Speedy Gonzales - eli miten Tihkusta tuli ratajuoksija

Viikonloppuna kokeiltiin taas jotain uutta, nimittäin vinttikoirien ratajuoksua! Olen kyttäillyt Tihkulle mätsäreitä harjoituspaikaksi harjoitella niin rauhoittumista kuin käsittelyäkin. Sitten osui silmiin Suomen Afgaanien järjestämä tapahtumapäivä, joka alkaisi puolilta päivin ratajuoksulla ja iltapäivällä jatkuisi match show -kehillä.

Tihku lentää!
Kuva: Teemu Simula

Laskin päivään mahtuvia tunteja ja alkoi tuntua mahdottomalta viettää kuusi tuntia vinttikoiraradalla, vaikka koiratapahtumissa aina kivaa onkin, joten jouduin valinnan eteen, että osallistuako mätsäreihin vai juoksuihin.

Valinta oli loppujen lopuksi helppo, koska ratajuoksu kiinnosti, saisimmehan siinä ihan tutka-ajan, vaikka harmittikin, että mätsärit jäisivät välistä, mutta tuleehan niitä.

Olimme vähän viime tipassa paikalla, ja kaikkialla oli jo paljon koiria kun saavuimme. Oma saapumisemme ei voinut mennä keltään ohi, koska Tihku järjesti niin mahtavan haukkukonserton, että kaikki muutkin koirat alkoivat haukkua. Aina kiva tehdä näyttävä esiintulo 😁😜!
- Note to self - ole ajoissa paikalla, että koira ehtii tottua tilanteeseen.
- Note to self - taitaa teini-ikä vihdoin puskea päätään, olenkin sitä jo odotellut, ohitukset sujuivat jossain välissä leppoisammin (mutt'eivät leppoisasti 😂).

Valittavissa oli käsiviehe 80 metrin matkalle, sekä lisäksi koneviehe 80 metrin, 280 metrin ja runsaan 400 metrin matkalle. En oikein tiennyt, mikä olisi Tihkulle sopivin, paitsi, että sen melkein puolen kilsan juoksun suljin toki heti kättelyssä pois.

Kun ilmoittautumispisteellä kuultiin, että koira on ensikertalainen ja vielä mukeloikäinen, oli suosituksena käsiviehe 80 metrin matkalla, ja siihen me sitten ilmoittauduimme. Koneviehe pitää kuulemma enemmän ääntä ja kolisee, niin se voisi olla ekakertalaiselle jännä, joskaan en usko, että Tihku olisi sellaisesta juurikaan häiriintynyt, koska äänet eivät sitä ainakaan tavallisesti hätkähdytä. Mutta se on aina hyvä edetä asiassa kuin asiassa asiantuntijoiden suosittamassa järjestyksessä, niin teimme nytkin.

Koska ilmoittauduimme viimeisten joukossa, niin odotusaikaakin oli kosolti. Sen käytimme hyväksi lihasten lämmittelyyn, eli teimme puolessa välissä odottelua pienen lenkin, ja muuten istuksimme rauhassa alueella ja totuttelimme muihin koiriin, ja kyllähän se sitten jo paremmin ja äänettömämmin sujuikin, kun oli hetken aikaa katseltu.

Kuva: Teemu Simula

Varsinaista oikeaa rauhoittumista Tihkussa oli kylläkin nähtävissä vasta juoksun jälkeen, juoksu varmasti pöllytti turhat kierrokset pois, jolloin oli helpompi sitten koirankin rauhoittua. Söimme lopuksi buffasta muurikkalätyt ja hörppäsimme kahvit, ja siinä vaiheessa Tihkua kiinnosti enemmän saada makupaloja lätyistä kuin lähellä olevat koirat.

Miten meni juoksu?

Niin, entäpä sitten itse juoksu? Koiria ei tällaisessa humputtelujuoksussa laitettu lähtöhäkkeihin, joita tottumattomat koirat olisivatkin saattaneet pelästyä. Koirasta sen sijaan pideltiin lähtöalueella itse kiinni niin kauan, että saimme lähtöluvan, ja viehe oli jo koiran edestä singonnut matkaan - ja luvasta koira vapautettiin.

Tihku säntäsi vauhdilla matkaan taakseen katselematta, ja vasta maalissa pysähtyi vähän hölmistyneenä katsomaan missä olin. Kun näki, että sieltä minä löntystin, minkä jaloistani pääsin, hän hetken aikaa raateli viehettä ja sitten vielä pussasi kaikki tutkamiehet ennen kuin sain hänet taas kytkettyä. 

Kuva: Teemu Simula

Niin hienosti juoksi pikkuinen Tihkuinen, että ajaksi 80 metrillä tuli 7,67 sekuntia ja tutkanopeudeksi 42 kilometriä tunnissa! Aikamoinen vilistäjä siis, mutta senhän jo tiesimmekin!

Kiihdytyskisan voittoon aika ei kylläkään riittänyt, vaan joku muu oli nopeampi, mutta sen kuulin, että yksi whippet juoksi suurin piirtein saman ajan, ja yksi afgaani ei yltänyt Tihkun aikaan ollenkaan. 
Nopein, hassuin ja hitain palkittiin, ja me emme olleet millään niistä palkintopalleista, mutta hauskaa kokemusta rikkaampia olimme!

Hauskaa oli myös seurata muiden juoksuja, koska "muun rotuisten" sarjassa rotukirjo oli suurta. "Muun rotuisissa" juoksivat siis muut kuin näöllä metsästävät vinttikoirat ja joukkoon mahtui shiboja, malamuutti, corgi, mäykky, sheltti, havanese, suomenajokoira, jakutianlaikakin, bercamasco, pari kelpietä ja aussikin muutamia mainitakseni. 
Myös tyyleissä oli vaihtelua - yhdet juoksivat kuten Tihku, innolla vieheen perässä, toiset juoksivat mamman kanssa rintarinnan ja kolmannet pysähtelivät aidalle moikkaamaan yleisöä!

---  >>>   Tulipa mieleen, että arjen sujumisen kannalta olisikin parasta juuri sellainen koira, joka haluaisi juosta omistajansa kanssa yhdessä! Lisäksi itsekin toivon, etten tullut liikaa vahvistaneeksi Tihkun saalisviettiä tuomalla sitä viehejuoksuun. Minulla kun on haave, että jossain vaiheessa Tihku olisi koira, joka pystyisi  luopumaan pupusta ja peurasta!
Tihku on kyllä varsin saalisviettinen koira, että siinä voi olla kyllä meikämammalla tekemistä, ennen kuin tuolle luopumisentasolle päästään :D. Mutta ehkäpä tämä yksi viehejuoksu ei nyt pakkaa silti kaatanut!

Sellainen oli se reissu, ja tavoitteet tuli täytetyiksi - eli rauhamielikin lopulta löytyi ja päästiin kokeilemaan viehejuoksua. Taas oli kiva koirailupäivä!

