Road Trip ja nähtävyyksiä Raumalla

Pari viikkoa sitten lomaviikon aluksi oli asiaa Tampereelle. Ja koska itseni on pitkään tehnyt mieli nähdä Rauman Vanha Kaupunki tai Vanha Rauma kuten sitä kutsutaan, niin päätimme tehdä reissun pitkän kaavan mukaan, vaikkemme koko reissun aikana olleet edes 200 kilometrin päässä kotoa. Sen sijaan, että olisimme körötelleet illaksi kotiin, teimmekin hotellivarauksen ja käytimme reissuun kaksi päivää.

Tampere-asian hoitamisen jälkeen käänsimme siis auton nokan kohti länsirannikkoa ja ensimmäinen pysähdys oli Sastamalassa. Nälkä nimittäin kurni jo suolissa ja ajoimme rantaan kivalta näyttävän Laiturikahvilan pihaan. Se olikin hyvä valinta ja hampurilaiset olivat herkullisia!

 Kuva on Sastamalan venelaitureilta Rautavesi-järven rannalta.
Tampereelta kun starttasimme, niin satoi ja matkalla kohti Sastamalaa satoi vielä enemmän, mutta sitten pääsimme pilvenreunan ohi ja loppureissu tästä Sastamalan pysähdyksestä eteenpäin oli jo poutainen. Taivaalla ne uhkaavat pilvet kuitenkin vielä keikkuvat :)

Kaikki riippuu kuitenkin kuvakulmasta. Tässä tuo sama maisema kuvattuna aavistuksen toisesta suunnasta. Ei näytä enää niin uhkaavalta, eihän :)

Kun me isännän kanssa mussutimme hampurilaisiamme, niin Wiima puuhasi tämmöistä. Oli se onni ja ns luojan lykky, että tuli juuri tuossa kahvilassa pysähdyttyä, sillä kahvilan erittäin mukava tarjoilijapoika sanoi, ettei ollut ikinä ennen suomenlapinkoiraa nähnyt. Ja nyt kun näki, niin hänen mielestään ne olivat varsin mukavia hännänheiluttajia.

Sastamalan jälkeen köröttelimme Raumalle asti. Oli ehtinyt tulla ilta, joten kirjauduimme hotelliin, ja sitten teimme pienen kierroksen keskustassa ja kävimme syömässä. Jos koskaan piipahdat Raumalla, niin pistä pääsi sisään Amarillon ovesta - rakennus on todella upeassa melkein voisi sanoa kivilinnassa! Mutta meillä kun oli koiruus mukana, niin söimme tietenkin taas terassilla.

Hotelli Kalliohovi tarjosi meille oikein kivan huoneen ja eka kerroksesta vielä, niin oli helppo Wiiman kanssa piipahtaa vielä ennen nukkumista pikapissalla, kuten myös aamulla ennen kaksijalkaisten aamupalaa. Jos matkustat koiran kanssa Raumalle, niin tätä hotellia voin lämpimästi suositella :)

Wiimukkainen hotellihuoneessa.
Yöpyminen meni hienosti ja Wiima oli kuin jatkuvasti matkustelisi ja asuisi hotelleissa - eli sen enempää ihmettelemättä paineli kotoa mukaan otetulle pedilleen ja ryhtyi koisimaan.

Aamiaisen jälkeen köpöttelimme sitten ihmettelemään sitä kuuluisaa Vanhaa Raumaa, joka on muuten UNESCO:n maailmanperintöluettelossa. Ja siinä sitä olikin ihmettelemistä: kauniita puutaloja vieri vieressä kaupungin keskustassa. Ja parasta on, ettei kyse ollut mistään museoalueesta vaan elävästä kaupungin keskustasta.

Kitukränn

Eniten ehkä ihmettelin sitä, että autojen sallittiin niin suuressa määrin ajaa tuolla vanhan kaupungin kujilla. Näissä blogin kuvissa ei näy se automäärä, mutta niitä oli välillä ihan ruuhkaksi asti. Minusta olisi hyvin voinut tehdä osan kaduista täysin autottomiksi, kun välimatkat kävelylle olivat lyhyet.

