Kaasivuoren valloitus

Sarjassamme 'syksyn mittaan tapahtunutta' edelleen 😊:
Paraisilla on Nauvossa paikka nimeltään Kaasivuori (Kasberget), jonne olemme edellisen kerran kiivenneet ehkä kymmenisen vuotta sitten, kun poikamme oli pieni. Ja silloin menimme helpointa ja lyhintä reittiä ( = autolla niin lähelle kuin pääsee), koska tarkoitus oli vain mennä ihailemaan näköaloja ja löytää geokätkö.

Erään kerran kuluneena syksynä keksimme, että nytpä lähdetään taas Kaasivuorelle ja tällä kertaa mentäisiin oppikirjan mukaisesti luontopolkua pitkin eikä lyhintä tietä.

Kaasivuori on Turun eteläisen saariston korkein kohta ja Nauvossa jääkauden jälkeen vedestä ensimmäisenä noussut paikka. Kaasivuoren laelta on hienot näköalat saaristoon ja huipulta löytyy myös kolmiomittauksen tukipiste, jonka päällä vielä 60-luvulla seisoi kolmijalkainen merkkitorni.
Kaasivuoren ruotsinkielinen nimi Kasberget viittaa Suomea ja Ruotsia yhdistäneeseen rautakautiseen merkkituliketjuun (vårdkase = merkkituli eli signaleld) ja saaristossa juhlitaankin aina venetsialaisten yhteydessä ns muinaistulien juhlaa näiden merkkitulien muistoksi. Mielenkiintoinen tieto on myös, että jatkosodan alussa saksalaiset miinalaivat oli piilotettu Kaasivuoren pohjoispuolen kalliojyrkänteisin, ennen kuin ne laskivat Suomenlahdensulkeneen miinoituksensa. Nämä tiedot on poimittu eri lähteistä, mm Kaasivuoren opastetaulusta.

Ensin oli tietenkin päästävä Paraisten puolelta Nauvon puolelle (joka sekin siis kuuluu Paraisiin), ja jos on liikkeellä autolla, niin lautta on lähes ainoa vaihtoehto siihen tarkoitukseen.

Paraisten ja Nauvon väliä liikennöi kaksi isoa autolauttaa edestakaisin ja kesän sesonkiaikoina auttamassa on usein vielä kolmaskin lautta.

Auton jätimme osoitetulle parkkipaikalle Saaristotien viereen. Takana vasemmalla häämöttää hiihtomajan terassi ja oikealla taaempana hyppyrimäki! On aika hauskaa, että Nauvossa on tuollainen hyppyrimäki, koska eihän täällä lounaissaaristossa ole juuri luntakaan, kuin muutama hassu viikko per talvi, jos sitäkään. Tulin uteliaaksi mäen käyttötarkoituksesta, kun en ole kuullut täkäläisestä mäkihyppyseurasta. Kyselin Facebookissa ja minulle kerrottiin, että 90-luvulla oli eräs isä rakentanut sen poikansa harrastuksen tukemiseksi ja tuolloin oli järjestetty myös paikallisia hyppykisoja! Olikohan silloin lumisempia talvia, kun nykyisissä talviolosuhteissa mäki palvelisi paremmin vesiliukurina.

 Kaunis hymy, josta syystä kuvakin tällätään esiin, mutta eikös Wiima näytäkin vähän vieraalta kuvassa? Ihan kuin sillä ei olisi kuononvartta juuri ollenkaan, mutta oikeasti sillä kyllä on, enemmän kuin kuvasta voisi päätellä :) . 

Kuva ei tee oikeutta muurahaiskeon koolle. Se oli melkein kokoiseni, ja mulla on varrenpituutta n 160 senttiä, kun on viimeksi vuosia sitten mitattu. 

Suomaisema. Jotenkin en olisi yhtään hämmästynyt, vaikka tuosta olisi maiseman poikki juossut susi tai karhu. Maisema oli jotenkin sellaista vaille. Hirvikin olisi sopinut. Mutta tällä kertaa loistivat poissaolollaan.

Jano, janompi, janoin - metsälammikon peilissä sitä voi kaunotar samalla itseään vähän peilailla.

Mustikkasato oli jo ehtynyttä. Sen sijaan tarjolla oli nyt värejä.

Ja näin hienot maisemat oli sitten vuoren huipulla. Saaret näkyvät kuin pienet pehmeät neulatyynyt alhaalla. Ja tuossa keskellä seisoopi se kolmiomittauksen jalusta, josta alussa kerroin ja joka on muisto menneisyydestä. Vuoren huipulla oli muitakin, pariskunta oli ollut fiksumpi kuin me, heillä oli herkkuateria tuossa meneillään :), meillä vain vesipullo!

Vastavaloon

Kilsoja tuli ehkä noin viisi. Maasto on paikka paikoin aika haastavaa, paljon kallioisia nousuja (ja palatessa laskuja) ja siitä syystä suosittelen kuivaa keliä reissupäiväksi. Oma retkipäivämme oli poutainen, mutta aiempina päivinä oli satanut, joten kallioilla oli aika lailla liukkautta.

Sellainen oli se reissu, suosittelen - ohikulkiessasi, tule tai paremminkin mene katsomaan paikan päälle!