Ruokajuttuja ja ruoka-aikojen pikkutreenejä

Ruokatietoja on jäänyt päivittämättä, ja niinpä tällainen lyhyt päiväkirjaote niistä, niin voin käydä myöhemminkin lueskelemassa, että miten nämä ruokinta-asiat tässä kohtaa tuli hoidettua.
.. edit (jälkikirjoitus): tätä kirjoittaessani kävikin toisin - ei tullut lyhyttä päiväkirjaotetta vaan tulikin vähän pidempi kirjoitus :D

Tässä postauksessa käyn läpi molempien koirien ruokamerkit ja mitä lisiä minulla on tapana tunkea ruokalistalle. Pyrin myös virikkeistämään ruokahetkiä ja tästä joitakin ajatuksia alempana.

TIHKUN RUOKAJUTTUJA

Tihku kotiutui tapaninpäivänä 2020 mukanaan pussillinen Arden Grange Puppy -nappulaa sekä vielä alennuslipuke toisesta samanlaisesta ruokapussista.

10-viikkoinen Tihku syömässä sonninsutia ostoskeskuksessa ruokaostoksilla :)

Arden Grange on hyvä ja maistuva merkki, mutta Tihkun ruokana sikäli ongelmallinen, että sitä myydään vain Faunattaressa, joka sijaitsee varsin kaukana omista kotikulmistani, ja ruuan hakeminen olisi kallista niin ajallisesti kuin ajomatkana. Joten jo toista ruokapussia hankkiessani ostin samalla vielä toisenkin ruokapussin, mutta toista merkkiä - sellaista, jota myydään lähempänä sijaitsevassa eläintarvikeliikkeessä, jotta voisin turvallisesti toteuttaa penturuuasta siirtymisen toiseen merkkiin.

Pikku-Tihkulle kelpasi kellastuneet heinätkin :)

Tuo toinen merkki oli M&M:n Purenatural Puppy ja LargePuppy kokoisena, koska myyjä suositti tätä kokoa lapinkoiran pennulle: "Raja menee 10 kilossa. Siis, jos aikuisen koiran odotepaino on yli 10 kiloa, niin Large Puppy olisi oikea valinta.", opasti myyjä.

Purenatural Large Puppya yhden pussin syötettyäni tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, enkä ollut ihan vakuuttunut tuosta Large Puppy -perustelusta, joten vaihdoin merkkiä vielä kerran.

Siirryimme Canaganin lohiversioon Scottish Salmon -ruokaan, joka sopii myös pennuille ja tässä ruuassa olemme nyt pysyneet. Canagan Salmon maistuu Tihkulle oikein hyvin - turkki kiiltää ja tuotokset ovat "sopivia".
Wiimaa ruokin aikanaan myös samalla nappulalla pitkän aikaa hyvin kokemuksin, joten luulen, että tässä pysytään pitkään Tihkunkin kanssa. Minulla on lisäksi itsellä sellainen johtotähti näissä nappuloissa ollut, että mielellään tarjoilen kalapohjaista ruokaa. 

Tihkun kerta-annos aamuin illoin on 1½ dl nappulaa, ja jos lisiä (kuten yleensä aina on), niin noin 1,2-1,3 dl per kerta lisien määrästä ja laadusta riippuen. Toistaiseksi ei ole lihomista näillä määrillä aiheutunut, Tihku on hoikka, muttei laiha.

Tässä tarjoilussa näyttäisi kuvasta päätellen olevan nappulaa ja jugurttia ainakin.
Ja luulen, että keskellä pilkottaa raakalihapulla tai kaksi, ellen ihan väärin näe =)

WIIMAN RUOKAJUTTUJA

Wiima sen sijaan siirtyi Canaganista kotimaseen Dagsmarkiin jo muutama vuosi sitten, kun kalapohjainen Häme oli ollut jonkin aikaa markkinoilla. Häme on selkeästi parhaan makuinen nappula Wiiman mielestä, ja se oli ensimmäinen ruokanappula, jota saatoin käyttää kotitreeneissä palkkanakin. 
Pidän myös ajatuksesta, että koira syö lähellä tuotettua ruokaa kuten itsekin syön.

Sittemmin Wiiman nappularavinto on koostunut vähän vuorotellen Dagsmarkin Hämeestä (kala) ja saman firman Lappi-nappulasta (kana). Molemmat maistuvat Wiimalle hyvin ja vaikuttavat sopivan muutenkin.

Wiiman kerta-annos (2*pvä) on 1 dl ja jos lisiä (kuten yleensä on), niin silloin annos jää vajaasen desilitraan. 

Wiiman nappulat pakastetaan heti kun pussi on avattu, jotta varastopunkki ei pääsisi ruuassa leviämään, koska Wiimalla todettiin varastopunkkiallergia vuosi sitten syksyllä. Pakastaminen on vähentänyt oirehdintaa huomattavasti, toki rinnalla myös kevyt lääkitys. Tässä linkki postaukseen jossa kerron lisää Wiiman allergiaoireista ja niiden hoidosta: 
https://wiimansivu.blogspot.com/2021/07/allergiapaivitys-vinkki-ruuan.html

Wiima ihmettelee kummallista ruokakuppia. 
Joskus voi ruoka saapua nenän eteen myös maitopurkissa.
Jokaisessa meissä asuu pieni lehmä <3 :)

RUUAN LISÄT

Nappulan rinnalla menee siis molemmille koiruuksille muitakin ruokia. Lisät ovat mitä milloinkin - raakalihapullia, kananmunia, tonnikalaa tai muuta kalaa, raejuustoa, luonnonjugurttia tai piimää/viiliä tai sopivien kotiruokien jämiä. Wiimalle myös keitettyjä vihanneksia, koska hänelle voi välillä jäädä vähän nälkä (sterkan seurauksia), mutta joudun lihomisen vuoksi rajoittamaan varsinaista ruokaa ja keitetyt vihannekset täyttävät mukavasti massua, mutteivat lihota.
Tihkukin saa satunnaisia makupaloja porkkanoista ja parsakaaleista, mutta eri syistä :) .  

Nappularuuan suhde muuhun syötävään lienee n 70%-30% tai siihen suuntaan, mahdollisesti muun ruuan painotus vielä vähän vahvempi treenipalkkojan ansiosta. Molemmat koirat ahmivat ruokansa ruoka-aikaan suurella halulla, nirsoutta ei onneksi ole ollut nähtävissä.

Kananmuna jälkiruuaksi. 
"Mitäköhän tällä hassulla pallolla pitäisi tehdä", miettii Tihku.
Sen hän kyllä nopeasti keksi ja nykyisin vetää vatsaansa sekä sisukset että kuoren,
kun taas Wiima tyytyy sisuksiin.