Rauman kaunis kirkko

Vanhaa kaupunkia ja sen kauppoja ja museoita (enemmän kuitenkin sitä ulkopuolelta katsomista, koska koiruus oli matkassa mukana. Mutta pariin putiikkiin ja museoon en voinut vastustaa halua poiketa, ja isäntä ja Wimppu nauttivat sen aikaa kauniista päivänpaisteesta) kierrettyämme alkoi meitä jo hiukoa ja poikkesimme torikahville. 

Torilla oli mukavasti vilinää ja vilskettä. Oli vihannesmyyntikojuja, kalaa ja sitten näitä yhdistettyjä kahvi- ja jäätelökojuja ihan useampikin kappale. 

Tuosta kojusta isäntä poikkesi ostamahan pussillisen herneitä, joita sitten popsimme jäätelön ja kahvin päälle jälkiruuaksi. 

Raumalla on myös hauskoja taideteoksia, tässä niistä muutama:

Nämä ovat Sulottaret. Neitikolmikko, jotka kylpevät Rauman kaupunkia halkovassa kanaalissa. Talveksi ne kuulemma siirretään sisätiloihin. Se on hyvä, sillä noissa vaatteissa voisi muuten palella.

Tämä on Rauman tyttö eli Rauma Flikk - siis tuo vasemman puoleinen. Tuo oikeanpuoleinen taas on enempi lapintyttö, joskin tuo yksilö yllättäin myös saaristolaistyttö :)

Rauman kaupungintalo oli itsekin kuin taideteos.
Minusta tässä oli melkeinpä Etelä -Euroopan tunnelmaa!

... mitä, ai tämäkö ei siis olekaan taideteos?...

SAMMALLAHDENMÄKI

Iltapäivällä suuntasimme ihan toisenlaisiin maisemiin, nimittäin kävimme tutustumassa Rauman Sammallahdenmäkeen, joka myös kuuluu UNESCO:n maailmanperintöluetteloon. Sinne se valittiin vuonna 1999 Suomen ensimmäisenä arkeologisena kohteena. Kyseessä on Pohjoismaidenkin mittakaavassa ainutlaatuinen ja edustava pronssikautinen hautaröykkiöalue; alueella on yli 30 kivistä hautaröykkiötä. 

Juomapaussi - keli oli nyt aika helteinen

Sammallahdenmäen reissu olikin monella tapaa hyvä valinta matkakohteeksi. Ensiksikin tietenkin yleissivistyksen vuoksi - oli mielenkiintoista nähdä noita röykkiöitä ja kuvitella miten se pronssikautinen ihminen mahtoi noilla seuduin elellä. Ja lisäksi siitäkin syystä, että samalla saatiin tehdyksi tunnin koiralenkki, josta neiti Koiranen erityisesti nautti helteisen kaupunkikäppäilyn jälkeen. Tuolla Sammallahdenmäellä polku nimittäin jatkui mukavana luontopolkuna hautaröykkiöalueen jälkeen.

Ja sitten Sammallahdenmäen jälkeen suuntasimmekin jo autonnokan kohti kotia. Matkalla poikkesimme vielä Uuteenkaupunkiin, jossa syöpöttelimme päivällisen. Uudenkaupungin rantoja olisi niitäkin ollut kiva tutkailla pitempäänkin, mutta nyt alkoi jo olla hinku päästä kotiin ja muihin puuhiin.

Kivaa oli huomata, miten vaivaton ja mukava reissukaveri Wiima on. Se on tilanteessa kuin tilanteessa rauhallinen, malttaa kiltisti odotella ravintoloiden terasseilla kun me ihmiset ruokailemme ja hotellissakin jäi rauhallisena huoneeseen kun poistuimme aamiaiselle. 

Toisaalta koiran kanssa matkustaminenkin on helppoa, etenkin näin kesäaikaan, kun terassit ovat auki ja voi syödä ulkona. Koiran kanssa saapuessa herättää yleensä vain positiivista huomiota ja useimmissa paikoissa tarjoudutaan heti tuomaan koiralle vettä tai ainakin sitä vähän rapsutellaan. 

