Lenkin varrelta

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma karvakorva-personal trainer. Tänäänkin vedettiin melkein parin tunnin lenkki, mukavassa talvisäässä. Aurinko ei paistellut, mutta keli oli toisella tapaa mukava; puissa valkoinen kuura, pieni usvantuntu leijui ilmassa ja muutama pakkasaste.
Vaikka toki ulkoilin ja lenkkeilin myös ennen Wiiman tuloa, niin ulkoilun määrä on kyllä - uskaltaisinko heittää arvion - triplaantunut. Koiran kanssa lenkkeily on myös kauhean kivaa; lenkin ohessa voi kuin ohimennen kerrata taitoja sekä opetella uusia taitoja, ja jutella asioista maan ja taivaan väliltä, ja välillä vain kulkea rinta rinnan reippailusta nauttien.

Toisten koirien ohitus on aika hyvällä mallilla - yleensä - nykyisin. Wiima pysyy sivullani kun ohitamme, mutta neiti kyllä ottaa ohittaessaan viehkoja tanssi- ja hyppelyaskeleita - eli kaukana välinpitämättömästä ollaan vielä :) Tämän päivän lenkillä taisimme ohittaa ehkä neljä koiraa, mahdollisesti viisi. Kaikilla kerroilla ohitus sujui varsin mallikkaasti paitsi yhdellä kertaa, en tiedä oliko vastaantulevassa hauvassa jotain erityisen kiinnostavaa neitimme mielestä, tai sitten tein itse jotain pöllöä. Mutta sillä kerralla Wimpsahdus syöksähtikin äkkiyllättäin sivultani etukautta kohti toista koiraa. Hihna pysäytti kulun, joten mitään happeninkiä ei kuitenkaan syntynyt, mutta tämmöisistä tilanteista sen huomaa ettei koira ole mikään kone, vaan elävä olento, joka tekee joskus niin ja joskus näin, yleensä onneksi kuitenkin oikein päin :)
Ja kyllä se ohittamisen taitokin siitä vakiintuu, kun sitä joka kerralla hiotaan.

Muuten typykkä pitää hihnalenkillä aika mukavasti kontaktia taluttajaansa, siis luo minuun silmäyksiä aika ajoin ja on mukana heti suuntaa vaihtaessani. En ole vaatinut sitä kulkemaan koko ajan sivullani, vaan Wiima saapi haistella ja ihmetellä mitä mieleen juolahtaa, mutta hihna ei saisi kovasti kiristyä eikä ihan joka tolpan juureen pysähdellä haistelemaan (vaikka Wiimaa kyllä haluttaisi).
Wiima osaa myös pyytää lupaa; jos se vaikka huomaa kivan oksan maassa joka olisi kiva ottaa suuhun jos vaan yltäisi, niin sen sijaan että ryhtyisi kiskomaan kohti oksaa, se kääntyykin kohti taluttajaansa ja killittää silmiin odottaen maagisia sanoja Ole Hyvä! :)
Yksi paikka, missä Wiima kuitenkin kiskoo hihnaa ja sillä on kova kiire edetä, on koirakoulu, jossa käymme. Kun saavumme pihaan, on Wiimalla ihan kauhea kiire hallin sisälle. En ole siihen oikeastaan vielä puuttunut, kun sehän vain kertoo siitä että innokas oppilas on saapunut paikalle :D

Seuraavat kuvat tuli napattua tänään lenkin varrella. Vähän Wiima Wimpulaa ja kotikylääkin:

Tässä kuvassa yllä Wiima näyttää hieman takakorkealta? Vai? Arvelen tosin että se saattaa osittain johtua siitä kun se on kääntyneenä minuun päin, koska alemmassa kuvassa eroa ei ole niin paljon:

Takakorkeudella tai muilla ulkoisilla seikoilla ei tosin ole mitään merkitystä, kun Wiimasta ei kaavaillakaan mitään näyttelykoiraa. Kunhan tässä vaan pohdiskelen. Ja huhtikuussahan viimeistään kuulemme asiantuntijalausunnon osallistuessamme paimensukuisen lapinkoiran katselmukseen.

Paraisten läpi kulkeva Kirkkosalmi on jäässä

Kaksi komeaa saksanpaimenkoiraa lenkillä fillarin kyljessä. 

Ja eikö ole ihania nuo puut valkoisiksi kuuraantuneine oksineen?

Paraisten selkä jään peittämänä ja saari nimeltä Tjuven (eli varas, rosvo, muistan joskus kuulleeni jonkin salakuljetustarinan, johon nimi perustuisi).
Jäillä näkyy kävelijöitä, pieninä mustina pisteinä saaren molemmin puolin. Itse seison tukevasti maan kamaralla.

Merenrannalla venelaiturit tyhjillään. Jää kantaa nyt, mutta itse en oikein tykkää kulkea jäällä, jonkin sortin kammo. Joskus tosin silti kuljen, mutten tänään.

Ja yllä olevia rantakuvia kuvatessani oli Wiima-rassulla karu kohtalo, se kytkettiin tolppaan: