Viikonlopun mittainen talvi ja namihaaste

Turun seutua ei ole tänä talvena juuri lumikeleillä hemmoteltu. Ennen joulua oli pieni muutaman päivän pätkä lunta maassa ja nyt viikko sitten oli toinen, joka muutaman päivän kuluttua taas sitten suli pois. Mutta onneksi lumijakso ajoittui juuri viikonloppuun ja niin minäkin pääsin siitä nauttimaan. Viime sunnuntaina oli nimittäin aivan mahtava keli! Pikkupakkanen, aurinko paisteli ja sopivasti lunta. Sellaisia talvien olla kuuluisi!

Kännykällä räpsin vähän kuvia lenkin varrelta, mutta jälkikäteen harmitti, etten raahannut kameraa, koska toista tilaisuutta talvikuviin ei välttämättä tule.

Wiima-tyllerö se on aina iloinen, mutta tällaisella lumikelillä se on vielä iloisempi ja leikkisämpi! Välillä pitää kellistyä lumeen ja sukellella siellä, ja sitten taas kirmataan liikkeelle!

Ainoa varjo tässä lumihauskuudessa on tassuihin paakkuuntuva lumi, jota sitten on välillä irroiteltava. Silloin Wiima lötsähtää maahan ja alkaa narskuttaa paakkuja hampaillaan. Se selviäisi hommasta hyvin varmasti itsekin, mutta tapaan mennä avuksi, koska ajattelen, että kun se tassunpohjat kastuvat syljestä, niin silloin se vasta alkaakin tarttuaja paakkuuntua.

Ihan kaikki lumi ei tartu tassuihin, mutta tuollainen uusi höttölumi, jota sunnuntainakin oli, on juuri sellaista tarttuvaa.

Tuona päivänä Suomi oli sinivalkoinen 

******

Olen tehnyt myös huomion Wiiman ruuan suhteen. Wiima ei ole millään lailla kranttu ja sille maistuu kaikki. Nappularuokansa se syö aina hyvällä ruokahalulla, herkuista puhumattakaan.

Mutta tähänastiset nappulat eivät ole kuivana varsinaisesti ruokahalua herättäneet. Tarjoilenkin nappulat aina lisien kanssa, kuten tästä (http://wiimansivu.blogspot.fi/2017/12/ruokajuttuja-kotimaisuus-on-tarkeaa.html) voi lukea.

Nyt huomasin, että Häme-nappulat ovat eri maata. Niitä Wiima on syönyt jo syksystä ja olin jo todennut ne oikein sopiviksi ja maistuviksi. Mutta silti yllätyin kun jokin aika sitten tajusin, että kuiva Häme-nappula sellaisenaan saa Wiiman ihan kuolaamaan ja se on ihan ennen kuulumatonta! Niinpä olen nyt vähän kiusannut pikku typykkää, eli suomeksi sanoen kasvattanut tyllerön malttia ja tehnyt Wiimalle pari kertaa vanhan namihaasteen (linkki) mukaisen ringin ruokanappuloista.

Katsopa noita suupieliä, kun vesi valuu suusta. Voi sentään pikkuista, tuhmeliini emäntä!
Ilmekin on ihan onneton, kun tässä on niin keskityttävä, ettei namit ala solahtamaan kitaan ja emäntäkin vain leikkii kameransa kanssa..!

Ja kuten videosta voi todeta, niin Wiimahan toki sai lopuksi syödä nappulansa, niin että kaikilla jäi hyvä mieli :)

Minusta on aika kiva juttu, että voin nyt toisinaan käyttää ihan ruokanappulaa palkkioina. Mutta luulen, että se saa jäädä kotiharjoitusten palkaksi ja 'oikeihin treeneihin' varataan edelleen kunnon palkkiot, kun kodin ulkopuolella on häiriötkin kovemmat.

.. Mielessä kyllä kävi vielä sen testaaminen jossain vaiheessa, että saanko Wimpun vielä pois tuosta ringistä, ilman herkuttelua tai ainakin jonkun nappulan popsimista. Mahtaisiko sen itsekuri riittää?! Ja menisikö se jo liialliseksi kiusaamiseksi :) ? Sitten neidille olisi tietenkin tarjottava jokin ihan ultimatumpalkinto! No, katsotaan, jos sitä vielä innostun joskus selvittämään 😋 !

