Tulipa tästä varsin erikoinen kevät. Kaikenlaisia uhkia olin maailman tilanteessa vuosien mittaan nähnyt; milloin pullisteli itäinen naapurimme, milloin tuntui, että terroritekoja tapahtui "joka puolella" Eurooppaa, joka laittoi harkitsemaan matkustuskohteita. Mutta tällaista uhkaa, minkä edessä nyt olemme, en rehellisyyden nimissä ollut tullut ajatelleeksi. Toki tiesin, että SARSit ja ebolat olivat ihmishenkiä vieneet, aikaisemmin myös ns. espanjalaiset ja hongkongilaiset virukset, mutta ensin mainitut tuntuivat muiden maiden ongelmilta ja jälkimmäiset menneiden aikojen ongelmilta. Eihän tänne Pohjolaan, Suomeen, tällaisia ongelmia tulisi - kunnes tuli.
Itseni kohdalla - ehkä jopa vähän noloa kirjoittaa, kun monella on suuria ongelmia tulojen tai yksinäisyyden kanssa - tilanne on toistaiseksi tuonut aika vähän muutoksia arkeeni. Olen astmani vuoksi riskiryhmää, joten siirryin tekemään etätöitä jo aikaisessa vaiheessa. Se oli ennestään tuttua, koska olin aiemminkin tehnyt etätöitä pari päivää viikossa, nyt teen niitä kokoaikaisesti. Mieheni tekee nyt myös etätöitä. Sosiaaliset kontaktit olen koittanut karsia minimiin, kaupassa käynti hoituu nykyisin nettitilauksella.
Mutta toki minulla on suuri huoli omista vanhemmistani, joihin pidän nyt yhteyttä vain puhelimella ja viestejä kirjoitellen, ikävä ystäviäni. Ja lisäksi ajatuksissa pyörii omassa elämässä ajankohtainen asia, eli millaiseksi nyt muuttuu opinahjojen yhteishaku, kun perinteiset pääsykokeet jäävät pois, ja miten se vaikuttaa yhteishaussa mukana olevan poikani tilanteeseen. Kovasti toivon, että opintopaikka löytyisi!
Taloudellinen kuoppa ja yksinäisyys
Huoleni eivät lopu edelliseen. Minulla on useita ystäviä yrittäjinä palvelualoilla, esimerkiksi kampaajina. Heillä on asiakasvirta lähes tyrehtynyt ja monella on lappu luukulla. Mistä tulot? Onneksi yrittäjät nyt vihdoin pääsivät sosiaaliturvan piiriin, ja toivottavasti saavat myös jäädä. Opettajaystäväni tekevät pitkää päivää uuden tilanteen edessä, uusilla digitaalisilla välineillä, joihin heistä kaikki eivät ollenkaan olleet edes tutustuneet ennen tätä tilannetta ja nyt yhtäkkiä kaiken piti sujua ja opettamisen jatkua. Hoitoalalla olevat ystäväni joutuvat päivittäin laittamaan itsensä alttiiksi tartunnalle, etätyö ei ole mahdollista.
Sama tilanne kaupan alalla toimivien ihmisten kanssa, apteekeissa, siistimistöissä ja niin edelleen. Töiden vaan täytyy sujua, vaikka riskit on isot.
Lisäksi ajatuksissa on myös kollektiivinen huoli esimerkiksi lapsiperheistä, joissa vanhemmat eivät nyt jaksa olla lastensa tukena. Perheistä, joissa on alkoholismia tai väkivaltaa. Vähävaraisista perheistä, joilla ei ole tarjota lapselle työkaluja opetukseen osallistumiseen. Perheistä, joissa on taloudellisia ongelmia, kouluruokailu kun on voinut olla joillekin lapsille päivän ainoa lämmin ateria.
Miten näitä perheitä voidaan nyt tukea?
Toisaalta on huoli yksinäisistä ihmisistä, vanhuksista, jotka varmaan tuntevat nyt olevansa todella yksinäisiä.
