maanantai 24. kesäkuuta 2013

Ja sitten oli Juhannus..

Juhannus vietettiin tänä kesänä aivan upeassa säässä - ainakin siis siinä tapauksessa, että sattuu tykkäämään auringonpaisteesta ja lämmöstä. Tämä emäntäinen myöntää kyllä tykkäävänsä myös tuulesta, tuiverruksesta ja sadesäästä, mutta kun on kutsunut vieraita juhannuksen viettoon ja on tarkoitus olla ulkosalla, niin on tuollainen poutainen lämmin kesäpäivä paras vaihtoehto.

Myös Wiimalla oli juhannusvieraita, bordercollie Nemo ja löwchen eli leijonakoira nimeltään Bono. Mainitut karvakuonot ovat tuttavaperheemme ja siis juhannusvieraidemme koiria ja Wiimalle entuudestaan tuttuja. Lisäksi kuvioissa oli naapurin labradori Fonzie, jota käytiin moikkaamassa.
Niin ja kävihän tässä pihalla kääntymässä juhannusaattona myös toinenkin mökkinaapuriperhe parsonrusselterrierinsä Maisan kanssa, mutta se ei oikein pitänyt Wiimasta, vaan vältteli ja murahteli, taisi olla toinen narttu liikaa Maisalle, nimittäin poikakoirien kanssa ei moisia ongelmia ollut.

Juhannusta vietettiin mökillä, joten ohjelmassa oli vesileikkejä (ei, uimaan ei Wiima vieläkään mennyt, kahlaili kyllä), metsälenkkejä, ruoka-aikaan grillin äärellä päivystämistä ja rapsuttavia käsiä siellä täällä.

Oli mukava huomata, että typykkä pysyi pihalla varsin hyvin, vaikka mökkipiha ei olekaan aidattu. Välillä Wiima eksyy kuono maassa jälkiä seuraten hipsimään vähän pitemmälle kuin tahtoisin, mutta eiköhän ne tontin rajat sen päähän pikku hiljaa piirry, kun tietyn rajan ylitettyään kutsun sen takaisin. Mutta pääasia, että ainakaan se ei siis ns. livahtele.

Alla kuvakavalkadin muodossa Wiima-tylleröisen juhannuksen viettoa.


 Wiima ja Bono olivat kuin paita ja peppu

 


Nemo on äijä jonka mielestä töitä pitää paiskia juhannuksenakin. Niinpä se ei ehtinyt koiraleikkiin paljon osallistua vaan piti huolta siitä ettei pihamaan pallot karkaile. Jos joku erehtyi palloa potkaisemaan, niin karannut pallo oli heti palautettava ruotuun.


Mökkisaaren hevosia katsomassa


Naapurissa käytiin vesille laskemassa uusi lautta lapsille uimaleluksi ja siellä odotteli Wiiman "serkkupoika" Fonzie. Alla Fonzie ja Nemo tekevät tuttavuutta.




Käytiinpä sitten Wiiman kanssa kahdestaan aamulenkilläkin:


Siinä se menee, tylleröinen :)


^ Lenkki kulki hiekkarannan ohi ja kurvasimme sinne vähän vilvoittelemaan. Kahlattuaan hieman sai Wiima patterinsa taas latinkiin ja hepulikohtaus yllätti, kuten yllä kuvissa näkyy =)



Tässä alla näkyvässä asennossa Wiima vaeltelee pitkin mökkitonttia, oikeastaan koko päivän, jos ei ole muuta ohjelmaa menossa. Hiljaa hiippailee tutkimassa ja haistelemassa joka kolkan. Taukohetken koittaessa se tulee hollille ja lötkähtää nokosille kotiväen piiriin, mutta herättyään lähtee se taas ihmettelemään mitä kaikkea ihmeellistä luonnosta löytyykään.



Pitihän karvakorvat saada myös ryhmäkuvaan. Lopuksi mukaan saatiin myös pikkuinen Bono, mutta sitä taisi kyllä ihmetyttää koko touhu =)




Juhannussalko on noussut rannantuntumaan samoin voimin ja samoin juhannusvierain jo vuodesta 2008, niin tänäkin vuonna. Jonkun sortin traditioksi voipi siis alkaa tapahtumaa jo kutsua.