Valofestarit - taidenäyttelyssä ja osana taideteosta

Juttu menneisyydestä - mutta ei kovin kaukaa vaan loppuvuodelta 2017. Silloin vietettiin kotikaupungissa viikon ajan LUX Archipelago-valofestareita. Näyteikkunat oli koristeltu valoteemoin, erilaisia valoinstallaatioita kaupungissa, taidenäyttelyitä ja valotaide-esityksiä.

Siis vähän kuin LUX Helsinki, mutta pienemmässä mittakaavassa, koska kotikaupunkini Parainen on vähän Helsinkiä pienempi ja tämä oli eka kerta kun moinen tapahtumaviikko täällä järjestettiin. Voipi siis olla, että tulevina vuosina vielä peittoamme tuon helsinkiläisen sisartapahtuman 😊

 Wiiman kanssa valotaidenäyttelyssä väestösuojaluolassa. Tunnelma oli erikoinen ambient-musiikin soidessa taustalla, pimeää, mutta valoa tuovia taideinstallatioita. Ihmisiä istui sohvilla pimeydessä niitä katselemassa ja kuiskailivat toisilleen.
Wiima käyttäytyi erikoisessa tilanteessa esimerkillisesti, kulki rauhallisesti mukana ja katseli, mutta luultavasti mielessään myös ihmetteli, että mikä paikka tämmöinen oikein on..

Ihanaa kun on tällaisia taidenäyttelyjä, joihin voi poiketa koiran kanssa, koska eihän niihin koiraihmisen sitten muuten tulekaan oikein poikettua, jos ei sitä koiralenkin varrella voi hoitaa. Eikös vaan?

Paraisilla sijaitsee Pohjoismaiden suurin avolouhos (linkki) ja se sijaitsee lähes kaupungin keskustassa. Valofestareiden aikana kaivos oli valaistu kaunein värein ja kiipesimme tietenkin näköalapaikalle sitäkin ihmettelemään.

Jutun otsikon mukaisesti olimme myös itse osana valofestarin esityksiä 🙀🐶. Nimittäin, olen itse täkäläisen koirayhdistyksen hallituksessa ja päätimme yhdessä valofestariporukan kanssa järjestää koirien valokulkueen, joka sai tapahtumanimen Dog People Go LUX.
Ajattelimme, että se olisi mukava tapahtuma kaupungin koiraihmisille, sopisi erinomaisesti tapahtuman luonteeseen ja mikä parasta, korostaisi heijastinten ja valojen käytön tarpeellisuutta pimeään aikaan.

Kuva N. Bergman

Koirien valokulkue olikin menestys! Noin kuusikymmentä koiraa otti osaa tapahtumaan ohjaajineen ja toiset jopa perheineen. Koirat olivat puettuina heijastimiin ja valoihin (koiraystävällisesti tietenkin, joka oli vaatimus), ja ihmiset niin ikään - jouluvaloihinkin kiedottuja ihmisiä näkyi.

Wiimallakin oli hyvät loisteet :) !

Letkaa veti kaksi lähitallin hevosta sekä ponikärryt, ja koirat seurasivat kulkueena perässä. Kulkuetta ei voinut olla huomaamatta! (kuva: K. Väisänen)

Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan ja koiralenkillä olevia ihmisiä liittyi mukaan vielä lennostakin. Se oli hauskaa ja takuulla toistamme tapahtuman myös tänä vuonna - sitä on myös osallistujien taholta toivottu!

Nyt ollaan onneksi taas kulkemassa kohti valoisampia aikoja, mutta eipä aikaakaan kun kesän jälkeen pimenee taas. Niin nopeasti nämä vuodet ja vuodenajat vierivät!

Uusi Vuosi hurahti käyntiin..

Taas on tuolla kirjailijalla ollut kädet täynnä ja väittää, ettei ole ehtinyt tänne blogin puolelle, niin tuleepi näitä minun kuulumisia ja hyvän alkaneen vuoden toivotuksia vähän jälkikäteen.