TARJOILUTAVAT JA RUOKA-AJAN TREENIT

Kun Wiima oli ainoa koira, heittelin nappulat usein pitkin pihaa etsittäväksi tai vaihtoehtoisesti kotona sisällä eri huoneisiin esimerkiksi sadekelillä. Kun on kaksi koiraa, niin homma ei olekaan niin helppo juttu, etenkin kun koirilla on omat nappulansa ja myös koska Wiiman annos on Tihkun annosta pienempi. 

Sokkelokupit pidentävät aterioinnin nautintoa mukavasti :)

Varsinaisia ruokakuppeja käytän kuitenkin harvoin ja koitan keksiä virikkeellisempiä tapoja ruokintaan. Tällaisilla kuvan sokkelokupeilla saan helposti annosteltua molemmille koirille omat ruokansa.
Lisäksi sokkelokuppien sijaan tehtävään sopii esimerkiksi tyhjä munakenno, maitopurkki tai muu pahvipakkaus (jonka saa ihanasti ensin repiä, ja minä sen jälkeen ihanasti siivota :D ) - jokin sellainen astia siis, joka sopii revittäväksi, hieroo aivonystyröitä tai muuten hidastaa syömistä. 

Kun kesähelteet porottivat pahimmillaan käytin aika paljon pakastinta ja jäädytin ruuan maitopurkkiin tai vaikka raejuustorasiaan. Näin sain jäähdytettyä koiria niiden omalla 'jäätelöllä'. Lisäsin tällöin ruokaan myös vettä, niin sain samalla huolehdittua nestetasapainosta, joka oli helteillä erityisen tärkeää. 

Tänä aamuna kuten monasti muulloinkin, tarjoilin ruuan maasta etsittäväksi. Heittelin Wiiman nappulat pihamaalle ja Tihkun ruuan piilottelin sisällä kotona eri huoneisiin ja eri korkeuksille niin lattialle kuin tuoleille ja hyllyille.
Molemmat koirat pääsevät näin käyttämään nenäänsä ruokailun yhteydessä, joka on minusta hyvä juttu! Tällöin tietenkin nappulat ovat sitä etsittävää ruokaa ja mahdolliset lisät tulevat sitten jälkikäteen jostain astiasta, sillä harva sitä haluaa tonnikalaa sohvalleen levitellä :).

Taitoharjoituksia ruokinnan ohessa
Mökillä ruokin koirat päivittäin ulkona maastossa ja siinä samalla tulimme harjoitelleeksi muitakin taitoja. Koirat saivat ohjeen istua, ja ensin heittelin Wiiman ruuat ja vapautin hänet syömään, Tihkun edelleen odottaessa ja sitten siirryin vähän toiseen paikkaan Tihkun ruokia varten, jolloin vapautin hänetkin syömään. Tämä kaikki sujui eka kertojen sähläyksen jälkeen oikein hyvin ja Tihku malttoi hienosti odottaa ruokaansa.
Samaa tyyliä käytän välillä kotosallakin pihamaalla - koirat ovat hyvin oppineet, että ruokaillaan omalla alueella - joskin omien nappuloiden loputtua tarkistetaan kaverinkin alue, ja se sopii molemmille koirille ilman suutahduksia.

Arjessa pyrin muutenkin liittämään ruokintahetkiin pieniä taitoharjoituksia. Ennen ruoka-astialle pääsyä pyydetään tietenkin lupa, ja vasta luvan saatua ryhdytään syömään. Tässä voi myös hyödyntää sanaerotteluharjoituksia.
Sen lisäksi olen kesän mittaan alkanut pyytää Tihkultakin temppuja, kuten rallypyörähdystä, sivulletuloa ja nyt uutena maahanmenoa ennen syömistä. Etenkin pyörähdyksestä on tullut niin vahva käytös, että hän tarjoilee sitä nykyisin vähän muutenkin! Tämä on minusta huippu juttu ja hyödynnän siksi pyörähdyksiä helppona liikkeenä jännissä paikoissa, kuten viime viikolla mätsärien alussa.
Wiimalle tällaiset ruoka-ajan pikkutreenit ovatkin jo tuttua kauraa.

Tietenkin joskus voi käydä niinkin, että koko yksittäinen ruokintakerta tulee nautittua suoraan taskusta, etenkin treenipäivänä. 

Tulipa pitkä kirjoitus, vaikka alun perin piti kirjata ylös vain ruokamerkit. Näinkin voi käydä, kun kynä joskus lähtee lentoon :).

Mätsäreissä rauhoittumassa

Tihku pyörähti mätsäreissä menneellä viikolla. Hänestä ei ole tulossa näyttelykoiraa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka varmasti muutama näyttelykeikkakin tullaan tekemään, mutta mätsärit on hyvä paikka harjoitella monia asioita, sosiaalistaa, ja samalla nähdä, mitä taitoja olisi syytä opetella lisää. 

Tihku on kiihkeä koira, ja rauhoittuminen on hänelle melko vaikeaa. Tihku on pohjattoman kiinnostunut kaikesta ja kotonakin, vaikka olisi heittäytynyt makuulle, niin heti on noustava ja tultava katsomaan, kun jotain pientäkin tapahtuu.
Iltaisin hän saattaa kuljeskella läähättäen huoneesta toiseen, eikä osaa mennä makuulle, silloin oloa helpottaa kun laskeudun itse lattiatasolle, otan hänet 'haltuuni' ja alan silitellä, sekä hoen sellaista rauhoittumismantraa, jonka olen näihin tilanteihin luonut.

Iltaisin lepo on vaikeampaa kuin aamulla ja päivällä. Iltaisin Tihku rauhoittuu varsinaisesti vasta kun talokin hiljenee yöpuulle.
Nämä piirteet saattavat kyllä osin itsestäänkin helpottaa iän karttuessa, Tihkuhan on vasta pieni pentu, 9 kk. Mutta toki niitä on myös harjoiteltava, jotta rauhoittuminen olisi helpompaa.

Tihku seuraa tapahtumia rauhallisena, ja olen taivaissa tästä rauhallisesta katseesta!

Yllä kerrottuun peilaten, tärkein tavoitteemme mätsäreissä oli juuri rauhoittuminen - ja Rauha, se saapui noin puolessa välissä tapahtumaa!
Olimme jo ehtineet tehdä eka esiintymisemme kehässä ja saada sinisen nauhan, ja nyt odottelimme vuoroamme sinisten loppukehään alueen reunalla.
Tulin niin onnelliseksi, kun Tihku yhtäkkiä lötsähti viereeni, kasvot minuun päin ja oli yhtäkkiä täysin  rauhallinen!
Tämä oli se tärkein syy, miksi ylipäätään tulimme, mahtavaa!!