 Ja sitten sunnuntaina oli juhannus ohi ja vieraat lähdössä kohti kotejaan.

"Olipas mukava juhannus", sanoo Wiima, "mutta vaikka se otti ja loppui, niin kesää on vielä jäljellä! Hyvää kesän jatkoa itse kullekin!"







torstai 20. kesäkuuta 2013

Kolmas kerta agility-radalla

Ihan nopea päivitys agilitykuulumisia, tänään oli nimittäin kolmas kerta ja treeneistä jäi erityisen mukava jälkimaku tällä kertaa. Tuntui siltä että Wiima-typykkäkin oli ihan oikeasti saanut jutun juonesta kiinni, kun pyrki tekemään joitakin esteitä ihan itsenäisestikin, niin kivaa sillä tuntui olevan.

Pujottelussa oli nyt vähän enemmän vauhtia kuin on tähän asti nähty. Wiima on kyllä tähänkin asti ihan reippaasti astunut pujotteluesteeseen, mutta hömpsötellyt hieman lönkötellen läpi. Tänään nähtiin vähän reippaampaa menoa, tarkoituksella koitinkin kyllä sen virettä vähän nostaa - vaikka ei kai tässä vaiheessa vielä kannatakaan ampaista luodin tavoin, kun emme ole mitään rataa tehneet, yksittäisiä esteitä vain harjoitellaan.

Viime päivityksessä (http://wiimansivu.blogspot.fi/2013/06/putkesta-lapi-ja-pujotellen.html) kerroin kontaktipinnalla harjoittelusta - mitä aloittelijan kieltä, kyse on siis tietenkin puomista, jonka alastulomomenttia olemme kaksi eka kertaa harjoitelleet, siinä kun olisi muistettava pysähtyä. Olemme myös kotona vaihetta vähän harjoitelleet portaikossa (etujalat maassa, takajalat esteellä/portaalla) ja kontaktialustan kanssa (Wiima tökkää alustaan pysähtyessään, niin pysähtyminen olisi varmempaa).
Mutta tänään päästiin eka kertaa kiipeämään ylös puomille - ja Wiima paineli kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä :) Ihan eka kerralla se taisi hieman pohtia, että mihin olikaan joutunut, seuraavan kerran se meni jo ihan reippaasti ja sen jälkeen se innostui puomin ylittämisestä niin että olisi tahtonut puomille ihan koko ajan. Ja itse asiassa, kun kurssin päätyttyä kuljimme puomin ohi kohti autoa, niin puomin kohdalla pimu taas kaarsi puomille - ja eikun ylittämään taas =)

Putkikin juostiin taas läpi, mutta haastetta lisäten, eli nyt putki ei ollutkaan enää suora vaan U:n malliin käännetty. Putken suulla Wiima vähän hämmentyi huomatessaan ettei nähnytkään sen läpi, mutta pienen houkuttelun jälkeen pimu kyllä sinnekin meni ihan iloisin mielin ja vielä uudelleenkin, joten oikein jees.
Putkeen kytkettiin vielä hyppyeste siten että putkesta tultua "poimin" koiran ohjaukseen ja ohjasin sen vielä hyppyesteen yli. Hyppyesteitä oli kentällä kolme peräkkäin, mutta ajanpuutteen vuoksi ehdimme harjoitella vain tuon putken ja yhden hyppyesteen yhdistelmää.

Mukavalta tuntuu edelleen tämä agiliitämisharrastus. Vauhdikasta on ja vauhdikkaammaksi muuttuu ja koira on iloisella tekemisen meiningillä mukana - bueno!
Sekä olen myös ihan kauhean iloinen toisestakin asiasta. Nimittäin Wiima pitää oikein mukavaa kontaktia kentällä, en oikeastaan tarvitsisi hihnaa kentän reunalla ollenkaan (enkä tietty radallakaan) mutta käytän sitä kun muillakin on. Vaikka se lenkkipoluilla edelleen kiinnostuukin vastaantulevista koirista ihan pikkiriikkisen enemmän kuin olisi toivottavaa, niin tuolla koulutuskentällä se on hienosti kuulolla eikä pyri muiden koirien luo - edes vaikka joutuisin jättämään sen hetkeksi yksin Paikka-käskyn alle.  Jess! Hyvä Wiima! :)

Näillä puheilla, mukavaa juhannusta itse kullekin! :)



sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Vuosi koiramaista elämää elettynä ja ..