Lounais-Suomessa oli edelleen maa vuoden vaihtuessa vihreänä - siis vihreänä eikä edes mustana. Kyllä on vuodenajat kepsahtaneet ihan väärin päin. Kyllä niin toivoisin lunta maahan, mutta toisaalta minä olen hyvin sopeutuvainen ja olooni tyytyväinen lapinkoiraneiti, joten kestän tämänkin kuin .. kuin ..kuin .. no vaikka lapinkoira!

Uuden Vuoden aattona tehtiin kaksjalkaisen kanssa pitkä lenkki ennen paukkeen alkua. Kaksjalkainen sanoi, että tänään ei illemmalla sitten juuri ulkoillakaan, koska taivaalla räjähtelee ja paukkuu, pientä pissimisulkoilua olisi vain illemmalla luvassa.

Lenkkeiltiin tallien ohi ja käytiin morjestamassa ulkoilevia hummia. Niiden hoitaja saapui paikalle ja kertoi, että hevosetkin pääsevät uuden vuoden yöksi - kuten kait joka yöksi talviaikaan - sisätiloihin. Katsopa kuvasta miten ruoho vihertää.. 

Minua ei tosin ole paukkeet ja räiskeet koskaan hetkauttaneet, ja minun puolestani saavat paukutella niin paljon kuin haluavat, mutta kaksjalkaiset haluaa kuulemma silti pitää minut seinien sisällä, varmuuden vuoksi.

Otettiin lenkin varrella poseerauskuvakin, kun näimme hienon kiviaidan.
Tapaan saada vähän palkkaa näistä poseerauksista, kuten ilmeestäni kuvassa voi lukea :)

Uusi vuosi meni rauhallisesti kotosalla kaksjalkaisten, niiden vieraiden ja näiden karvakavereideni kanssa. Kuvan bortsulla oli aika jännittävä ilta, sitä nimittäin pelotti ulkona kuuluvat ilotulitteet kovasti ja se vietti iltansa melkeinpä keittiönpöydän alla, jonka ympärille kaksjalkaiset oli kokoontuneet ja pelasivat seurapelejä. 

Bortsun isäntä kertoo, ettei se aina ole pelännyt ääniä, mutta joitakin vuosia sitten oli räjähde pamahtanut ikävästi ihan viereen kun olivat olleet uudenvuoden päivänä kävelyllä ja siitä oli jäänyt bortsun muistiin ikävästi ääniarkuutta ja sitä on sen jälkeen kovat äänet pelottaneet, enenevästi.

Keskellä kuvassa istuu pikkuinen löwchen-pentu. Sitä ei äänet pelottaneet, joskin sekin ne kyllä noteerasi. Taisin itse olla ainoa koirakolmikosta, joka en oikeastaan ääniä edes kuullut. Tai ollut kuulevinani.

Uudenvuoden juhlijoita. Neiti Lapinkoira, Vauva-Leijonakoira ja Herra Bortsu.

Nuutinpäivä oli jo viikko sitten, mutta meillä kaksjalkaiset sai aikaiseksi siivota joulun jäljet pois vasta viikko sen jälkeen - eli tänä viikonloppuna. Ja nytkin sanoivat, etteivät millään haluaisi kuusta viedä pois, kun se niin kauniisti välkehtii ja tuo mukavaa valoa. 

Olen samaa mieltä, niin tykkäsin sitä katsella, mutta ehkäpä nyt on aika taas odottaa luonnon valoa ja sen lisääntymistä, ja ottaa kuusi esiin taas ensi jouluna.

Hyvää alkanutta vuotta itse kullekin!

Hyvää joulua kaikille yhteisesti ja erikseen!

Hyvää joulua kaikille! Niin kaksi- kuin nelijalkaisille 💗, ja vaikka olisi miten monta jalkaa!

Tänä aamuna tehtiin Wiiman kanssa pitkä jouluaamun lenkki, muun perheen vielä tuutiessa. 