Mätsäripaikka ei ollut helpoimmasta päästä sekään, olimme nimittäin autohallissa ja voitte kuvitella, miten paljon haukkuminen kaikui! Toki esimerkiksi sadekeliä tai helteistä auringonpaahdetta silmällä pitäen paikka oli mainio.
Huomautus muuten - Tihku se ei juuri haukkunut, tai yritti pari kertaa, mutta ehdotuksestani lopetti. Siitä olin iloinen!

Ja miten sujui kehäesiintyminen? 

Olikin vähän hassua, että ne asiat, joiden sujumista olin "jännittänyt", sujuivatkin hyvin, mutta ne asiat, joita en ollut tullut miettineeksi ollenkaan, hmmm - niissä meillä on molemmilla treenaamista!

Niin hienosti tapahtuman puolivälissä rauhoituttiin, että
alaosastoakin tuli luppoaikana hoidettua 😀.
Kuvassa näyttää takanamme autiolta, mutta koiria oli kyllä runsain mitoin paikalla - penturyhmässä 30 pentua, sekä taisi olla jopa neljä muutakin luokkaa, jotka pyörivät kahdessa rinnakkaisessa kehässä.

Olenkin jo moneen kertaan maininnut, että meillä on kontaktissa harjoittelemista, joten olin ajatellut, että Tihku vetää nelivetoa edessä kolkevan koiran perskarvoissa. Mutta ei! Hän seurasi vieressäni oikein hienosti! Olin hänestä oikein ylpeä ja kehuin häntä kovasti samalla kun kiersimme kehää. Myös seisotus meni oikein hienosti ja herkut maistuivat palkkana. 

Tässä ei olla kehässä, vaan harjoitellaan ja puuhaillaan hieman.
Olemme juuri saapuneet alueelle ja Tihkustakin näkee,
että hän on vähän jännittynyt.

Tuomarin käsittelyosio menikin sitten ihan ranttaliksi. En ollut hoksannut sitä edes ajatella tai harjoitella, kun Tihku tykkää ihmisistä ja olin ajatellut, ettei se haittaa vaikka pentumaisen iloisesti tervehditään... ja ylipäätään en ollut tälle asialle paljon ajatusta suonut.
Mutta oikein mikään ei onnistunut, Tihku vikuroi ja kiemurteli. Lisäksi en itsekään ollut tilanteessa yhtään fiksumpi, seisoin vaan kuin pölvästi ällistellen tilannetta, kun olisin voinut ottaa koiraa pannasta kiinni ja kertoa rauhallisesti, että tässä nyt ollaan ja katsotaan vähän hampeja - ikään kuin ottaa ohjakset käsiin, mutta sitä en tehnyt. 
Joten sininen nauhahan sieltä sitten tupsahti.

Vielä oli tulossa sitten sinisten loppukehä, ja kuten kerroin, niin Tihku oli siihen mennessä hienosti rauhoittunut.
Tunnustan, että olin hieman ehtinyt ajatella, että sinisten loppukehässä saattaisimme jopa sijoittua, koska kehänkierto ja seisotus olivat sujuneet niin hyvin. 

Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Mister Murphy astui peliin. Juoksuhommat sujuivat hyvin, mutta kun letka pysähtyi ja alkoi seisotus, niin minä ja Tihku seisoimme jonkun koiran pissiläikän päällä, ja niinhän siinä sitten oltiin Tihkulla nenä maassa, eikä minulla sellaista namia tai lelua ollut, mikä olisi hänen päänsä sieltä ihanasta tuoksusta nostanut 😄.
Joten se niistä sijoittumishaaveista!

Mätsärikäynnin tarkoitus oli kuitenkin sosiaalistaminen ja rauhoittumisen opettelu ja niissä onnistuimme mahtavasti! Lisäksi huomasin, että jo alussa, kun Tihku oli rauhaton ympärillään tapahtuvista asioista, niin se pystyi suorittamaan helppoja juttuja, kuten kuonokosketusta ja ympärimenoa, ja namit maistuivat, ja nämä olivat oikein kivoja huomioita!

Nyt vaan sitten lisää harjoitusta näihin juttuihin meille molemmille, niin ensi kerralla menee ehkä vielä rauhallisemmin. 

Mätsäreiden jälkeen teimme pienen kävelylenkin lähimaastossa ja heittelin taskuun jääneet maksapalat nurmikolle etsittäväksi, niin Tihkuinen sai päätään hieman nollattua. Kotona kundille maistuikin taas nokkaunet!
Kiitos vaan mätsäreiden järjestäjälle (Koirankota, Turku) kun viitsitte järjestää, niin saatiin tulla harjoittelemaan!

Porokoirako?

Ai niin, taas se tapahtui - parkkipaikalla meitä lähestyi nainen, joka tuli kysymään, että anteeksi, onko tuo porokoira. Ja tämä ei todellakaan ollut eka kerta.
Enkä kyllä ihmettele, kun Tihku on tyypiltään tuollainen urheilijavartaloinen, hyvin paimentyyppinen kundi. Mielestäni kovin kaunis ja sulavalinjainen, muttei kyllä tyypillinen suomenlapinkoira.

On mielenkiintoista nähdä millaiseksi hän aikuisena kropan kehityttyä muodostuu.
Olen aikeissa pyöräyttää hänet näyttelyissä, ja on vähän jännittävää, minkä rodun kehään meidän oletetaan menevän, kun näyttelyissä näitä tämän tyypin suomenlapinkoiria harvemmin näkee.
Tihku näyttää oikeastaan juuri siltä, millainen hän onkin - tuulennopea vauhtiviiri, kultainen sellainen 💛, ja jolla alkaa pikkuhiljaa iloisesti löytyä niitä korviakin.

Jo yhdeksän kuukautta!

Kaksi päivää sitten juhlittiin Tihkun 9 kk syntymäpäiviä! Uskomatonta miten äkkiä pentu kasvaa ja miten nopeasti aika menee! Tihkusta on kasvanut kaunis ja komea poika! 

Mahtavaa, kun olemme jo oppineet tuntemaan toisiamme paremmin, ja sillä tavoin ymmärtämään toistemme kieltä ja viestejä. Tämä hauveli Tihkuinen se on kuvaannollisesti vienyt koko perheen pikkusormet, ja Wiimankin mielestä hän on pääsääntöisesti uskoakseni "ihan kiva" 😊.

Tihkun virallinen ja torellinen 9 kk kuva 😘

Ky-yyllä vähän hymyäkin pilkottaa!

Ja tästä lähdettiin - Tihku tässä 10 viikkoa metsäretkellä.
Jännä nähdä palaako tuo nenun kuvio taas talvipakkasilla :)

On ollut todella hauskaa ja mielenkiintoista seurata koiriemme eroja ja samankaltaisuuksia! Wiimassa ja Tihkussa on esimerkiksi sellainen ero, että Tihku on hauskalla tavalla "röyhkeä"!
Wiima esimerkiksi tarkkaan katsoo, mihin suuntaan ihminen on menossa, ja hän siirtyy edestä vauhdilla, jos käynti on hänen suuntaansa. Jos kuljen Wiiman ohi (tai yli) , niin minun on sanottava Wiimalle, että Ole siinä vaan, koska muuten hän loikkaa ylös ja väistää.
Tihku taas ei tajua tällaisesta väistelystä mitään, hän vaan seisoa jököttää siinä missä seisoo 😂 .
Joskus on kuitenkin kätevää, että koira vähän väistää, ja Tihkulle onkin opettelussa Tööttööt -vihje!

Wiimalle on myös ollut tärkeää olla muutenkin hyvin kohtelias koira, eli hän välttää silmiin katsomista ja katsoo mieluummin ohi kuin kohti - kohtikatsominenhan on koirakielellä hieman uhkaavaa. Hän myös vaihtaa mielellään asentoaan, niin ettei oltaisi rintamasuunnaltamme vastakkain, vaan rauhanomaisesti rinnakkaain ja niin edelleen.
Tarkennan, että työskennellessään ja kysymyksiä esittäessään Wiima kyllä katsoo tiiviisti kontktissa silmiin, mutta jos ei mitään tällaista ole menossa, niin hän katsoo sivuun ja näin viestittää voimakkaasti olevansa ystävällisin aikein liikkeellä.
Tihkulla taas tällaisia käytöksiä on hyvin vähän, hän ei ahdistu vaikka melkein tuijottelemme toisiamme silmiin. Toisaalta hänellä on kyllä erinomainen koirakieli, jota hän puhuu muiden koirien kanssa.

Tästä kohteliaisuus ja nöyryyspiirteestä - tai siis sen puuttumisesta 😀 - olen ajatellut, että se varmaan on sukupuolesta kiinni, lapinkoiranartut ovat varmaankin ihmistä kohtaan nöyrempiä kuin urokset.

Kontaktinpidossa ja sen opettelussa on Tihkun kanssa huomattavasti suurempi urakka kuin Wiiman kanssa oli. Minusta on aika jännä, että kun puhun ihmisille tästä kontaktinopetuksen haasteellisuudesta, niin todella moni vastaa, että "No, sehän on uros"!
Onko siis tyypillistä, että uroksen kanssa kontakti on vaikeampi rakentaa? 

En oikein tiedä, että onko se sitten kuitenkin yksilö- ja luonnejuttu vai tosiaan sukupuolesta kiinni?  Kontaktissa olemme ilokseni kuitenkin viime aikoina edenneet, vaikka vielä on töitä tehtävänä!

Kaivoin mielenkiinnosta pari Wiimankin kuvaa esiin, näissä alla olevissa hän on samanikäinen, myös 9 kk. Wiiman kanssa jouduin olemaan tarkempi irtipidon osalta, sillä vaikka hän ei varsinaisesti karannut, niin hän teki jo pentuna pitkiä kierroksia, eikä säikkynyt vaikkei minua koko ajan näkynyt, vaan jotenkin luotti siihen, että kyllä se mamma sitten löytyy, mutta itse olin muutaman kerran pala kurkussa ja pelkäsin, että Wiima karkasi ja jotain sattuisi. 

Tihku lähtee vapaana ollessaan laukkavauhdilla kuin ammus, mutta pysyttelee lähistöllä ja näköetäisyydellä - paitsi, että on hyvin saalisviettinen, eli en tiedä miten pitkälle mahtaisi vaikka peuran perässä galoppeerata..

Rakas, ensimmäinen koirani, unelmieni täyttymys 💝

Tihku 9 kk, eilen otettu seisotuskuva.
Asento on vähän niin ja näin, eikä ainakaan luonnollinen, mutta kyllä siitä vähän kroppaakin näkee.

Seuraavia syntymäpäiviä odotellessa 😊

Sanaerottelu opettaa koiran kuuntelemaan

Sanaerottelu on hyvä tapa opettaa koiraa kuuntelemaan mitä todella sanot. Koira nimittäin lukee helposti elekieltäsi ja lisäksi voi myös aiemmin oppimansa perusteella tyytyä päättelemään mitä haluat, ja siten se mitä oikeasti Sanot koiralle ja miten oikeasti haluaisit koiran toimivan, saattaakin kaikua kuuroille korville.  

Wiima ja Tihku taideteoksen sisälllä Korppoon Paljasjalkapolulla, joka on metsän keskellä kulkeva taidepolku

Olen itse aina välillä sille päälle sattuessani harrastanut sanaerottelua molempien koirieni kanssa.
Tihku on nuori kohta 9 kk:n ikäinen koira ja sen kanssa aloitin sanaerottelun vastikään. Koska se vasta opettelee asioita, niin olen soveltanut sanaerottelua tähän mennessä vain vapautusvihjeeseen.
Muihin "taitovihjeisiin" kuten esimerkiksi Istu tai Seiso, en ole sanaerottelua vielä sotkenut, koska haluan, että Tihku ensin oppii taidot, eikä ryhdy vahingossa sekoittamaan sanoja tai mene muuten pääpyörälle siitä, mitä häneltä halutaan.

Vapautuskäsky on hyvä sanaerottelutilanne, koska siihen ei liity mitää temppua, vain malttaminen, itsehillintä (vai onko malttaminenkin koiran kannalta temppu? No, ymmärrät mitä tarkoitan 😊).
Teen siis esimerkiksi niin, että kun saavumme autolla määränpäähän ja on aika Tihkun hypätä autosta ulos, niin sanon ensin muita sanoja, kuten Kakku! Taivas! Hedelmä! ja sitten vasta Ole Hyvä, joka on varsinainen vapautusvihje.
Koiran tulee siis kuunnella mitä sanon, ja vasta oikean vihjeen kuultuaan hypätä ulos autosta. 

Kun koira on jo osaavampi, niin vaihtoehtoisten sanojen joukossa voi sanoa varsinaista vihjesanaa muistuttavia sanoja, esimerkiksi Oloneuvos ja Olio, jos Ole Hyvä on se oikea vihje. Tällöin kasvoissa suun alue menee samaan asentoon kuin oikeaa vihjettä lausuessa, eikä koira tällöin onnistu tehtävässä ilmettäsi katsomalla, vaan se tarvitsee korvat ja aktiivisen, päällekytketyn kuunteluvaihteen. 

Toinen tilanne, jossa sanaerottelu on oikein käyttökelpoinen, on ruokailu. Taas ennen varsinaista vapautusvihjettä sanotaan merkityksettömiä sanoja, ja koira saa mennä ruualle vasta kun oikea vihje sanotaan. Tässä harjoittelussa on kylläkin vaarana pitkät kuolavanat lattiassa :D

Aamulenkillä.
Reitin on varrella iso, mahtava, oksiaan melkein maahan asti ulotteleva lehmus.

Wiiman, eli vanhemman koirani kanssa olen soveltanut sanaerottelua muihinkin tilanteisiin kuin pelkkään vapautukseen. Harjoittelimme esimerkiksi Seiso -vihjettä niin, että kävelin peruuttaen Wiiman edessä ja Wiima tuli perässäni (tai siis edessäni, kun itse peruutin).
Seiso-vihjeestä Wiiman tuli pysähtyä ja siitä seurasi palkka, mutta peruuttaessani sanoin muitakin sanoja ja jos Wiima seisahti niitä kuullessaan, niin palkka jäi saamatta.
Näin pystyin varmistumaan siitä, että Wiima todella osasi vihjeen eikä toiminut pelkästään käsivihjeeni perusteella. Tässä vielä taustajuttuna se, että sanallinen vihje oli tässä seisomisvihjeessä vähän työn ja tuskan takana :) , Wiima noteerasi pitkän aikaa vain käsimerkin. Sanaerottelu korjasi tilannetta.

Sanaerottelu siis opettaa koiraa keskittymään, sekä oikeasti kuuntelemaan sanoja, joita sanomme. Esimerkiksi tottelevaisuusharrastuksissa on tärkeää, että koira myös kuuntelee eikä pelkästään katso elekieltämme ja näin on varmasti monessa muussakin harrastuksessa ja arkisissakin tilanteissa - seuraako koirasi liikettäsi vai kertooko sille käsky, mitä pitäisi tehdä?
Lisäksi vapautusvihjeen avulla sanaerottelua harjoitellessa tullaan harjoiteelleeksi myös sitä itsehillintää, kun oikeaa vihjesanaa joutuu vähän odottamaan. 

Syksyisen näköistä jo, kuivan kesän tekosia, että lehdet kellastuvat ennen aikojaan

TIHKUN MALTTI JA "KUULO" TESTISSÄ

Tihkun kanssa testasin yhtenä iltana, että miten pitkälle pikkumiehen maltti kantaa. En ollut varma lopputuloksesta hänen nuoren ikänsä ja vauhdikkaan luonteensa vuoksi, mutta pyrin hoitamaan homman niin, että hän voisi onnistua.
Koirat saivat sinä iltana nappulansa siroteltuna - Wiimalle sirottelin tuolloin pihamaalle etsittäväksi ja Tihkun nappulat sisälle sinnetänne parin huoneen alueelle.

Aloitin ohjaamalla Tihkun paikkaistuntaan ja sitten ryhdyin sirottelemaan nappuloita sinne tänne huoneeseen. Ihan alussa paikkaistunsa petti ja Tihku lähti syömään, mutta homma keskeytettiin ja paikkavihje toistettiin, sanan lisäksi myös elekielellä, joka on vahvempi.

Kun nappulat oli siroteltu ja Tihku edelleen istunnassa (!!) oli tilanne se, että osa nappuloista oli varsin lähelläkin pentua ja pikkumiehen kuolavanat vaan venyivät venymistään. Jo tämä oli oikein hieno saavutus ja olin hänestä todella ylpeä!
Tässä kohtaa tuhmasti venytin Tihkun malttia vielä vähän lisää ja lausuin vapautusvihjeen sijasta pari muuta sanaa, ja kuulkaa, kyllä oli pennulla korvat tallella, sillä vasta Ole Hyvästä nousi Tihkuisen takamus ja syöksyttiin vauhdilla syömään!

Näyttää siltä, että paikallaolovihje on muodostunut varsin vahvaksi, mikä on todella mainio juttu! Tietenkään tällä tyylillä ei voi ruokailuja - varsinkaan pentukoiran - jatkuvasti hoitaa, mutta välillä on hauska katsoa, toimiiko korvat, toimiiko paikallaolo ja miten pitkä se maltti oikein onkaan😊. 

Kyllä on korvat paikallaan ja ne toimii 😀!

Jos olet käyttänyt sanaerottelua koirasi koulutuksessa, niin olisi kiva kommenttikentästä lukea, että miten, ja saada lisäideoita siten itsekin idealaariin!

Agilitystara on syntynyt

Ilmoitin itseni ja Tihkun täkäläisen koirakerhon järjestämälle agilitykurssille, pentualkeisiin. Kuvittelin tiedossa olevan hauskaa höntsäagilitya ja esteisiin tutustumista. Ja hauskaahan se kyllä olikin, mutta höntsästä kaukana - ainakin näin aloittelijan näkökulmasta ja eritoten odotuksiini verrattuna.

Olin Wiimankin kanssa aikanaan osallistunut parille alkeisagilitytunnille, ja niillä lähinnä tutustutettiin koiraa eri esteisiin ja tehtiin joitakin peräkkäisiä esteitä, ja sellaiselle kuvittelin nytkin olevani menossa. Mutta voi miten väärässä olinkaan 😃.

Tihku 8 kk

Tällä kurssilla olinkin itse keskiössä ja koira statistina! Opetetiin valssia, opeteltiin sylikäännöksiä, opeteltiin millä jalalla lähdetään ja missä palkka milloinkin on. Opeteltiin lajiin soveltuvaa namipalkkaustapaa, opeteltiin lajiin soveltuvaa lelupalkkaustapaa. Opeteltiin omia liikeratoja ja sijainteja suhteessa esteisiin... jnejne...
Huhhuh, olo oli monta kertaa kuin elefantilla lelukaupassa - ja välillä myös vähän toivoton, koska minullahan oli mukanani pentu, jolla ei ollut vielä juuri mitään taitoja tällaisesta yhteistyöstä, ja vieläpä lisäksi sellainen pentu, jolla vauhti nousee nollasta sataan sekunnissa ja ympäristö kiinnostaa välillä enemmän kuin meikäläinen, joten hieman turhautuneena ajattelin, että oppimistani liikkeistä ei olisi vielä juurikaan hyötyä, kun eihän minulla ollut vielä sitä agilitykoiraakaan.

Hellepäivä. Hiki tuli itsellenikin, mutta tehtiin pienissä pätkissä taukoja pitäen, ja vettä mukana sekä itsellä, että koiralla - toisella meistä tonnikalan makuista, arvaa kummalla :D ?

Kouluttajan tekniikat pohjautuvat OneMind Dogsin metodeihin. Hän oli oikein mukava ja kannustava, mutta myös vaativa kouluttaja, joka heti huomautti väärästä jalasta tai väärinpäin tehdystä käännöksestä. Ja niitähän virheitä tuli, koska kroppa ei ollut vielä liikkeitä omaksunut ja keskittyminen oli pennussa, niin että oma liikkuminen unohtui.

Minulla kävi vielä niin harmillisesti, että jouduin olemaan poissa kahdelta tunnilta henkilökohtaisen esteen takia, joten harjoittelumme oli vähän niin ja näin.

Ensimmäisen tunnin kuvatallennus.
Kurssikaveri harjoittelee taustalla sylikäännöstä ja itse olemme paussilla. Tihkulla olisi vähän vetoa putkeen :) ...