Eikä yksinäisyys ikää katso, yksinelävillä aikuisillakin on nyt rajattu mahdollisuus nähdä muita ja puhua toiselle ihmiselle. Yksinhuoltajan huoletkin moninkertaistuneet - pitäisi huolehtia etäkoulusta, omasta ja lastensa terveydestä ja poisjäänyt kouluateria nakertaa taloudenpitoa (joissakin kunnissa onneksi toimitetaan kouluruoka, mm. omassani Paraisilla).
Koska tämä on ohi?
Ahdistavinta minusta on lukea uutisia siitä, ettei kukaan oikeastaan tiedä koska tämä päättyy. Koska viruksenpaholainen ei kerro. Vielä jokin aika sitten kerrottiin, että 'homma' on ohi kesään mennessä. Sitten sanottiin, että jos kontakteja karsimalla saamme tartuntojen määrää hidastettua, niin tällöin myös virus on pidempään vieraanamme, eli tilanne voisi ehkä helpottua kesällä, loppukesällä. Ja eilen luin uusimpia ajatuksia tilanteesta, joiden mukaan tilanne voisi ehkä helpottua vasta kun saadaan rokote... nähtäväksi jää, kuka oli oikeassa.
Yhteiskunta ei tietenkään voi olla suljettuna niin pitkään, vaan talouden rattaiden on alettava pyöriä. Muuten tulee lisää suruja ja huolia, ja vielä moninkertaisesti, vajotessamme syvälle taloudelliseen kuiluun.
Miten löytää tässä tasapaino, niin, että ihmishenget eivät vaarannu, mutta talous alkaisi pyöriä niin, että kun tästä selvitään, on meillä edelleen toimiva yhteiskunta? Onneksi en ole siitä päättämässä, eikä kateeksi käy heitä, jotka niitä päätöksiä joutuvat tekemään.
Toki talouden käynnistämisessä varmasti auttaa, jos Suomi saa virustestauksen käyntiin. Mikäänhän ei ainakaan nykytiedon valossa estä jo taudin sairastanutta palaamaan aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi. Hämmästellen luin niitä kommentteja, joissa yksityinen sektori kertoo tarjonneensa apua tässä asiassa, mutta apu oli torjuttu. Toivottavasti tässä ei nyt edetä pelkästään punavihreällä ideologialla, vaan kaikki mahdollisuudet käytetään.
Hyviäkin seurauksia?
Niin kammottava kuin tämä tilanne onkin, Suomessa ja eritoten ulkomaan uutisia seuraillessa, niin en voi välttyä ajatukselta, että jotain hyvääkin tästä seuraa.
Ajattelen, että viimeistään tässä vaiheessa Suomessa ja Euroopassa toivottavasti nähdään, miten tiiviisti olemme asettaneet itsemme Kiinan ja Aasian rattaisiin. Sieltä tulee kaikki tuotantomme tarvitsemat komponentit ja muu halvalla tuotettu tavara. On ollut vallalla ajatus, ettei länsimaissa kannata tuottaa, vaan täällä tehdään suunnittelutyö ja Aasiassa tuotetaan. Itse olen mahdollisuuksieni mukaan jo pitkään yrittänyt välttää Kiinan tuotantoa, mutta liike-elämä on mennyt (halpa) hinta edellä.
Mistä se halpuus syntyy? Se syntyy siitä, ettei työntekijöille makseta kunnollisia palkkoja; siitä, ettei työturvallisuusasiosta huolehdita; siitä, ettei yhteiskuntaa ja sosiaaliturvaa rakenneta oman maan kansalaisille. Haluammeko tukea tällaista yhteiskuntaa?
Toivon ja uskon, että Eurooppa, Suomi ja muut länsimaat koronan muodossa toteutuneen riskin jälkeen näkevät asiat uudessa valossa ja ryhtyvät tuomaan tuotantoa Aasiasta lähemmäs.