Aurinko oli jo noussut ja paisteli meille - keli mitä kaunein, vain lumi puuttuu. 

Koti on valmisteltu jouluun, uunista tulee hyviä tuoksuja. 

"Ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen!"

Ruokajuttuja - kotimaisuus on tärkeää!

Onkohan tosiaan niin, että olen edellisen kerran kirjoitellut Wiiman ruuasta kesällä 2015 (http://wiimansivu.blogspot.fi/2015/07/ruokalistalla-nappuloiden-vaihto.html). Silloin kerroin, että olin uuden nappulavalinnan edessä, koska aiemmin käyttämäni merkki poistui.

Tein tuolloin päätöksen pysyä kalapohjaisissa nappuloissa rajatakseni hieman vaihtohtoja, koska erilaisia koiranruokia on niin paljon. Päädyin silloin ProPac -sarjan Bayside-nappulaan, jonka pääraaka-aine on siikajauho (Lihavalkuainen jauhon muodossa takaa paremmin sen, että lihavalkuaisen osuus säilyy riittävänä valmiseen tuotteeseen asti. Tuoreen lihan ongelma on, että siitä haihtuu valmistusprosessin aikana  suuri osa vesihöyrynä ilmaan).

Ja kun tuossa alussa hämmästelin, etten ole aiheesta mitään kirjoituksia tehnyt, niin tässä samalla oivallan, että varmaankaan siihen ei ole tarvetta ollut, sillä olen pysynyt saman nappulan käyttäjänä viimeiset pari vuotta. Tai itse asiassa niin, että kotona on ollut vuorotellen säkki ProPacia tai säkki Canaganin kalanappulaa, riippuen siitä missä kaupassa olen ostoksia tehnyt. Asioin kahdessa eri eläinkaupassa ja toisesta saa vain toista, ja toisesta toista. Molemmat nappulat on sopineet Wiimalle oikein hyvin. Wiima on onneksi sillä lailla kiitollinen ruokittava, ettei sillä ole mitään allergioita eikä minun tarvitse pelätä ripulisirkusta, vaikka tarjoaisinkin sille uusia makuja.

Olen tässä kumminkin harmitellut, eritoten tuon ProPacin kohdalla, että ihanko pakko sitä koiranruokaa on lennättää jenkkilästä asti tänne Suomeen. Canagan on sentään Euroopasta, Briteistä, mutta turhan kaukaa sekin.

Siksipä ilostuin kovin kun tänä vuonna markkinoille tuli uusi täysin kotimainen koiranruoka Häme! Siinäkin proteiinina kalajauhoa, joka on omaa itämeren silakkaamme sekä possua. Valitsemani kalateema sai siis jatkoa vaikka merkki nyt sitten taas parin vuoden tauon jälkeen vaihtui. Ruuassa on myös kauraa, mutta sen tiesin ennestään sopivan Wiimalle - olenhan joskus keitellyt sille kaurapuuroa erilaisin lisukkein ja se on Wiiman herkkua.
Häme-nappulat tuntuvat olevan Wiiman mielestä todella hyvänmakuisia, sillä se suostuu syömään jopa kuivan nappulan sellaisenaan. Yleensähän on siis ollut niin, että jos kippoa täyttäessäni putoaa nappula lattialle, niin Wiima ei suin surminkaan syö sitä. Sille maistuu nappulat vain lisukkeiden kera (ja silloin maistuukin hyvin!), mutta kuivia nappuloita se söisi vain äärimmäisessä hädässä. Häme-nappulan kanssa nähtiin sellainen ihme, että Wiima veteli sen kitusiinsa ihan sellaisenaan.

Niinpä meillä on nyt syöty kotimaista Hämettä sitten alkusyksystä asti. Olen siitä tosi iloinen, koska pyrin meidän ihmistenkin ruuissa kotimaisuuteen ja mahdollisuuksien mukaan lähiruokiin.