Kaiken näiden liikeharjoittelujemme jälkeen oli aika laittaa opit käytäntöön ja Kouluttaja esitteli meille viime keskiviikkona kokonaisen radan, joka meidän oli määrä suorittaa: 

Este-putki-este-putki-este-putki-este-este-putki-este-este.

Jännittävää! Ei enempää eikä vähempää kuin 12-momenttinen rata pentualkeiskurssilla 😃! Ja joillekin esteille oli määrä ohjata koira takakautta itse pysyen sillä puolella, josta koira tulee hypättyään. Esteet siis tässä matalia hyppyesteitä.

Teimme radan kaksi kertaa. Eka kerralla sain paikoittain langan päästä kiinni ja Tihkukin, mutta heti kun herpaannuin, niin herpaantui Tihkukin ja muun muassa karkasi käsistäni lähtien liitävällä laukalla kiitämään onnesta sykkyrällä pitkin kenttää ja sillä matkallaan syöksyi tervehtimään toista vuoroaan odottavaa urosta, joka ei tietenkään tykännyt, että paikalle pelmahti Uros Tihkunen! No, siitäkin selvittiin, koira takaisin radalle ja taas rataa jatkamaan.

Pääsimme loppuun - summaus olisi ehkä, että hauskaa oli ja onnistumisenkin kohtia löytyi, mutta kyllä löytyi enemmän niitä kohtia, kun olin aivan ulalla, että miten päin tässä olisi pyörähdettävä, jolloin Tihku hävisi muihin puuhiin.

TOISELLA KIERROKSELLA NAKSAHTI

Mutta kuulkaapa, toinen kierros, se oli eri maata! Jotain oli kakkosvuoroa odotellessani naksahtanut päässäni ja nyt tein valssit ja sylikäännökset kuin ohjekirjasta - no, ainakin sinnepäin! Tihkukin tuli ohjauksessani sinne minne pitikin ja niin liitelimme Tihkendaalin kanssa läpi koko tuon pitkän radan niin, etten vieläkään voi käsittää, miten sen teimme!! Mahtavaa yhteistyötä!
Totta kai siinä paikka paikoin vähän haettiin liikeratoja, sekä minun että Tihkun, mutta kaikki tapahtui hyvässä yhteistyössä ja hyvällä sykkeellä (myös henkisesti!). 

Pari juttua ainakin tulee mieleen, jotka olivat avuksi:
Eka asia on se, että olin koko ajan miettinyt, että koska koiranikin on tuulennopea, niin minunkin on pakko juosta kuin hullu. Olin kuitenkin vähän veneillessä loukannut polveani ja kun tätä pohdin Kouluttajalle, niin hän sanoi, että voit kävellä radan. Häh, kävellä? Agilityssä kävellä? Ei ollut tullut mieleenkään.
Mutta ei siis tarvinnutkaan olla niin kiire, ettei ehdi ajatella. Tämä oli todella hyvä oivallus! Joskin radalla kun olin, niin en kyllä kävellyt vaan painelin menemään, mutta ajatus radan kävelemisestä rauhoitti mieltäni. 

Toinen juttu on lelupalkka. Eka kiekka mentiin herkut taskussa ja heitin lelun vasta loppupalkaksi. 
Kouluttaja kysyi, että onko lelu Tihkun superpalkka, ja että siinä tapauksessa käyttäisimme sitä toisella kierroksella. 
Niin tehtiin, ja toinen rata tehtiin lelupalkalla. Lelu siis koko ajan kädessäni näkyvissä ja vingutin sitä, kun Tihku syöksyi ulos putkesta tai kun muuten oli huomio muualla, jolloin sain heti Tihkun huomion ja pakka pysyi koossa.

Kouluttaja oli kuin olikin siis oikeassa siinä, missä itse olin ollut epävarma - että vaikka mukanani oli pentu, jolla ei vielä seuraamiskokemusta eikä oikein vielä muutakaan yhteistyökokemusta ollut, niin kunhan itse pystyn liikkumaan ja ohjaamaan niin, että pentu ymmärtää, niin pentu kyllä tulee mukana, ja ...
👉 tässä astuivat kuvioon ne opettelemamme liikesarjat, joiden myötä olin aina oikein päin Tihkun edessä kertomassa mihin mennään. Ihan mahtavaa! Olin niin iloinen toisen kiekan päätteeksi ja Tihkusta aivan hurjan ylpeä 💗! 

Kurssilla on hauskasti neljä osallistujaa, joista kolme lapinkoiraa, pentuja kaikki, ja viime kerralla olivat vain lapinkoirat paikalla, joten päätimme ottaa kuvan muistoksi :)
Vieressä toinen paimensukuinen lapinkoira Riia, eli Villi-Joikhu Puskan Puhdetyö 6 kk.
Taaimmaisen Taiston 10 kk kennelnimeä en harmillisesti muista, vaikkei vieras ollut sekään, Taisto ei kuvattaessa ollut millään konstilla innokas katsomaan kuvaajaa :).

Saimme Tihkun kanssa myös mukavat kehut Kouluttajalta toisen kierroksen päätteeksi.
Itse sain kehut, että olin liikkunut radalla juuri oikealla tavalla ohjaamisen suhteen.
Tihkun kehut kuuluivat, että Tihku irtoaa todella hienosti, ja että on mahtavaa, miten innostunut se on lelustaan, josta on suuri hyöty tämän lajin harjoittelussa. Ja lisäksi kehuja kuului vielä siitäkin, miten kärsivällinen Tihku oli radan alussa, jossa sen piti istua käskystä paikallaan ja vasta luvalla lähteä ekalle esteelle, ja kun siinä tuli aika paljon säätöä minun suunnastani siinä alussa, ja silti vaan se Tihku oli kiltti ja malttoi odottaa, että emäntä kokoaa itsensä rataa varten :). Hyvä Tihku!
(jos pennulla oli vielä paikallaolemisen opettelu vaiheessa, niin Kouluttaja piteli liinasta ja vapautti radalle kun oli aika, paikallaolemisen taito ei ollut siis välttämätöntä)

Joten saimme kivoja onnistumisia, oppimisia, oivalluksia ja havaintoja! Niitähän se koirankoulutus parhaimmillaan onkin! Ja myös peiliinkatsomista! Kyllä meistä vielä hyvä parivaljakko tulee <3
Vielä on ensi viikolla yksi tunti jäljellä - saapa katsoa mitä sitten tehdään, tätä vauhtia harjoitellaan ensi viikolla jo SM-kisoihin 😂!

.. niin ja se agilitystara -se on tietenkin Tihkendaali 😍😃!