Toisaalta ainakin toivon, että myös Kiinassa ja muissa Aasian maissa nyt nähtäisiin, että kertyneet rahavarat tulisi suunnata oman maan kehittämiseen. Tuntuu erikoiselta, että Kiina olisi esimerkiksi ollut halukas sijoittamaan miljoonia Helsingin ja Tallinnan väliseen tunneliin samalla kun oman maansa asukkaat joutuvat ostamaan lihansa elävinä toreilta, koska kauppoja, supermarketteja, kylmäketjuja ei ole maankattavasti, riittävästi.
Satunnaiselle tarkastelijalle näyttää muutenkin siltä, että Kiina on halunnut sijoittaa rahansa mieluummin maailman valloittamiseen ja valtansa lisäämiseen, kun samaan aikaan esimerkiksi Kiinan maaseutu kipeästi kaipaisi rahoittamista ja kehittämistä.
Heidän tulisi pikaisesti kehittää maataan siihen suuntaan, että villieläintorit jäävät historiaan sekä hyvin paljon muitakin kehittämisideoita tulee mieleen.
Arvelen, ettei maailma muutenkaan arkisissakaan asioissa ole tämän jälkeen ihan entisensä. Työnantajat huomaavat, että etätöissäkin työt sujuvat, siispä konttoreissa ei tarvitse olla kaikille omaa paikkaa = säästöä kiinteistökuluissa. Ravintoloiden palveluvalikoimat monipuolistuvat, alácarte-ruokasettien take away -myynti on tullut varmaan jäädäkseen. Iloitsen jokaisesta innovaatiosta, josta luen, jossa yrittäjä tai yritys on nopeassa tahdissa keksinyt muokata toimintaansa ja siten onnistuu saamaan kolikoita kassaan - viimeksi näin kukkakauppayrittäjiä, jotka myivät kukkia drive in -kaistalla tai tuulikaapista, ja asiakkaita riitti!
Koiruli mielenterveyshoitajana
No eihän tämä koronajuttu siis varsinaisesti koirablogiin kuulu, mutta menköön, sillä teki mieleni vähän tuulettaa ajatuksiani ja kirjoittaa niitä muistiin tulevia aikoja varten.
Mutta toisaalta koirakin kyllä kuuluu tähän tarinaan erittäin vahvasti, sillä päivien kohokohdaksi on muodostunut koiralenkit. Toki ne ovat olleet kohokohtia ennenkin, ja lempipuuhiani arjessa aina, mutta nyt lenkkien merkitys on kohonnut sfääreihin, kun kalenteri on muuten tyhjentynyt menoista. Kun arki on kokonaan samojen seinien sisässä, niin koiralenkit tarjoaa siihen ihanan henkireiän.
Ja koirahan se ei osaa näitä asioita surra, joten niitä en sitten itsekään koiralenkeillä ehdi miettiä. Koiralenkeillä sen sijaan leikitään koiran kanssa, potkaistaan tiellä makaava käpy koiran noudettavaksi, kiskotaan koiran mukaansa poimimaan keppiä ja kuljetaan aistit auki kevään merkkejä bongaillen.
Pääsiäislauantaina käytiin mökkisaaressa (saman kunnan alueella). Isäntä teki askareitaan veneverstaassa ja minä hieman haravoin. Joskin aika vähän, sillä mieli teki lenkille saarta kiertämään ja katsomaan, miltä paikat talven jäljiltä näyttävät. Aurinko paistoi ihanasti ja metsän keskellä piti riisua takkia, mutta rannoilla puhalsi vilpoinen merituuli.
Zadaa, aarre eli keppi löytyi!
Törmäsimme metsätiellä myös toiseen koiran taluttajaan, jolla oli hihnan päässä nuori bortsu-uros.
Hän kyseli, että josko Wiimaa kiinnostaisi ottaa pienet juoksutreenit ja niin sitten tehtiin.
Toisiimme välimatkaa pitäen katselimme, kun koiramme laukkasivat pitkin mustikanvarpumetsää.
Pysykäähän terveinä ja jaksamista tilanteisiinne!