Nappulan (puoliksi Häme ja ProPac) lisäksi kupissa on keitettyä haukea ja maustamatonta jugurttia, niin ja loraus kalaöljyä

Käytännössä ruokinta menee niin, että Wiima ruokailee kaksi kertaa päivässä. Toisinaan on nappulapäivä, jolloin kuppi näyttää kuvankaltaiselta aamuin illoin, ja toisinaan Wiima saa aamuruuaksi raakaruokaa, vaikkapa kanansiiven tai raakalihapullia.
Kuppi täytetään nappulalla ja erilaisilla lisukkeilla. Esimerkkinä annos noin viikon takaa, jonka tulin kuvanneeksi yhtä lapinkoiralehden artikkelia varten:
Nappulan (puoliksi Häme ja ProPac) lisäksi kupissa on keitettyä haukea ja maustamatonta jugurttia, sekä loraus kalaöljyä . Kuppiin saattaa myös päätyä jauhelihaa tai muita lihoja tai kaloja, kananmunaa, raejuustoa, sopivia ihmisten ruuanjämiä ja muuta vastaavaa. Minulla on myös tapana lorauttaa kupin pohjalle vähän vettä, mutta en turvota.

Ja sellaisilla ruuilla se Wiima on sitten tähän asti pysynyt hengissä. Toivottavasti pysyy jatkossakin, kotimaisen ruuan voimin!

Joulukalenterin luukku 18 - ja peltojuoksua

"Wiima se päätti tänä jouluna liittyä joulupukin rekikulkueeseen poroja saattelemaan ja nyt on kiireenvilkkaa matkattava Korvatunturille. 
Jos näette Wiima Wimpulaa matkallaan ohilaukkaamassa, niin toivotelkaa sille turvallista matkaa ja vähän nisua mukaan matkaevääksi  ":)"

Facebookissa paimensukuisten lapinkoirien ryhmässä on joulukalenteri, johon ryhmän jäsenet itse tuottavat luukkujen sisällöt.

Tänään 18.12 oli Wiiman päivä ja tällainen luukku siellä ryhmässä tänä maanantaiaamuna aukesi. Toivottavasti se Wiima pääsee turvallisesti sinne Korvatunturille 💗

***

Eilen käytiin lähihiekkakuopalla ja pellolla vähän juoksemassa. Tai pääosin se oli Wiima, joka suoritti sen juoksuosuuden ja minä ja isäntä rämmittiin hangessa vähän hitaammalla tempolla. Hanki kantaa nyt koiran, mutta ei aikuista ihmistä - siellä missä lunta on. Lunta ei ole kauhean paljon, mutta riittävästi siihen, että käveleminen on tavallista parempaa liikuntaa lanaamattomilla alueilla :) 

Lammen pinta ihan avoin, ei jäätä ei riitettä

Semmoinen ulkoilupäivä se oli. Wiimalle reissusta tuli sellainen vähän ikävämpi seuraus, että neiti joutui shampoopesuun😋. Nimittäin sitä kun tuli Wiiman kierittyä jonkun toisen jätöksissä, ja vaikka tuoksu oli hänestä itsestään varmaan huumaavan ihana, niin meistä se ei ollut :)

Kaasivuoren valloitus

Sarjassamme 'syksyn mittaan tapahtunutta' edelleen 😊:
Paraisilla on Nauvossa paikka nimeltään Kaasivuori (Kasberget), jonne olemme edellisen kerran kiivenneet ehkä kymmenisen vuotta sitten, kun poikamme oli pieni. Ja silloin menimme helpointa ja lyhintä reittiä ( = autolla niin lähelle kuin pääsee), koska tarkoitus oli vain mennä ihailemaan näköaloja ja löytää geokätkö.

Erään kerran kuluneena syksynä keksimme, että nytpä lähdetään taas Kaasivuorelle ja tällä kertaa mentäisiin oppikirjan mukaisesti luontopolkua pitkin eikä lyhintä tietä.