Tihku-pentunen jäljestää

Mökkilomalla innostuin hellepäivän iltoina tekemään koirille jäljet läheiselle pellolle. Kumpikaan koirista ei ole varsinaisesti harrastanut jäljestystä - Wiima on silloin tällöin ajanut aktivointimielessä verijälkeä sekä peltojälkeä, mutta viimeksi mainittua vain ns. makkarajälkiversiona. Kun taas pennulla, eli Tihkulla, on vain yksi aikaisempi kokemus jäljestyksestä - makkarajälki, jonka vedin alkukesästä takapihalle.

Makkarajäljet vedin siis tälläkin kertaa. Eka iltana jälki oli Tihkulle noin 15 m pitkä, Wiimalle vähän pidempi. Tallasin ensin lähtöruudun ja sen jälkeen kävelin helminauhaa, vähän "ketkutin" kengällä, jotta maa-aines hieman rikkoontuisi ja laitoin pienen nakinpalan jokaiselle askelelle. Jälki oli suora, lukuunottamatta yhtä 90asteen käännöstä ihan lopussa.

Wiima suoriutui hommasta niin kuin oletinkin, vaikka ei ollutkaan nakkeja joka askelmalla :), mutta tässä jutussa kerron seuraavaksi miten Tihkun kävi:

Tihkun makkarajälki, ensimmäinen ilta.

Filmillä vain osittainen pätkä, ei koko jäljestystä.
Filmi ei taida mobiiliversiossa näkyä, vain internetversiossa.
Tästä voit halutessasi klikata itsesi youtubeen: https://youtu.be/XsSrcv6aQ6g

Tihku seurasi jälkeä todella hienosti ja tarkkaan. Lopun kulmassa (suorakulma), hienosti haki itsensä takaisin jäljelle kun jälki ei jatkunutkaan enää suoraan eteenpäin.
Olin tästä suorituksesta varsin vaikuttunut, koska ekalla kerralla kun tällaisen jäljen Tihkulle kotimme takapihalle tein, niin palattiin aika paljon takajäljelle (oli menty ohi nakinpalan), ja jouduin ohjaamaan takajäljeltä eteenpäin. Ikääkin Tihkulla oli silloin kuukausi tai puolitoista vähemmän, ja hänen iässään sillä on merkitystä <3. Nyt ei hosuttu yhtään, vaan edettiin pikkutarkasti. Mainiota!

OMA-ALOITTEISTAKIN JÄLJESTYSTÄ

Lisäksi panin merkille jännittävän asian: pelto on mökkimme lähellä, niin, että kävelin ensin pellolle tekemään jäljen, sen jälkeen kävelin takaisin mökille hakemaan koiran, ja sitten vielä kävelin samaa reittiä edelleen koiran kanssa takaisin pellolle.
Tihku oli vuorossa ekana. Lähdimme Tihkun kanssa kävelemään kohti peltoa, ja jossain vaiheessa matkan varrella tietä kulkiessamme tajusin, että hänhän jäljestää jo! Tihku kulki matkamme pellolle nenä maassa minun jälkiäni pitkin ihan sitä samaa reittiä, jota itse olin kulkenut!
Näin sen käytöksestä jopa sen liikkeeni, kun jouduin yhdessä kohtaa vetäytymään tien reunaan, kun joku mökkiläisistä tuli autolla tietä pitkin - siinä kohtaa meni Tihkunkin nenä tien reunaan. Lisäksi se kaarsi itsenäisesti pellolle juuri siitä kohtaa, mistä itsekin olin mennyt! Tämä siis millään tavoin pyytämättä, vaan aivan itsenäisesti. Mietin, että turhaan taisin tehdä jäljelle lähtöruudun, kun homma alkoi jo mökin portailta 😀!

VAUHDIKKAAMPI TOINEN JÄLKI

Parin päivän päästä kävin taas tekemässä jäljen, pituutta jäljellä oli n 20 metriä. Päätin, että kun edellinen jälki oli sujunut niin hyvin ja huolellisesti, että vaikeutanpa hommaa heti tällä kierroksella. Niinpä tamppasin taas lähtöruudun ja ryhdyin tekemään jälkeä. Muutamalle ekalle askelelle laitoin pienet makkaranpalat jokaiseen, mutta sitten vain joka toiselle, ja jossain kohdalla joka kolmannellekin, ja sitten taas jokaiselle - eli vähän randomisti makkara-askelmia ja tyhjiä askeleita. 

Vahingossa vaikeutin tehtävää entisestään, kun jostain syystä lähdin kiemurtelemaan pellolla. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta kun katsoin vaan eteenpäin enkä pitänyt silmällä kuljettua matkaa, niin jäljestä ei tullut alkuunkaan suora. "No", ajattelin, "katsotaan miten käy!" ja hain Tihkun paikalle (taas huomasin sen kulkevan jälkiäni pitkin jo mökiltä asti..).

Tihkun makkarajälki, toinen ilta. Filmillä vain osittainen pätkä, ei koko jäljestystä.

Filmi ei näy mobiiliversiossa, vain internetversiossa,
tästä voit halutessasi klikata itsesi youtubeen:  https://youtu.be/REWPYI_l0KM

Hyvin selvittiin tästäkin jäljestä, mutta selvästi oli enemmän edelliseen iltaan verrattuna nyt sellaista pientä jäljen hukkaamista, kun edellisiltana edettiin hyvin huolellisesti. Mutta tässäkin jäljestyksessä oltiin kyllä sitten taas samantien takaisin jäljellä, ja kiinnostus tai keskittyminen ei lopahtanut ollenkaan.
Vauhti oli nyt myös nopeampi, kun ei ollutkaan makkaroita poimittavana. Tulikohan hommasta näin vähän hutiloivampaa? Vai onko vauhti sallittua? 
Ehkä hylkäsin makkarat liian äkkiä, ja toki tuo, ettei jälki ollut suora oli minulta typerää! Oma vika, senkin sika, sanottiin lorussa jo lapsena, ja pätee hyvin näihin koirajuttuihinkin 😄.

Olin kuitenkin aivan tosi tyytyväinen Tihkun intoon ja keskittymiseen jäljestyspuuhissa! Ja myös vähän yllättynyt senkin havaintoni perusteella, että koiristani Wiima kulkee nenä maassa (elää hajumaailmassa) ja Tihku etenee pää korkealla (seuraa silmillään), mutta nythän se oma-aloitteisesti jäljesti jäljelläni jo ennen kuin edes pyysin :) .

Näitä harjoituksia jatketaan, ja itsekin voisin hakeutua tämän lajin kursseille lisäoppia hakemaan, sillä kaikki yllä kerrottu on vain omatoimipuuhausten osaamistasolla, jälkikurssilla en ole ikinä ollut, enkä syvemmin lajiin tutustunut.
Kivaa kokeilla uusia lajeja ja aktivointimuotonahan tämä jäljenajo on erinomainen, koska haistelu on koiralle luonnollista ja hyvällä tavalla väsyttävää, sekä näitähän on todella helppo tehdä!