Vuosi koiramaista elämää elettynä ja .. toivottavasti vielä monen monta samanlaista edessä!
Nimittäin tismalleen vuosi sitten 9.6.2012 typykkämme Wiima saapui synnyinkodistaan Villi-Joikhulasta ( Linkki kasvattajakenneliin ) tänne omaan kotiinsa.
Noutoaika oli iltapäivällä, noutotapahtuma kesti infotilaisuuksineen muutaman tunnin ja kun kerran tuota kotimatkaakin oli, niin kävi niin että saavuimme kotosalle vasta iltamyöhään, puoli kymmenen huitteissa. Kotona odottaneella Juniorillakin alkoi jo olla muurahaisia housuissa, perhosia vatsassa ja ties mitä hyönteisiä ties missä, kun meitä pennun kanssa vaan ei kuulunut - odottavan aika on tunnetusti pitkä :)

Automatka kotiin sujui hyvin, paitsi että autossa typykkä ei rentoutunut ollenkaan. Automatkailu oli sen mielestä pentuna varsin pelottavaa, eikä se tykännyt siitä ollenkaan. Mutta tämäkin asia on muuttunut - Wiimasta tuli sittemmin kesän mittaan ihan rauhallinen autoilija (siedätyksellä ja makupaloilla oli osansa tässä kehityksessä).

Wiima oli pelottavasta automatkasta huolimatta varsin reipas tyttönen heti kotiinsaapumisestaan alkaen. Juniori tietenkin tervehdittiin ensin ja sen jälkeen typykkä kiersi talon häntä pystyssä ja jopa 'tappoi' ohikulkiessaan lattialla lojuneen vinkuhiiren. Talon tutkittuamme keräännyimme koko perhe huoneeseen, jossa Wiiman oli tarkoitus jatkossa oppia nukkumaan. Huone on heti makuuhuoneidemme ulkopuolella, kulkeminen makuuhuoneisiin oli estetty pentuportilla.
Pienen leikki- ja halihetken jälkeen typykkä simahti jolloin vetäydyimme yöpuulle koko perhe. Olin jättänyt Wiiman huoneen lattialle patjan, siltä varalta että se alkaisi vinkua ja itkeä, jolloin suunnitelmani mukaan siirtyisin yöpymään sen vierelle, kunnes se tottuisi uuteen kotiinsa. Siinä vaiheessa arvelin että kovin monta unituntia ei perhe sinä yönä vetäisi, pentu alkaisi kuitenkin äänekkäästi ikävöimään äitiään ja sisaruksiaan.

Aamusella varhain kuitenkin heräsin ja hätkähdin kun en ollutkaan kuullut vinkunan vinkunaa. Mieleeni hiipi kauhu, että löytäisinkö pennun kuolleena pediltään, kun ei kai mikään pentu uudessa kodissa voinut näin hiljaa olla - ja vieläpä yksinään. Mutta kun kurkistin "Wiiman huoneeseen" killitti minua sieltä pieni iloinen koiraeläin :)

Että niin se sujui Wiiman kotiinsaapuminen, ilman suurempaa dramatiikkaa. Wiima on aika itsenäinen pimu, joten sen luonteenpiirteen turvin typykkä varmaankin koisi rennosti jo ekasta yöstä lähtien.
Itsenäisyys luonteenpiirteenä oli toisinaan pentuaikoina vähän työläskin, sillä kun koitin opettaa sitä kulkemaan mukanani, niin vaikka se hetkeksi hävitti minut näkyvistä, ei sille tullut kauhu ja kiire perääni, kuten koirakirjoissa lukee että pennuille tulee - se saattoi haistella hyvät hajut rauhassa ensin ja vasta sen jälkeen iloinen ilme naamalla lähteä kurkkimaan että minnekäs minä oikein hävisinkään. Ajan mittaan onpi kyllä osoittautunut että itsenäisyys on mukavasti tasapainossa kontaktinhakuisuuden kanssa, eli varsin mukavasti pimu pitää yhteyttä ja kulkee mukana nykyisin.