Kaasivuori on Turun eteläisen saariston korkein kohta ja Nauvossa jääkauden jälkeen vedestä ensimmäisenä noussut paikka. Kaasivuoren laelta on hienot näköalat saaristoon ja huipulta löytyy myös kolmiomittauksen tukipiste, jonka päällä vielä 60-luvulla seisoi kolmijalkainen merkkitorni.
Kaasivuoren ruotsinkielinen nimi Kasberget viittaa Suomea ja Ruotsia yhdistäneeseen rautakautiseen merkkituliketjuun (vårdkase = merkkituli eli signaleld) ja saaristossa juhlitaankin aina venetsialaisten yhteydessä ns muinaistulien juhlaa näiden merkkitulien muistoksi. Mielenkiintoinen tieto on myös, että jatkosodan alussa saksalaiset miinalaivat oli piilotettu Kaasivuoren pohjoispuolen kalliojyrkänteisin, ennen kuin ne laskivat Suomenlahdensulkeneen miinoituksensa. Nämä tiedot on poimittu eri lähteistä, mm Kaasivuoren opastetaulusta.

Ensin oli tietenkin päästävä Paraisten puolelta Nauvon puolelle (joka sekin siis kuuluu Paraisiin), ja jos on liikkeellä autolla, niin lautta on lähes ainoa vaihtoehto siihen tarkoitukseen.

Paraisten ja Nauvon väliä liikennöi kaksi isoa autolauttaa edestakaisin ja kesän sesonkiaikoina auttamassa on usein vielä kolmaskin lautta.

Auton jätimme osoitetulle parkkipaikalle Saaristotien viereen. Takana vasemmalla häämöttää hiihtomajan terassi ja oikealla taaempana hyppyrimäki! On aika hauskaa, että Nauvossa on tuollainen hyppyrimäki, koska eihän täällä lounaissaaristossa ole juuri luntakaan, kuin muutama hassu viikko per talvi, jos sitäkään. Tulin uteliaaksi mäen käyttötarkoituksesta, kun en ole kuullut täkäläisestä mäkihyppyseurasta. Kyselin Facebookissa ja minulle kerrottiin, että 90-luvulla oli eräs isä rakentanut sen poikansa harrastuksen tukemiseksi ja tuolloin oli järjestetty myös paikallisia hyppykisoja! Olikohan silloin lumisempia talvia, kun nykyisissä talviolosuhteissa mäki palvelisi paremmin vesiliukurina.

 Kaunis hymy, josta syystä kuvakin tällätään esiin, mutta eikös Wiima näytäkin vähän vieraalta kuvassa? Ihan kuin sillä ei olisi kuononvartta juuri ollenkaan, mutta oikeasti sillä kyllä on, enemmän kuin kuvasta voisi päätellä :) . 

Kuva ei tee oikeutta muurahaiskeon koolle. Se oli melkein kokoiseni, ja mulla on varrenpituutta n 160 senttiä, kun on viimeksi vuosia sitten mitattu. 

Suomaisema. Jotenkin en olisi yhtään hämmästynyt, vaikka tuosta olisi maiseman poikki juossut susi tai karhu. Maisema oli jotenkin sellaista vaille. Hirvikin olisi sopinut. Mutta tällä kertaa loistivat poissaolollaan.

Jano, janompi, janoin - metsälammikon peilissä sitä voi kaunotar samalla itseään vähän peilailla.

Mustikkasato oli jo ehtynyttä. Sen sijaan tarjolla oli nyt värejä.

Ja näin hienot maisemat oli sitten vuoren huipulla. Saaret näkyvät kuin pienet pehmeät neulatyynyt alhaalla. Ja tuossa keskellä seisoopi se kolmiomittauksen jalusta, josta alussa kerroin ja joka on muisto menneisyydestä. Vuoren huipulla oli muitakin, pariskunta oli ollut fiksumpi kuin me, heillä oli herkkuateria tuossa meneillään :), meillä vain vesipullo!

Vastavaloon

Kilsoja tuli ehkä noin viisi. Maasto on paikka paikoin aika haastavaa, paljon kallioisia nousuja (ja palatessa laskuja) ja siitä syystä suosittelen kuivaa keliä reissupäiväksi. Oma retkipäivämme oli poutainen, mutta aiempina päivinä oli satanut, joten kallioilla oli aika lailla liukkautta.

Sellainen oli se reissu, suosittelen - ohikulkiessasi, tule tai paremminkin mene katsomaan paikan päälle!