Se oli kiva reissu, ja tuollaisia irtiottoja pitäisi harrastaa useammin. Ei tarvitse aina matkustaa kauas nähdäkseen jotain uutta :)

Back to Basics ja kevättäkin jo rinnassa

Hups! Edellisestä kerrasta on hurjasti aikaa! Miten ihmeessä tämä aika valuu käsistä, niin ettei muka ole aikaa tänne blogin puolelle kirjoitella. Ja kuitenkin haluan pitää blogin elossa - monestakin syystä. Ensiksikin tykkään kirjoittelusta, vaikka se ei näiden superpitkien taukojen vuoksi ole ehkä niin ilmiselvää. Lisäksi bloggailu on hyvä tapa laittaa asioita muistiin - ei ole vain yksi tai kaksi kertaa kun olen tarkistellut joitakin yksityiskohtia täältä blogikirjoituksista oman muistini pettäessä tai hidastellessa.

Nyt pitäisi sitten varmaan kertoa kuulumisia. Kiitos kysymästä, hyvää kuuluu 😊!

Tässä välissä on talvi edennyt kevääseen. Joskin kevätkeleistä olemme ehkä saaneet nauttia vain tämän kuluvan viikonlopun. Lunta on tullut runsain mitoin vielä toukokuussakin. Tällaista toukokuuta en kyllä aiemmilta elinvuosiltani muista!

Lumisade Turun jokirannassa toukokuussa 9.5.2017

Nyt onneksi tämä toukokuun puolenvälin viikonloppu on ollut keväinen, tästä se lämpeneminen sitten toivottavasti alkaa.

Wiiman kanssa on tänä keväänä keskitytty entiseen tapaan Nose Workkaamaan sekä vähän TOKO-treeniä myös.
TOKOhan on meille vieras laji - rallytokoa olemme harrastaneet paljonkin, mutta TOKOa ei. Kurssilla on käyty läpi alokasluokan liikkeitä, jotka ovat nyt aika mukavalla hantilla - siis ei tietenkään mitenkään valmiita, mutta tiedän nyt miltä niiden suurinpiirtein kuuluisi näyttää, ja jonkinlaisia niitä muistuttavia liikkeitä saadaan itsekin aikaiseksi. Mutta yllätyksenä on tullut noutokapulan suussapitämisen vaikeus!
Wiimahan on ns kantajakoira. Eli vaikkapa kun kotiin tulee ihmisiä - omia tai vieraita - niin Wiimalla on kiire hakea kannettavaa suuhun, ennen kuin ehtii tervehtimään. Mutta nyt kun olisi kyse siitä, että kapula  p i t ä i s i  ottaa suuhun, niin siitä ei tule nyt yhtään mitään. On koitettu leikkiä, on koitettu arvottaa kapulaa, kapulaksi on hankittu kapulan näköinen lelu ja vaikka mitä temppuja, mutta en ole vielä edennyt asiassa siihen, että Wiima pitäisi sitä suussaan tai edes ottaisi kapulan suuhunsa. Heti kun neiti tajuaa, että tää oli taas tää juttu, niin hän katsoo loukkantuneena poispäin 😳😕...

Joskin totuuden nimissä, en ole alun jälkeen ehtinyt tätä taitoa harjoitella niin paljon kuin olisin halunnut.

Kaukokäskyjen asentovaihtoja ollaan hiottu. Wiimahan siis kyllä osaa istu ja maahan -käskyt, mutta se pakkaa ottamaan niiden väliin pieniä väliaskelia. Asiaan auttaa jos olen ihan lähellä ja ohjaan oikein huolella käsiapua käyttäen. Varmasti kun liike jossain vaiheessa syöpyy Neiti Koirasen hienostuneeseen lihasmuistiin, niin siinä vaiheessa voisi sitten alkaa kasvattaa etäisyyttä.
Mietin vaan sellaista, että kun rallytokossa haluan, että Wiima menee seisonnasta etujalkojen kautta maahan, niin en tahtoisi tärvellä sitä liikettä sellaiseksi, että neitiä alkaisi houkuttaa rallyradallakin laskeutua istunnan kautta makuulle. Siinä minun on oltava tarkkana.

TOKOn paikallejäävät sujuu aika hyvin, Wiimalle on paikalleenjäämiskäsky muodostunut varsin vahvaksi. Ei lähde kursilla haahuamaan, vaikka vieressä istuu vieras koira, siitä olin iloinen!

TOKO-kurssi on kuuden kerran kurssi tässä keväällä - en usko, että sen jälkeen jatkamme siitä eteenpäin TOKOtiellä, muuta kuin omatoimisesti ja tällaisin pienin kurssispurtein, mutta halusin tutustua noihin alo-luokan liikkeisiin ja lisäksi halusin jotain uusia haasteita tottelevaisuuspuolelta, kun rallya on tullut hiottua niin pitkään. Kurssilta olemme saaneet myös koulutuksellisesti paljon lisää ajateltavaa, ja lisää ehdimme saada kun kurssi etenee :).

Nose Workkia on treenattu koko kevät. Samalla tavalla kuin syksylläkin - järjestetyt treenit joka toinen viikko ja siinä välissä vaihtelevasti itse omia treenejä. Wiimasta on tullut hommassa varsin pätevä ja myös innostunut. Tällä hetkellä työstän omissa treeneissä joko korkeita kätköjä sekä sellaisia kätköjä, jotka ovat ihan vaan kulkureitillä ja "keskilattialla". Wiima pakkaa nimittäin tilaan tullessaan hakemaan hajuja reunoista, rakenteista ja esineistä. Mutta jos haju onkin keskellä lattiaa ( / maata) ilman mitään kiinnekohtaa, niin Wiima ei oikein hoksaa hakeutua sitä hakemaan. Myös portaat on vaikea paikka - Wiimalla on ajatus, että haju on portaiden ala- tai yläpäässä, mutta ei keskellä portaikkoa, koska ne ovat kulkemista varten 😋, joten nyt koitan tehdä sille kätköjä juuri tällaisiin paikkoihin, joissa Wiiman mielestä kätköä ei voi olla!

Tosi iloinen olin yhdestä maastotreenistä pari viikkoa sitten. Kuvittelin, että maastotreeneissä eucalyptukset ja laakerit jäisivät toiseksi, ja enemmän kiinnostaisi muut hajut, kuten ihanat koiranpissat. Mutta niin vaan etsi koiruus kaikki NW-hajut alueelta ja siitä huolimatta, että hölmö ohjaaja mokasi ja koitti kiskoa koiraa pois hajulta... (Note to Self: Trust Your Dog!!)

 

Nose Work -treenejä: Laiturille oli hyvä tehdä "keskilattia" -piiloja, koska siinä oli lankkujen välissä hyviä kiinnityspintoja. Tuulen pyöriminen lankkujen välissä toi etsintään lisähaastetta, muttei voittamatonta, sillä niin vaan hajut kuitenkin löytyivät :)
Tuo toinen kuva lienee sitten jotain rauniohässäkkää 😃 - no ei; oikeasti halusin yhdistää etsintään vaativan alustan ja tuo Paraisten sataman merimerkki eli kummeli sopi hyvin siihen tarkoitukseen :D.

Blogitekstin otsikko on Back to Basics, eli paluu perusteisiin. Ja se tulee siitä, että ehkä kaikkein innostunein olen tällä hetkellä semmoisesta, kun tulin ilmoittautuneeksi täkäläisen koirakoulun perustaitokurssille. Kurssilla opetellaan perustaitoja, joista on hyötyä kaikilla harrastuskentillä, mihin sitten Wiiman kanssa 'joudutaankaan' sekä ihan arjessa myös.
Kurssiaiheotsakkeet eivät olleet ihan vieraita alun alkaenkaan - luopumista, kohdetyöskentelyä, kontaktia, yms taitoja - mutta tekemistä niissä meillä silti piisaa ja tajusin, että olen viime aikoina tullut keskittyneeksi lajiharrastuksiin ja ihan perusasiat ovat jääneet vähemmälle huomiolle - joka on valitettavasti hieman alkanut näkyä Wiiman käytöksessä.
Ei onneksi vielä mitenkään dramaattisesti, mutta sen verran, että olen huomannut.

Wiiman taukoharjoitus. Jospa tuosta matosta saataisiin Wiimalle maailman paras paikka :) ?

Niinpä olen nyt kurssin myötä napannut klikkerin lenkeillekin, ja merkkaillut sille sen toivottua käytöstä ja oli kyllä hienoa huomata, miten kontakti parani jo ihan lenkin parin jälkeen.
Tämmöinen herättäjä piti tulla :) !

Että semmoisia puuhia tänä keväänä täällä meillä päin. Ja on tässä ollut muutakin. Muun muassa paimensukuisten lapinkoirien katselmus, jota olin itse järjestämässä. Siitä kuitenkin jossain toisessa postauksessa - toivottavasti jo ihan kohta, nyt kun sain taas tämän kirjoittamispään auki 😊

Tammikuun hiljaiseloa, nenujuttuja ja luntakin

Tammikuu on sujunut hiljaiseloa elellen. Joskin siis ihan normaalia arkea tottakai, mutta Wiimalla on juoksujen ja valeraskauden välinen jakso menossa, jolloin se on vähän tavallista rauhallisempi ja hellyydenkipeämpi - vähän 'naatti'.

Nyt olen jo oppinut, että jonkinlainen 'naattius' kuuluu Wiiman normaaliin juoksukiertoon ja menee ohi automaattisesti kun "pennut ovat syntyneet", joka tapahtunee helmikuun puolivälin huitteilla, siis leikisti vain. Mutta Wiima on silti ollut mukava harrastuskaveri ja jaksanut keskittyä tekemiseen, vaikka onkin nyt vähän rauhallisempi.

Nose Work
Nose Workissa tein eilen hauskan kokeilun. Wiima nimittäin tunnistaa NW:n ekan luokan tuoksun, eucalyptuksen, mutta emme ole vielä edenneet muihin tuoksuihin. Ostin ennen joulua varastoon lisäksi laakerituoksun (NW II) sekä laventelin (NW III) ja ajattelin, että nyt kun olen oppinut tekniikan, jolla koira opetetaan tunnistamaan haju, niin osaisin varmaan 'ajaa sisään' nämä tuoksut ihan itsenäisesti.

Golfkentällä juoksemassa

Kiva päästellä höyryjä lenkin lomassa golfkentällä talvisaikaan,
kun muina aikoina eivät pienet koirulit ole viheriöille (ymmärrettävästi) tervetulleita.

Eilen illalla sitten innostuin kokeilemaan mitä Wiima sanoisi uudesta tuoksusta. Olin valmistautunut opettamaan uudenkin hajun portaittain vahvistamalla kuten aikanaan eucalyptuksenkin, mutta sitten kurssiryhmäni vetäjä tuli maininneeksi, että koira saattaa joskus tunnistaa seuraavan luokan tuoksun ihan itsestäänkin, koska hajuissa on sama pohja, hydrolaatti. Ja sitähän piti tietty kokeilla!

Nappasin keittiöstä kaksi tuolia, ja laitoin niihin yhden tarran eucalyptus-hajua, yhden tarran laakeria ja kaksi tyhjääkin tarraa hämäykseksi. Sitten asetin ne keskelle huonetta ja lähetin Wiiman etsimään. Eucalyptuksen se ilmaisisi, mutta imaisisiko se myös uuden tuoksun ja toisaalta, ilmaisisiko se myös tyhjät tarrat.

Mutta Wiima-neidin nenä toimi kuin unelma. Ensin löytyi eucalyptus. Sitten löytyi laakeri. Kyllä. Wiima ilmaisi laakerin yhtä kauniisti kuin tutumman eucalyptuksenkin! Nyt saan harjoituksiin hajuilla variaatioita. Taidan kuitenkin vielä malttaa mieleni ennen kuin esittelen sille kolmannen ja harjoittelemme näin ensin.

Nose Work -treeneissä varastorakennuksessa.
Wiima on löytänyt hajukätkön.
Kuva: Gunveig Sundén

Tällä tiiviillä katseella ja kuonon osoituksilla
Wiima viestii minulle löytäneensä mitä haettiin.
Kuva: Gunveig Sundén

Ja tuoliharjoituksessa minua ilostutti myös, että hämäykseksi asettamani hajuttomat tarrat eivät Wiimaa kiinnostaneet. Olen ennenkin huomannut Wiiman olevan nenäkoira, se hakee asioita ensisijaisesti nenänsä kanssa. Olen joskus huomannut sen vaikkapa niin, että heitän Wiimalle makupalan vähän matkan päähän - vaikka makupala selvästi näkyy maassa, niin Wiima etsii sen nenänsä kanssa. Siitä on nyt hyötyä tässä hajunetsintäharrastuksessa :)


Jonninmoisia talvikelejä
Luntakin täällä lounaiskolkalla saatiin, mutta hyvin naftisti ja enemmänkin olisi saanut olla. Nythän kirjoitellessa lumi on muisto vain, suli pois ehkä viikko sitten. Mutta vähän aikaa tammikuussa piteli kivoja, aurinkoisia ja lumisia ulkoiluilmoja.