Alla olevat kuvat on otettu Wiimasta 7 viikon iässä, heti ensimmäisellä viikolla vauvelin kotiinnuttua,
kaksi ylimmäistä kuvaa peräti seuraavana päivänä, ensimmäisen yön nukuttuamme:





Olin koko elämäni haaveillut koirasta ja Wiimassa se toteutui (odotusaikaa vain tuollaiset rapiat 40 vuotta, mutta mikä sellainen aika on ihmiskunnan historiassa, ei mikään!).
Ja koirantulo perheeseen on ollut juuri niin hauskaa, kivaa, antoisaa ja terveellistä kuin kuvittelinkin, paitsi kaikkea niin moninkertaisesti kuin edes osasin kuvitella!


lauantai 8. kesäkuuta 2013

Putkesta läpi ja pujotellen

Aloitettiin Wiiman kanssa kuluneella viikolla paikallisen koirayhdistyksen Par-Haun agilityn alkeiskurssi kun sellainen niin sopivasti kesällä alkoi. Tuntuipa hauskalta tuo touhu, sekä minusta että mikä tärkeintä, myös pienestä karvaisesta ystävästäni.
Alkeiskurssille oli ilmoittautunut kolme koirakkoa ja olen kovin iloinen, ettei meitä ole enempää, koska näin odotteluajat eivät muodostu pitkiksi :)
Meidän lisäksemme agilityn saloihin on perehtymässä dalmatiankoira, jolle emäntineen agility on ihan yhtä uusi kokemus kuin meillekin - sekä belgi, jonka emäntä oli kertomansa mukaan jo kouluttanut kaksi aikuista agilitykoiraa, eli laji oli hänelle jo tuttu, vaikka koiralle vielä vieras. Kaikki koirat kurssilla ovat nuoria, päälle yksi vuotta, alle kaksi vee.

Eka kurssi aloitettiin slalomilla, putkella ja kontaktipinnalla (vinoasentoon asetettu lankku, ja haettiin pysähtynyttä asentoa, jossa koiran kaksi takajalkaa ovat lankulla ja kaksi etujalkaa lankun ulkopuolella).

Wiimalle helpoin oli slalom. Eli pujottelu. Maahan asetettuun rautaputkeen asetettiin tikkuja pystyyn ja tikkuihin kiinnitettiin verkkoa, niin että kun koira tupattiin yhdestä päästä sisään, niin verkon johdosta se joutui pakosta pujottelemaan juuri oikealla tavalla esteen läpi ja tulla tupsahti toisesta päästä ulos. Siinä on kuulemma kyse lihasmuistista, kun koira opettelee pujottelun verkon avulla, toimii se kuulemma samoin kun verkko aikanaan poistetaan - nähtäväksi jää toimiiko Wiimankin lihasmuisti niin.
Este ei kuitenkaan ollut verkon kanssakaan ihan niin helppo kuin miltä se kuulostaa; Wiima kyllä hoksasi esteen aika nopeasti, mutta ensi yrityksissä kääntyi alkumetrien jälkeen takaisin tulosuuntaansa joten se piti houkutella jatkamaan matkaa. Belgialainen puolestan loikkasi "tunnelista" pois verkon yli aina puolessa välissä matkaa, joten pikku haasteita meillä kaikilla oli. Mutta kun Wiima oivalsi että "pujotteluputken" päässä oli herkkukuppi, niin ei tarvinnut typykkää enää uudelleen houkutella, iloisena typykkä pujotteli esteen läpi ja ulos tultuaan eikun uudelleen pujottelemaan - pieni ahneus on hyvästä :)

Kontaktieste (sillä on kyllä jokin muukin nimi, mutten juuri nyt muista, aloittelijan ongelmia) oli ehkä vaikein, Wiima ei tuntenut oloaan mukavaksi takajalat lankulla ja oli niin nopea kiepsauttamaan itsensä eri asentoon, ettei palkittavaa suoritusta ensin meinattu saada. Mutta saatuani seinämän lankun toiselle puolelle oli typykkä melkein kuin jumissa lankulla ja niin saatiin aikaiseksi onnistuneita suorituksia. Tätä pitää harjoitella kotona.

