävely nopeaan tahtiin tekee kontaktin opettelun vaikeammaksi. Espanjassa koirat kulkenevat pennusta asti vapaana mukana ja niiden on pakko vilinässä oppia pitämään omistajaansa visusti silmällä pysyäkseen perässä.

Tässä se vastaus tosiaan varmaankin on, nyt kun sitä tarkemmin ajattelee. Luulenkin että kun joskus perheeseen tulee toinen koira, pentu, satsaan vapaana kulkemiseen vielä enemmän kuin nyt tajusin satsata. ..eikä Wiimakaan mikään toivoton tapaus ole, mukavasti typykkä mukana pysyy - mutta emme me kyllä ihan noihin espanjalaiskoirien suorituksiin pysty :)