Tämmöisistä metsistä tykkään,
kuin satukirjasta :)

Ihana valoilmiö!

Metsän keskellä oli pelto ja joku oli sinne
rakentanut lumiukon tai  -hevosen.
Sitä piti vartiokoiran tietenkin
heti syöksyä tutkimaan :)

Joskus voi joutua vähän köllöttelemään, vaikkei
haluaisikaan, jos kaksijalkaisilla on
jokin hölmö pysähdys kesken lenkin.

Mukavaa talven jatkoa!  😊😊

NW-kokeissa ja tapaninpäivän jännissä tunnelmissa

Wiiman kanssa käytiin 27.12 Nose Work -möllikisoissa Turun Murren tiloissa, Vainuvoima järjestäjänä, tuomarina Elisa Forsman.
Tämä oli eka kisamuotoinen tapahtuma ikinä, johon ollaan Wiiman kanssa otettu osaa. En ole niin kovin kisahaluinen, mutta oli hauska käydä katsomassa millaista se sitten on. No, eihän se oikeastaan paljon eronnut hyvin järjestetystä treenistä, paitsi siten, että koiria oli 20 ja se aiheutti pitkät odottelut.
Nose Work on uusi laji, eikä siinä vielä virallisia kisoja ole ollutkaan, olisi hyvä jos näihin pitkiin odotteluihin saisi vähän muutosta - vaikkapa kahta tuomaria käyttämällä, kuten odotellessamme osallistujaporukassa pohdimme. Tai koiramäärää vähentämällä, mutta se ei taida tulla kysymykseen.
Lisäksi, itse satuin saamaan loppupään numeron, 14, ja sen seurauksena en päässyt juurikaan seuraamaan muiden koirien suorituksia. Se oli vähän harmi, sillä niitä seuraamalla oppii myös paljon. Ehkäpä kisajärjestystä voisi muuttaa osioiden välillä, jolloin mahdollisuus seurata muidenkin suoritusta olisi useammalla. Varmasti järjestelyt vielä kehittyvät, kun näitä ongelmia ja pullonkauloja kisoissa löytyy, ja näissäkin kisoissa kaikki kyllä toimi kuin junan vessa eikä mitään tarvinnut ihmetellä.

Meillä ei mennyt ihan kuten Strömsössä, niin kuin on tapana sanoa. Kisassa oli kolme etsintää - sisätilaetsintä, laatikkoetsintä ja ajoneuvoetsintä. Sisätilaetsintä ja laatikkoetsintä suoritettiin ekana osiona peräkkäin ja sitten ajoneuvoetsintä kakkososiossa.
Etukäteen arvelin, että sisätila- ja autoetsintä menisivät varmaan putkeen, kun taas varsinaista laatikkoetsintää emme oikeastaan ole harjoitelleet.

Sisätilaetsintä oli hallissa kuin hieman sotkuisesti sisustettu huone. Oli tuolia, pöytää, sohvaa ja hyllykköä. Myöhemmin kuulin, että aika moni koira oli ollut kiinnostunut hyllyköstä, varmaan siis jokin mielenkiintoinen haju siinäkin oli, mutta eucalyptuskätkö ei ollut lähelläkään sitä.

Mutta toisin kävi. Ensimmäinen etsintä oli sisätilaetsintä. Kätkö ei  löytynyt, sen sijaan Wiima antoi valeilmaisun haun loppuvaiheessa. Tai itse asiassa se ei ollut edes valeilmaisu, vaan Wiima osoitti toistuvasti kiinnostusta yhteen hyllynpätkään ja merkkasin sen lopulta löydöksi, vaikka ilmaisu ei ollutkaan selkeä. Arvelin nimittäin, että Wiima ei ehkä osaa keskittyä ilmaisuun, koska oltiin vieraassa paikassa ja huoneessa yleisöä - yleensä Wiima tarvii hetken orientoituakseen uuteen tilaan. Mutta pieleen siis meni..
Seuraava piilo haettiin heti edellisen jatkoksi, eli laatikot. Wiima työskenteli hyvin, haisteli laatikoita yksi kerrallaan ja oikean laatikon luokse saavttuaan, istahti ja ilmaisi sen oikein tyylikkäästi.
Sitten olikin taas odottelua vuorossa, ennen kuin pääsimme seuraavaan osioon, eli ajoneuvoetsintään.

Laatikoilla tehtiin oikein hyvää työtä. Tuomari antoi tämän ekan osion jälkeen kehuja hyvästä ohjauksesta, ja siitä olin iloinen.

Toisen osion ajoneuvoetsintä on ollut yleensä Wiiman vahvuuksia, mutta nyt ei kyllä ollut. Piilo ei löytynyt sallitussa ajassa, ei sitten millään. Positiivista oli, että Wiima luovuttamatta haki ja etsi koko sallitun ajan, eli neljä minuuttia. Mutta se ei oikein keskittynyt tekemiseensä ja valitti etsiessään jopa ääneen. Uskon Wiima kärsineen - tai vireensä siis - tuosta odottelusta autossa, vaikka teinkin sen kanssa pienet kävelylenkit välillä.

No, mutta ihan hyvä kokemus oli kuitenkin. Ja opin itsekin - menin kokeeseen vähän tyhjäpäisenä ajatellen, että koira tekee tässä lajissa työt, mutta tajuan nyt, että etenkin ajoneuvohaussa minulla olisi itsellä ollut hyvä olla jonkinlainen strategia. Varmaan mennään joskus toistekin kokeilemaan 😊

**********

Joulu sujui mukavissa merkeissä, ruokapöydän äärellä ja sukulaisia tavatessa. Suklaata mussuttaessa ja kirjaa lukiessa. Tänä jouluna oli myös upeat ulkoiluilmat, siis siitä huolimatta, että lunta ei täällä lounaiskolkalla edelleenkään näy eikä kuulu.

Tapaninpäivänä ajelimme läheiselle hiekkakuopalle ja sen viereisille pelloille ulkoilemaan.

Ei tuntunut kovin joulukuiselta auringon paistaessa vaan lähes kesäiseltä. Neiti Koiranen paineli menemään pää kolmantena jalkana juoksemisen riemusta - vai pitäisikö sanoa, häntä viidentenä jalkana 😄

Postauksen otsikossa mainitsen, että tunnelmat tapaninpäivän lenkillä olivat vähän jännittävät. Ja niin ne olivatkin, sillä pellolla alkoi äkkiä kuulua ammuskelua! Metsästäjäporukka oli varmaankin saapuneet paikalle, vaikka emme heitä nähneetkään. Mutta näimme kyllä ampumakopin pellon laidalla ja kauriiden ruokintapaikan. 

Ensin laukausten kuuluminen tuntui epäuskottavalta ja siksi ehkä vähän hassulta ja jatkoimme vaan pellolla talsimista, mutta kun laukaukset vaan jatkuivat ja jatkuivat, homma alkoi mennä epämiellyttäväksi ja meidän alkoi tehdä mieli poistua paikalta kun vielä pystyimme. Sain myös päähäni, että joku vielä ampuu vapaana juoksevan Wiiman supikoirana, pois kuleksimasta. Hui!

Hämmästelin, että miten ihmeessä metsästäjät ovat joulurauhan aikana liikkeellä ja miten ihmeessä niitä laukauksia voi aina vaan kuulua. Että miten monta hutia on oikein ammuttava, ennen kuin tähtäimessä oleva eläin kaatuu eikä tarvitse enää ampua. Eihän se toki mitään sarjatulta ollut, mutta toistuvia laukauksia kuitenkin.
Vasta poistuttuamme mieleemme tuli, että luultavasti kyse oli harjoituksista ja savikiekkojen ampumisesta. Mutta mene ja tiedä, epämiellyttävää kumminkin.

Suomenlapinkoiralla tulee olla ahmamainen ryhti, 

eli tommonenko  😋⇑

Kullanmuru 💗

Isäntä on mennyt piiloon ja Wiimalla on kiire etsimään!
Tämä on Wiiman mielestä kiva leikki!

Kiva tapaninpäiväreippailu meillä oli joka tapauksessa vaikka saimmekin vähän shokkihoitoa. Kaunis sää piristää ja ylipäätään se, että joulun pyhinä pääsi valoisaan aikaan ulos. Se on ylellisyyttä, josta työssäkäydessä harvemmin pääsee tähän vuoden aikaan nauttimaan - mutta valoa kohti ollaan menossa!

Hyvää vuoden vaihdetta ja onnellista vuotta 2017!