Putkeen päästiin viimeisenä. Ensin putki (pitkä lieriö, putki, jonka läpi koira juoksee, jotain pressukangasta tms) pidettiin varsin lyhyenä ja Wiima reippaana tyttönä juoksi putken läpi kuin olisi syntynyt puuhaan :) Mutta sitten putkea pidennettiin, ja sitten puuha muuttui vähän jännemmäksi ja tylleröistä piti vähän houkutella. Mutta hyvin sekin sitten kuitenkin houkuttelemalla sujui.

Hauskaa! Niin meillä ihmisillä että ihan silmin nähden koiraeläimilläkin. Ensi viikolla uudet kujeet tässä lajissa - sitten päästään kuulemma hyppäämään :)

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Hellettä paossa

Sunnuntaina 2.6. oli (ja on edelleen maanantaina tätä kirjoittaessani) sellainen helle että oksat pois. Varjossakin nousi mittari 26-27 asteeseen. Niinpä päätimme tehdä päiväkäynnin mökille ja vieläpä paatilla, että oikein saisimme tuuletusta.

Alla tuolla reissulla näpsimiäni kuvia. Harmittelen että tulin käyttäneeksi hieman liian isoa ISO lukua ja kuvat ovat aavistuksen kohinaisia. Mutta haitanneeko tuo loppujen lopuksi, maailmassa on suurempiakin murheita :)

"Valmiina lähtöön?"  "- Ai ai kapteeni!"
Ihanaa, jo tuntuu viilentävä merituuli, aaahhh..

 




Näimme paljon lintujakin, alla kaksi kanadanhanhea soutelemassa ja sen alla olevassa kuvassa kivikari ja siellä merimetsoja isommalla porukalla .

^ Kuva on huono ja suttuinen, mutta mustat pläntit eivät siis ole roskia näytölläsi vaan merimetsoja. Merimetsot eivät ole oikein saaristolaisten suosiossa, sillä niiden sanotaan pienentävän kalakantoja (en tiedä, olen itse lukenut että söisivät lähinnä roskakalaa), sekä ulosteillaan sotkevat ympäristönsä niin että kaikki kasvillisuus tukahtuu ja kuolee. Oli niin tai näin, aika jännän oloinen ja alkukantainen lintu se kyllä on, näkee helposti yhteyden esihistoriallisiin (lento-)liskoihin. (googlaapa kuva, tätä suttukuvaa katsomalla et kyllä mainitsemaani yhteyttä näe..)


^ Haahkarouva ja heijastuksensa

Ja sitten olimmekin jo perillä mökkirannassa ja Neiti Näpsä pisti ranttaliksi rantavesissä =)

Voi sitä riemua kun ei pienen lappalaisen ollutkaan yhtäkkiä kuuma vaan olo oli ihan melkein sopiva!


Piipahdettiin myös lähistön hiekkakuopalla vähän kattelemassa


Tuo matalapäinen meno on muuten Wiiman tyypillinen etenemisasento, silloin kun se liikkuu vapaana. Mahtaneeko haistella tietään eteenpäin kun pää riippuu alhaalla, mene ja tiedä.
Mitenkäs muut lapparit?

Joutsenpari pesi hiekkakuoppien lammikossa ja isäntä joutsen ei pitänyt Wiiman toljotuksesta. Se alkoi lähestyä päättäväisesti ja piti varoitusääntä tullessaan. Pikku typykkäinen ei tajunnut ollenkaan, että se oli vaarassa saada kovasta nokasta takaraivoonsa, joten kutsuin sen pois häiriköimästä.


Viime kesänä Wiima myös ui eikä pelkästään kahlaillut, mutta nyt siitä oli tullut arkajalka, kahlasi vain niin syvään kuin jalat kantoivat, eikä puhettakaan uimisesta. Ehkäpä se siitä vielä lähtee kesän mittaan :)

Talsimme mökkitietä, Wiima näyttää rähjääntyneeltä kuin olisi ollut viikon reissussa :)
Vesi ja hiekassa kieriminen taitavat olla syyllisiä tai ainakin osa- sellaisia.


Kotimatkalla piipahdimme vielä naapurimökin rannassa ja kaverikoira Fonzie kävi sanomassa morjekset:
Kotimatkalla: