Allergian siedätyshoito - oma kokemukseni

Kärsitkö allergiaoireista? Niin minäkin. Joskaan en nykyisin kovin paljon. Tässä on tullut koiran allergiasta edellä hieman kirjoitettua, niin tuli mieleen kirjoittaa tämä omakin tarinani, josko siitä vaikka olisi hyötyä jollekin samoissa  ajatuksissa olevalle.
Eläinallergiat vaivasivat minua jo pikkutyttönä niin, etten voinut ajatellakaan meneväni kylään kaverideni lemmikkikoteihin ilman allergiapillereitä. Jos jäin yöksi, niin mukanani olivat myös astmapillerit, sillä oire eteni nopeasti silmien kutinasta ja nenän valumisesta hengiysteihin. Tämä tapahtui 70-luvun lopulla ja 80-luvun huitteissa, lääkitys oli tuolloin vähän erilaista kuin se on tänä päivänä - muistan vieläkin, miten astmalääkkeet saivat pikkutytön sydämen pamppailemaan ja kädetkin vähän tärisemään - oire, josta en lapsena koskaan kertonut vanhemmilleni, koska pelkäsin, että sen tietäessään he ehkä eivät päästäsi minua yökyläilemään kaverieni koiraperheisiin. Totuus olisi kai sen sijaan ollut, että annostusta olisi tarkistettu..

Olisi ollut helppoa, jos olisin vaan jättänyt menemästä koirakoteihin ja lakannut rapsuttelemasta jokaista koiraa, jonka tunsin, mutta näin en tietenkään voinut tehdä, koska olin oikea Koiratyttö isolla K:lla jo tuolloin, ja olen haaveillut omasta koirasta niin pitkälle kuin voin muistaa. Alakouluikäisenä hain kaikkia kerrostalopihamme koiria vuorotellen ulkoilutettavaksi - ulkona oireet eivät olleet niin voimakkaat. Olenkin nyt myöhemmin vähän ihmetellyt, että ihmiset uskalsivat antaa koiriaan minulle ulkoilutettavaksi, kun olin niin kovin nuori. Hyvin muistan vielä samojedi Samin, joka veti kovin hihnassa, hauskat cairnterrierit Hussen ja Hassen, suomenpystykorvan Pian sekä pörröisen Kikin, ja niitä oli monia muitakin. Itse kun en antaisi kumpaakaan koiraani ulkoilutettavaksi kuin luotettavalle aikuiselle, tai vähintään jo kypsemmälle teinille. Ajat olivat kai toiset tuolloin.

Minä 80-luvulla, kuten kampauksesta voi päätellä :)
Ja yksi elämäni koirista, sukulaisperheen rakas Dexy.
Kävin yökylässä, allergia- ja astmapillerit laukussa, molempia piti ottaa tarvittaessa, säännöllistä lääkitystä minulla ei ollut.

Koira-allergian lisäksi minua kiusasi allergia muillekin eläimille, kissa-allergia oli vielä koiriakin äkäisempää, oireilu alkoi lähes välittömästi kissan tavatessani. Hevosallergiasta minulla puolestaan on sellainen muisto, että olimme yhtenä vuotena Turun maatalousmessuilla tai vastaavilla, ja halusin päästä hevostalutukseen. Isäni osti minulle lipun (en ollut aiemmin ollut hevosten kanssa kosketuksissa) ja kiipesin humman selkään talutettavaksi. Sillä seurauksella, että silmäni muurautuivat umpeen pariksi päiväksi! Minun olisi siis todellakin pitänyt pysyä eläimistä erossa, jos olisin halunnut säilyä oireetta. Eläinallergioiden lisäksi minua muistaakseni kiusasi lisäksi heinä- ja koivuallergiat, mutta ne eivät minua niin paljon harmittaneet. 

Aikuiseksi tultuani alkoi koirahaaveet haalentua, tuli muita haaveita tilalle - seurustelua, perheen perustamista ja sellaista. Olin toki myös ymmärtänyt realiteetit, koiraa ei tulisi - nimittäin vallalla oli käsitys, että allergeeneja kannattaisi välttää. Siis ihan päinvastoin kuin tänä päivänä, kun puhutaan siedätyksestä. Allergiahan onkin oman kehon puolustautumista vierasta allergeenia vastaan, ja siedätys totuttaa kehoa hiljakseen kestämään näitä "vihollisia".

Sitten meille syntyi perheeseen poika, joka tietenkin kaikkien lasten tavoin alkoi hinkua koiranpentua. Vastasin hänelle, ettei meille valitetavasti voi allergiani vuoksi tulla koiraa. Kuinka ollakaan aloin jonain iltana googlailla aihetta hieman, ja mitä silmiini osuikaan - allergiset ihmiset ottivat itselleen koiria siedättymisen toivossa ja moni heistä siedättyikin (kaikki valitettavasti eivät). Lisäksi hain tekstejä lääketieteellisestä siedätyshoidosta. Ilmeni, että koirasiedätystäkin annetaan, joskin varsin rajatusti - pääasiassa vain esimerkiksi opas- tai muun apukoiran tarvitsijalle, ainakin tuolloin kymmenisen vuotta sitten, nykyisin voi olla eri tilanne. 

Osoittautui kuitenkin myös, että Turun Terveystalo, johon Turun Allergiakeskus oli vastikään sulautunut, ei tällaista rajausta tehnyt, vaan heiltä sai koira-allergiaan siedätystä, jos se vain muuten oli tilanteeseen sopiva hoito. Heillä oli muutenkin, ja mahdollisesti edelleenkin, keskitetysti maan parhaat tiedot allergioiden hoidosta ja heillä kävi siedätysasiakkaita kauempaakin Uuttamaata myöten (minulle selvisi myöhemmin).

Serkkuni Rölli-borderi tuli meille toisinaan koirahoitolaan kun serkullani oli menoa. 
Kun siedätyshoito käynnistyi, niin toisinaan myös pyysin Rölliä viikonloppulainaan.
Rölli kulki mukanamme patikkaretkillä ja vietti lomia mökillämme, ja se oli täydellisen valloittava poika!

Ajatus alkoi viritä päässäni. En olisi uskaltanut ottaa koiraa ja vain toivoa siedättyväni koiralle. Se olisi ollut vaarallista leikkiä omalla terveydelläni, ja myös epäreilua leikkiä eläimen elämällä, jos joutuisinkin laittamaan sen kiertoon. 
Sen sijaan otin yhteyttä Terveystaloon ja varasin ajan allergiaklinikan keuhkolääkärille.
Hänen kanssaan käytiin läpi astmani status, joka oli koko aikuisiän ollut hyvässä hoitotasapainossa ja selvitettiin muutkin tarvittavat seikat, ja tuloksena selvisi, että siedätyshoito voisi minulle sopia.

Hoito olisi kolmen vuoden mittainen, ja hinta olisi (tuolloinen hinta), noin 3000 euroa, iso raha, mutta se kuitenkin jakautuisi koko kolmen vuoden hoitoajalle ja koostuisi lääkärikäynneistä, hoitajakäynneistä ja allergeenilääkkeen hankinnasta, joten en sitten säikähtänyt hintaakaan. Myöhemmin kävi vielä yllätykseksi ilmi, että Kela korvaisikin melkein puolet kustannuksista, mikä oli tietenkin iloinen uutinen.  Joskus myöhemmin kylläkin ihmettelin allergiahoitajalle, että miksi ihmeessä tämä on Kelan korvaama hoito, kun voisinhan vain olla ottamatta koiraa.
Hän vastasi, että "Älä väheksy asiaa, sinulla on sairaus ja siedätyshoito on sen sairauden hoito. Sinullakin on oikeus saada hoitokuluistasi korvausta. Sitä paitsi", hän jatkoi, "koirien tiedetään tuovan terveydellistä hyvinvointia, joten raha tulee yhteiskunnalle ehkäpä sitä reittiä takaisin". Niin kai se sitten on. 

Allergiasiedätyshoitoni alkoi vuonna 2010. Ensi alkuun kävin pistoksilla kerran viikossa, mahdollisesti vielä useammin ihan ekoina viikkoina, mutten sitä enää muista. Sitten pistosvälit pitenivät kahteen, sitten kolmeen viikkoon ja vähitellen kuukauteen. Ehkä jopa pidempiin väleihin, mutta en sitäkään enää tarkkaan muista.
Kaikki sujui todella helposti ja sain paljon vaikuttaa siihen, milloin ilmaantuisin seuraavalle piikille, siis kellonaikojen osalta, joka helpotti paljon arkeani - piipahdin usein piikillä kesken työpäivän, onneksi se sopi työnantajalle. Rutiini oli, että hoitaja pisti piikin ja sitten istuin puolisen tuntia käytävässä, jotta varmistui, etten saisi shokkia allergeenista, ja sitten sain lähteä. Mitään ongelmia pistoksista ei koskaan tullut. Hoitajat olivat oikein mukavia ja heillä oli paljon kivoja ajatuksia ja vinkkejä aiheesta. Terveystalo hoiti asian todella sujuvasti minulle, mikä teki pitkään hoitoon sitoutumisen helpoksi.

Kun hoitoa oli takana kaksi vuotta ja yksi hoitovuosi vielä edessä, alettiin allergiahoidossa kysellä, että joko minulla on se koira. Hätkähdin ihan, että ei kai vielä, kun hoitokin oli kesken. Juu, juu, nyt voisi jo alkaa koiraa katselemaan! Kääk! Vaikka olin jo kaksi vuotta odottanut, tuntui se "koiraostoksille" lähteminen ihan epärealistiselta ja kummalliselta, senhän ei pitänyt olla minulle mahdollista. 
Vinkiksi sain katsella joko trimmattavia koiria tai pitkäkarvaisia koiria, sillä niiden mahdollinen hilse pysyy turkissa kunnes ne harjataan tai turkkia muuten hoidetaan. Lyhytkarvaisen koiran hilse pöllähtää ilmaan helpommin, ja siksi niitä siedetään useimmiten vähän huonommin. Allergiahan kehittyy siis koiran epiteelille, jota on sen hilseessä, kuolassa ja myös ulosteissa. Siksi myös pentukoira saattaa olla aikuista allergisoivampi, sillä niitä pissejä ja kakkeja useimmiten löytyy ensimmäisinä viikkoina myös kodin lattioilta. Myös sellaiset turkkirodut, joiden turkkia pestään usein, ovat useimmiten paremmin siedettyjä, koska pestessä mahdollinen hilse huuhtoutuu suihkuviemäriin. Kaikki on kuitenkin yksilöllistä, kuten allergiat ovat ja ns allergisoimatonta rotua ei ole (vaikka välillä muuta väitetäänkin).

Tulevan koiramme rotua olimme jo ennakolta ehtineet miettiä. Koska aiemmat koiraystäväni olivat olleet terrierejä (skye ja borderi), kiinnostivat terrierit tietysti ensin. Eniten alkuvaiheessa ajattelin juuri borderia sekä myös australianterrieriä. Mutta terriereistä ajatus siirtyi aika nopeasti paimenkoiraan, koska halusin koiran, joka haluaisi toimia ihmisensä kanssa - moni terrierikin haluaa, mutta niiden alkuperäinen käyttötarkoitus on kuitenkin itsenästä puuhaa. 
Paimenkoirissa toisaalta jännitti se esimerkiksi bordercollieiden loputon työnnälkä, kun itse halusin koiran, joka on aktiivinen kun minäkin olen, ja osaa levätä kun minäkin lepään. En ollut tuntenut lapinkoiria ennen, mutta jostain osui niiden luonnekuvauksia silmiini. Erilaisten selvittelyjen ja koirakohtaamisten jälkeen sitten varmistui, että halusimme meille tulevan lapinkoiran.

Loppu onkin historiaa, seuraavana kesänä Wiima haettiin kotiin. Jännitin asiaa terveyteni vuoksi todella paljon ja pelkäsin, että joutuisimme kuitenkin Wiimasta luopumaan. Olin kuitenkin kasvattajan kanssa tilanteeni puhunut, ja saanut sovittua, että hänen kanssaan yhdessä siinä tapauksessa etsisimme Wiimalle uuden kodin. 

Uutta kotia ei onneksi kuitenkaan tarvittu, sillä hoito oli tepsinyt ja allergiaoireeni pysyivät piilossa. Niin mahtavaa! Minulla on muistikuva, että ihan pentuaikana jonkinlaista nenänkutinaa ja nuolaisun aiheuttamaa ihon kutinaa olisi ollut, mutta se kaikki hävisi aika nopeasti.

Wiiman kotiutuessa minulla oli vielä puoli vuotta hoitoa jäljellä ja se tietenkin suoritettiin loppuun suunnitelman mukaisesti, vaikka se Wiima jo meillä asustelikin.

Omien kokemusteni valossa lämpimästi suositan siedätyshoitoa allergiaan. Hoidosta todellakin on ollut minulle apua, enkä reagoi koiriin - omiini tai muihin koiriin - enää millään tavalla. Myös muut eläinallergiat ovat helpottaneet, enkä esimerkiksi reagoi edes kissaan kovin nopeasti, jos kyläilen kissakodissa. Eläinallergiat myös usein hieman helpottavat aikuisiässä, joten silläkin voi olla vaikutusta, mutta koiraa en astmani vuoksi olisi uskaltanut ilman tätä hoitoa hankkia. 

Siedätyshoito ei tietenkään ole taikakeino - se on pitkä hoito ja sen tulokset vaihtelevat, mutta kuulemani mukaan suurin osa siedättyy, kuten minäkin. Siedätyshoitoa voi hakea kaikenlaisiin allergioihin, niin eläinallergioihin kuin siitepöly- tai ruoka-allergioihin. Tästä kaikesta kannattaa allergialääkärin kanssa keskustella, jos asia kiinnostaa.

Matka Pariisiin

Kun oli tovi hoidon päättymisestä kulunut, sain jännittävän puhelun. Allergiahoitajani siellä soitteli, että haluaisinko ja voisinko lähteä Pariisiin kertomaan allergiataustastani ja siedätyshoidostani! Olin lievästi sanottuna hieman äimänkäkenä, taisinkin pyytää päivän miettimisaikaa ja sitten vastasin myöntävästi. Kyse oli lääketieteellisestä seminaarista Pariisissa, jossa esiintyisimme eurooppalaisille lääketieteenalan asiantuntijoille. Mukanani lähtisi toinenkin siedätyshoitopotilas sekä pienen seurueemme vetäjänä allergologian erikoislääkäri ja professori Erkka Valovirta Terveystalosta/Turun Allergiakeskuksesta. 
Suomessa oli tuohon aikaan meneillään uraauurtava projekti, jossa allergioiden vuoksi pidettäviä dieettejä ja muita allergeenien välttämisiä oli siedättymisen nimissä purettu ja tästä oli jo tullut joitakin (hyviä) tutkimustuloksia. Erkka Valovirta oli kutsuttuna kertomaan seminaariin näistä tuloksista ja sitten minä ja potilaskaverini esiintyisimme lääketieteellisinä esimerkkeinä :). 

Reissuun liittyi vielä sellainenkin hauska yksityskohta, että meistä potilasesimerkeistä filmattiin seminaarin jälkeen myös haastattelu, joka oli määrä esitellä EU-mepeille Brysselissä allergiahoidon uusien tuulien jakamiseksi. Harmillisesti en itse koskaan nähnyt millainen filmistä sitten tuli, pitäisi varmaan harkita meppiuraa, jos sen filmin sitten siellä Brysselissä näkisi :).

Minulle jäi vielä matkalta mieleen Erkka Valovirran sanat, ja kyllä montakin hänen sanomaansa mielenkiintoista tietoa ja muuta asiaa, mutta erityisesti tämä, jonka hän sanoi kuultuaan, että meillä nyt asuu Wiima ja, että olen oireeton. Hän sanoi, että yksi koira on hyvä alku, kahden koiran kanssa siedättyy vielä paremmin. Niinhän se tietenkin on, vaikka olikin kevyeksi jutusteluksi tarkoitettu. Mutta nyt olen hänen tätäkin ohjettaan vielä noudattanut, kun meille vuonna 2020 muutti Wiiman lisäksi uusi perheenjäsen Tihku hoitamaan allergiasiedätystäni :). 

Sellainen seikkailu oli tämä koiranhankkimisprosessi meillä. Ei mikään simppeli juttu tai yhtäkkinen päätös vaan elämänikäinen haave ja vielä tämä loppuponnistus siedätyshoidon muodossa, joka kuitenkin sujui kannaltani helposti ja myös yllättävän nopeasti. 
Homma ei kaduta ollenkaan, päinvastoin. Sain koiran myötä uuden harrastuksen, liikunnallisemman elämän ja vielä uuden ystäväpiirinkin vanhan lisäksi. Erinomainen päätös ja Wiima oli ja edelleen on täydellinen ensimmäinen koira 💝!

Tihkun mittarissa 20 viikkoa 😍 ja kiva Turku-reissu!

Tihku täytti edellispäivänä perjantaina 26.3. jo 20 viikkoa! En varsinaisesti laske viikkoja enää, vaan kuukausia (4,5 kk), mutta Tihkun veljen instapäivitys herätti minut tasalukuun.

Tihkusta 20-viikkoispäivänä perjantaina otettu valokuva

20 viikkoa ollaan siis ehditty toisiimme tutustua ja Tihku on osoittautunut oikein kivaksi veijariksi. Ja aivan erilaiseksi kuin Wiima :).

Wiima on introvertti, joka on aina lähistöllä, mutta ei ikinä pyri syliin eikä ja rapsutuksiakin sietää vain rajaansa asti. Tervehtii vieraat iloisesti, mutta sitten vetäytyy lähistölle tarkkailuasemiin.  Treenikentillä taputtelemaan ryhtyminen on lähes rangaistus.  

Tihku taas on extrovertin perikuva! Hän rakastaa kaikkia, pussailee ja tunkee syliin. On jännää seurata, mitä ikä ja kehitys tekee extroverttiydelle - säilyykö se vai väheneekö. Kun istun koneella, haluaa Tihkunen olla lähellä ja voi nukahtaa jalalleni. Massurapsutukset on parasta. Hänellä ei ole väliä missä asennossa hän on, selällään, vatsallaan tai vaikka ylösalaisin, kun taas Wiiman nukkuma-asento on massu- tai kylkiasento, tai hurjimmillaan kieppi.

Wiiman ja Tihkun suhteessa introverttiys ja extroverttiys tarkoittaa sitä, että Tihku tunkee Wiiman lähelle, jolloin Wiiman pitää vähän kääntyä, ettei kakru ole ihan iholla :D

Wiimasta ja Tihkusta ei oikein toistaiseksi saa rinta rinnan -kuvia, koska vaikka ohjaan heidät rinnakkain istumaan, on Wiiman aina hieman siirryttävä, niin että näkisi mitä se pikkuveli keksii.
Se varmasti muuttuu kun Tihkukin kasvaa ja tulee Wiiman mielestä ennustettavammaksi.
Tässä kohtaa on pääasia, että kaikilla on hyvä olla ❤.

20-viikkoisena Tihku

- on sylikoira

- on aamuntorkku, jos vaan pääsee aamutuimaan pissille, niin uni jatkuu

- on kantajakoira, noutajan sukua

- on vieteri, joka lentää ja loikkii ajatustakin nopeammin ja korkeammalle

- akrobaatti, joka taiteilee kaikilla keikkuvilla ja rämisevilläkin alustoilla

- aina liikkeessä, valpas ja rauhoittuminen voi välillä olla vaikeaa

- ei pane pahakseen suihkussakäyntiä

-  on 11,1 kg painoinen sutjakka kaveri, paino tuli mitattua "juhlapäivää" edellisenä päivänä eläintarvikeliikkeen vaa'assa

- sporttiturkki on alkanut tuuheutua

- nosti jalkaa pissiessään eka kertaa! Juuri 20-viikkoispäivänään perjantaina!

Mutta luulen sen olleen vahinko, sillä sen yhden kerran jälkeen en ole taas moista nähnyt. Olisihan se vähän aikaista?

Emännän etäpäivän lounashetkeen kuuluu useimmiten pikku lenkki koirojen kanssa. Etätyön parhaita puolia!

Kivaa koirille, mutta hyväksi myös itselle!

Turku-reissu

Torstai-iltana oli isännällä puuhaa ja toisaalta Tihkun sapuska oli loppumassa, ja sitä piti saada lisää. Mietin ja fundeerasin miten hoitaisin iltaulkoilut ja kekkasin sitten pakata molemmat koirot autoon ja lähdettiin huristamaan kohti Turkua. Olin vähän jännittynyt, miten selviämme, kun vaikka olen kulkenut koirien kanssa yhteislenkeillä, niin vilkas kaupunkimiljöö olisi uusi kokemus. 

Ensin poikettiin hakemaan Tihkun ruoka (myös punnitsin Tihkun) ja sitten ajettiin auto Turun Virastotalon parkkipaikalle, ja lähdettiin kävelylle. Kiersimme kivan lenkin joenrantaa pitkin, kaupunkilautta Förillä ajelimme Aurajoen toiselle puolelle. Jatkoimme matkaa alajuoksulle päin, kunnes teimme kurvin ja kiersimme toista reittiä takaisin Förille päästäksemme taas joen yli ja sitten keksimmekin vielä kiertää Turun Urheilupuiston reittien kautta takaisin autolle. 

Aurajoen rannalla

Jokilautta Förin kyydissä, Tihkun eka risteily.

Ilmeestään huolimatta hän ei jännitänyt kolinaa tai keinumista, vaan ilme kertoo innosta olla valokuvattavana 😀

Tällä retkellä taas tajuntaani tunkeutui luottokoira Wiiman osaaminen. Kyllähän minä tiedän, että hän on fiksu, mutta nyt oli kuin hän olisi ymmärtänyt, että emännällä on vähän kädet täynnä pennun kanssa. Wiiman hihna ei luultavasti kiristynyt kertaakaan koko matkan aikana, ja hän käveli vieressäni kuin olisi liimattu siihen. En joutunut hänen kanssaan neuvottelemaan edes kohdatessamme toisia koiria, jotka hän sentään yleensä huomaa, vaikka pääseekin niistä pääsääntöisesti ihan sujuvasti ohi (paitsi omissa kortteleissa kotimme lähellä 😏😇).
Olin Wiimasta ihan mahdottoman ylpeä ja onnellinen, koska jos vanhempikin koira olisi samanlainen ohjus kuin pentu on, niin olisi vaikea lähteä sellaisen parivaljakon kanssa ihmisten ilmoille. Niin ja Tihkunkin osalta on vielä todettava, että hänelläkin on hienosti taidot kehittyneet, joskin yhteislenkit on edelleen aina vähän touhukkaampia. Tihku oli muutenkin oikein pätevä pentunen reissussa, odotti kun piti odotella, oli paikallaan kun piti olla paikallaan ja muutenkin oikein mussukka <3.
Eikä 4 kuukauden ikäiseltä pennulta enempää osaamista voi odottaakaan 😊.

Ihmiset ovat hauskoja - suomalaiset ovat vaiteliasta kansaa, mutta kun liikkuu koiran kanssa, ottavat ihmiset spontaanisti yhteyttä. Joku tuli luoksemme kauempaa ja sanoi, että "piti tulla katsomaan kun oli niin kauniita koiria, ja että olisiko ehkä lapinkoiria". Toinen kyseli koirien nimiä ja esitti arvelunsa, että kolmas koirani olisi ehkä Usva :D. Kolmas kertoi nähneensä jo kaukaa, että Tihku oli pentu ja joku halusi kertoa, että heilläkin on lapinkoira tai, että mummillakin oli. Se on oikeastaan hauskaa, että tulee sellaista sananpartta vieraidenkin ihmisten kanssa.  Eritoten näin korona-aikana kun sosiaaliset kontaktit ovat nollassa.

Sellainen reissu se oli, oikein kiva reissu. 

Veljekset ja lampahat - treffejä kaikenmoisia

Tihku tulee seinäjokelaiselta Erimoone-kasvattajalta ja kävi niin kivasti, että yksi pentueen velipojista muutti kohtuullisen lähelle meitä ja olemme voineet tavata. Pojat leikkivät tosi kivasti, ääntäkään niistä ei leikkiessä lähde, hieman takaa-ajoa ja sitäkin enemmän tasaväkistä painia :). 

Tihkun veli Kuura on kuvassa parikymmentä senttiä ilmassa :)

Kuuralla on hyvät muuvit <3

Kun painilla oli saatu poikien päästä pahimmat höyryt purettua, oli vuoro hypätä koulunpenkille hömpsöttelemään. Harjoitusten aiheena oli ohjattavuus, yhteistyöskentelyn alkeet ja hauskanpito. Kuormalavalla tasapainoilemalla löytyy hyvin myös takajalat. 

Lisäksi ilostuin kun kuormalavalla nähtiin myös tarjoamiskäytöstä, eli kun ohjaaminen loppui, niin Tihkunen hakeutui itse lavalle ehdottelemaan, että jatketaanko :). Mahtavaa!

Kuuran ilme on vähän onneton, mutta ilme valehtelee, oikeasti Kuurallakin oli oikein kivaa :)

Tihkun ohjaamisessa minulla on hieman opeteltavaa. Olen tainnut tulla poispilatuksi tuon Wiiman kanssa, joka nykyisin tekee mitä vaan namin eteen. Joskin muistan, että silläkin oli nuorempana kausia, että vaadittiin lelua namien tueksi. Tihkun kanssa näyttää siltä, että oppimiseen kannattaa aina sisällyttää liikettä.

Ollaan esimerkiksi harjoiteltu käytöksen kestoa, vaikkapa istumisen, niin, että namia virtaa suuhun, kunnes tulee vapautus. Se toimii jollain tavalla, mutta istuessaan alkaa Tihkun pää pyöriä ympäri, kontakti ja keskittyminen itseeni katoaa - nami ei siis riittävästi kiinnosta, häiriöt on mielenkiintoisempia.
Mutta kun valitsin palkaksi namin sijaan lelun - annoin istumisvihjeen, palkkasin lelulla ja sitten hieman venytin palkkaushetkeä, niin Tihkun intensiteetti istua keskittyneenä säilyi huomattavasti paremmin.
Namit eivät onneksi ole kokonaan pannassa, ne vaikuttavat kelpaavan kunhan itse liikumme, esimerkiksi yllä kuormalavalla temppuillessa namit oli ihan riittävä motivaattori. Niiden kiinnostavuus myös lisääntyy kun joko heitän namit maahan tai teen niillä vähän "ärsyttävää" temppuilua Tihkn nenän edessä ennen antamista.
Tämä Tihkun kasvatus kunnon koirakansalaiseksi tarkoittaa siis omienkin tekemisteni ravistelua ja uusien tapojen hakemista. Ei käy tylsäksi 😀.

Lambeja, lambeja

Täällä Paraisilla on keskusta-alueella vanha historiallinen puutalokortteli Vanha Malmi (uusi, nykyinen Paraisten keskusta onkin yksinkertaisesti nimeltään Malmi, "Menen käymään Malmilla"). 
Vanha Malmi on peräisin 1700-1800 -luvuilta ja on tänä päivänäkin elävä korttelisto.Vanhan Malmin uumenissa on myös lammasaitaus, jonka ohi vuosien mittaan olen ulkoilutettavasta koirasta riippumatta usein hakeutunut kävelemään. Tihkun kanssa ollaan menty astetta pidemmälle, otin yhteyttä lampolan yhteyshenkilöön (lampolaa pyörittää kotiseutuyhdistys) ja kysyin päästäiskö joskus sisäpuolellekin ja ilokseni se oli mahdollista. 

Käynnit on sujuneet oikein mukavasti ja tarkoitus on ollut totuttaa Tihkua niiden läsnäoloon, niin ettei sen tarvitsisi niitä jännittää saatika pelätä. Käytännössä olemme siis koko poppoo istuneet siellä lampolassa, niin lampaat itse, kuin minä ja lampolan vetäjä sekä tietenkin Tihku.
Istuskellaan vaan, jutellaan ja syödään nameja. Joka kerta mulla on Tihkulle namit mukana, mutta pääasiassa ne häviävät niille herkuille, joita lampaat peräpäästään tuottavat 😀. Mutta sillähän ei ole väliä, pääasia, että suu käy ja mieli pysyy rauhallisena. 

Lampaat eivät ole koiriin kovin tottuneita. Pikemminkin ehkä vähän arastelevat, koska aidalla varmaankin käy välillä haukkuvia koiria. Niinpä Tihkun eka vierailulla lampaat pysyivät kaukana ja tietenkin kunnioitimme sitä ja katselimme niitä kauempaa herkutellessamme (..vain Tihku herkutteli).

Sitten muutaman kerran jälkeen lampaat ovat jo hieman tottuneet lampolassa vierailevaan suteen, ja viime kerralla ne jo uteliaina tekivät hieman lähestymisiä. Ihan nenäkosketuksia ei vielä nähty, mutta ei siitä paljon puuttunut :).

Ajatuksena tässä tietenkin on pennun sosiaalistaminen muihin eläimiin, mutta myös se, että jos joskus innostumme paimennusta kokeilemaan, niin Tihkulla olisi ainakin valmiiksi tottumus näihin eläimiin.

Samalla mentaliteetilla ollaan käyty hevosia ihmettelemässä - joskaan siis ei paimennustarkoituksessa tietenkään, mutta totuttelun vuoksi ja jotta hevosia kadulla nähdessään Tihku osaisi suhtautua niihinkin rauhallisesti, se on myös ratsukolle turvallisempaa.

Lappiksena labbisten joukossa - koirakohtaamisia treenaamassa

Sunnuntaina kävimme ohitustreeneissä noutajaporukassa. Hyvin sovimme joukkoon, vaikka Tihkun toinenkin taittokorva humpsahti pystyyn pari viikkoa sitten. 4 kk:n ikäinen Tihku oli porukan nuorin, muut osallistujat olivat vuosikkaita tai siitä vanhempia, jo aikuisiakin koiria. 

Ystäväni, joka vetää Vainuvoimalla minun ja Wiiman nose-treeniryhmää, kasvattaa myös käyttölabbiksia. Hän järkkäilee kasvateilleen erilaisia yhteisiä treenihetkiä, saimme kutsun mukaan ja sehän sopi meille paremmin kuin hyvin :)! Labbisten lisäksi mukana harjoituksissa oli joitakin muitakin noutajarotuja.

Treenien kulku oli sellainen, että ensin tehtiin puolen tunnin kävely Raision alppiruusupuiston poluilla ja lähistöllä, ja sitten mentäisiin kentälle tekemään oikeita harjoituksia.

Olin etukäteen ajatellut, että olemme mukana kävelyssä, mutta varsinaisten treeniliikkeiden osalta tyytyisimme katselemaan isompien koirien harjoittelua ja syömään nameja ja puuhailemaan omiamme siinä vieressä.

Kevät on vienyt lumet ja jättänyt kurat jäljelle, mutta se ei meitä haitannut :)

Kävelyosuus meillä sujui ... hmm.. varmaan ihan hyvin 😊, ottaen huomioon, että Tihku on vielä vauva, mutta paikoittain mentiin kyllä nelivetoa ja alkupätkästä koko ajan kulkiessamme harvassa jonossa pitkin kävelytietä, mutta paikoittain sain kyllä kontaktiakin, kun oli jonkin aikaa taivallettu.
Kontakti sujuu kahdestaan tekemillämme lenkeillä melko hyvin nykyisin ja hihnakin on pääsääntöisesti löysä, ellei näköpiirissä ole mitään erityistä. Tällä kertaa kuitenkin joka puolella olevat vieraat koirat olivat varsin kiinnostava juttu ja niinpä nelivetoakin tuli harrastettua. 

HIHNALENKIT YLEISESTI

Hihnalenkkimme ovat tosiaan ihan viime aikoina alkaneet sujua kivammin. Olen pääsääntöisesti toiminut tässä videossa kuvaillulla tavalla (linkki aukeaa youtubeen), ja nyt on vissiin sen verran ikää tai palaset loksahdelleet paikalleen, että homma alkaa tuottaa tulosta :).
- Metodina siis, että hihnan tulee olla löysä, ja jos se tiukkenee, niin annan äänimerkin, peruutan ja tehdään pieni kierros, niin että saadaan liikkeelle "uusi alku". Jos mahdollista, niin pyrin myös vaihtamaan suuntaa.

Kun Tihku - nykyisin vielä vahingossa - osuu vasemman jalkani vierelle, niin joka kerta palkkasana ja nami. Eli vahvistelen the Sivua aina kun mahdollista. 
Hihnakäytöstä ollaan harjoiteltu myös ilman hihnaa aidatulla kentällä niin, että Tihku saa namipalkkaa koko ajan vieressä kulkiessaan. Jos hän lähtee omille teilleen niin kummempaa ei tapahdu kuin että itse etenen ja kun hän taas hakeutuu vierelle, niin palkka alkaa juosta. Tämä sujuu varsin mukavasti ja Tihku pysyy mukana, alla video eka kerrasta (videot eivät luultavasti näy mobiilissa).

Seuraamisharjoitus hihnakäytöksen tueksi.
Filmillä eka kerta harjoituksia tässä muodossa n. ehkä parin viikon takaa.

Tällä filmillä pätkä hihnakävelyä. Tälle pätkälle ei osunut ensimmäistäkään kontaktia, mutta muuten aika kivasti hihna löysällä mennään.

On ollut tosi kivaa huomata, että taidot alkavat kehittyä ja kontakti paranee...
Mutta. Kun yhtälöön lisätään Wiima, eli lähdetään yhteiskävelylle, niin kaikki osaaminen Tihkun päästä valuu ja meno muuttuu nelivedoksi. Näin siis siitä huolimatta, että Wiima kyllä kävelee nätisti. 
En tiedä onko yhteislenkissä vaan automaattisesti jotenkin rauhattomampi tunnelma vai koirien oma laumautuminenko sen aiheuttaa?
👉 tosi mielellään kuulisin tästä kahden koiran omistajien kommentteja, miten teillä on yhteislenkkejä harjoiteltu?
Nyt olen vaan pitänyt kiinni siitä, että teen Tihkun kanssa päivittäin ainakin yhden kävelyn kahdestaan, jotta käyttäytymismallit syvenee, ja toivon ja jotenkin myös uskon, että se alkaa pikkuhiljaa näkyä myös yhteiskävelyissä.

KOIRAKOHTAAMISET

Pikku kävelymme jälkeen kokoonnuimme kentälle harjoittelemaan itse kohtaamisia. Ja vastoin alkuperäisiä suunnitelmiani harjoitella vieressä omiamme, astuimme Tihkun kanssa ihan samaan harjoitteluriviin muiden kanssa. Ajattelin, että ollaan kuitenkin mukana, mutta, että helpotan sitten itse tehtävää sen mukaan kuin mitä Tihku näyttää tarvitsevan - niin, että kuitenkin saadaan niitä tärkeitä onnistumisia.

Mutta hän olikin aivan supertaitava ❤! Aluksi kuljimme ihan vaan ympyrää toistemme perässä - siinä kohtaa valitsin mennä Tihkun kanssa renkaan sisälle, niin ettei meillä ollut ihan edessä tai takana ketään. Palkkaa tietenkin virtasi, ja Tihku sai varsin hyvin suljettua muut koirat kuplan ulkopuolelle.

Yhteisen ringin jälkeen pysähdyimme paikallemme, mekin otimme oman paikkamme itse ringissä ja sitten ryhdyimme pujotelleen koirakko kerrallaan pujottelemaan muiden koirakkojen välistä. Ja Tihku se vaan keskittyi syömiseen ja minuun kun muut koirakot ohittelivat, ja kun oli meidän vuoromme, selvisimme pujottelusta ja koirien ohittamisesta vallan mukavasti. Kerran tai kaksiko kertaa Tihku jätti paikkansa vierelläni, mutta hihna pysäytti ja mikä mahtavinta, hän tuli heti kutsusta takaisin! Taitava poikunen❤!

Rinkihommien jälkeen teimme vielä muutaman muun perusohitusharjoituksen. Asettauduimme vastakkain ja kohtasimme toisemme ensin reilusti väliä pitäen ja koirat toisella puolella. Sitten jo lähestyimme toisiamme ja pysähdyimme hetkeksi samaan kohtaan, kunnes jatkoimme matkaa. Ja sitten vielä uskaliaasti tulimme toisiamme päin ja pysähdyimme hetkeksi nenäkkäin, parin metrin etäisyydelle, jonka jälkeen taas jatkoimme matkaa toisemme ohittaen.
Ja kuulkaa, pikkumies-Tihkunen 4 kk se selvisi tästä kaikesta erinomaisesti! Olin oikeastaan vähän yllättynyt! Toki siis hankalat kohdat imutin herkulla, mutta silti!

Sellainen harjoituskerta oli se! Olin pentusesta oikein ylpeä ❤! Niin ja koronan kannaltahan harjoitukset olivat turvalliset, koska olimme pelkästään ulkona ja liikkeessä, ja etäisyyden (ja käytöstapojen😊) säilyttäminen oli nimenomaan se mitä harjoiteltiin.

Silmävaivan status ja luontopolkuilua

Jatkopäivitys Wiiman allergia-/silmävaivoista. Wiimalla siis ainoa oire ollut syksyllä alkanut silmien vuoto ja kyynelneste alkoi ärsyttää silmien sisäkulmia, niin että ne kutisivat, niistä lähti karva ja ne punoittivat. Lisää taustoista voit lukea täältä, linkki. 

Viime lekurikäynnillä Wiima sai vaivaan kolmen viikon kuurin Apoquel-tabletteja - uusi lääke, joka oli lääkärin mukaan kuulemma osoittautunut kovin tehokkaaksi.

Kolmen viikon kuurin jälkeen olimme viime viikolla kontrollissa kuulemassa tilannetta. Wiiman silmänaluset näyttävät nyt ensimmäistä kertaa mukavilta viime syksyn jälkeen. Lääke on tehonnut hienosti, mutta ei vielä ihan täydellisesti, joten hoitoa jatketaan näillä annoksilla vielä toiset kolme viikkoa, jonka jälkeen uusi kontrolli. 

Tämä kuva on otettu Wiimasta kuluneella viikolla. 
Hän näyttää tässä ihan pikkutytöltä - jollainen hän toki onkin ❤
Elämäni koira ❤

Ilmeisesti tuo lääke jää sitten jollain annostuksella Wiiman hoidoksi täst'edespäinkin toistaiseksi. Sillä ei ole vaikuttanut olevan mitään haittavaikutuksiakaan - Wiima on ihan yhtä pirteä itsensä, vatsa toimii, turkki kiiltää, enkä muutakaan kääntöpuolta ole tänä lyhyenä aikana huomannut. 

Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, että homma alkaa näyttää valoisammalta ja, vaikka siedätyskin olisi voinut toimia, niin onneksi kuitenkin olin vähän epäileväinen, sillä siedätyshoidossa on kuitenkin vasteaika varsin pitkä, se on kallista, automaattisesti loppuelämän hoito ja lisäksi, onnistunut vaste ei ole lainkaan varma tulos.

*******

Alla kuvapläjäys retkestämme Raision Haunisten altaalle, jonka ympäri kulkee kiva luontopolku. Reitin pituus on nelisen kilsaa, joka on pennulle vielä sopiva, kun pentutahdissa mennään. Joskin se "pentutahti" on kyllä Tihkun tapauksessa varsin rivakka :D.

Varjoja järven jäällä

Kännykkäkamera vääristää värejä, Tihku on oikeasti siis musta.

Tykkään varsin paljon tästä Tiihosen sutjakasta profiilista, tässä siis 4 kk ja risat. Jalat ovat kasvaneet pituutta, niin että hän muistuttaa bambia :)
Jännää nähdä millainen isomies hänestä tulee! Kovasti toivon maltillista turkkia, jollaisesta pentuturkki ainakin antaisi viitettä.

Tämäkin kyyti on välillä varsin jees, mutta koiruus se vaan tahtoo kasvaa ohi sylikoiran koon!

Toinen meidän koirista suhtautuu valokuvattavana olemiseen suurella vakavuudella.
Arvaa kumpi?

Sen pituinen se.

Hymy huulille - haaste 💛

En pääsääntöisesti reagoi erilaisiin some-haasteisiin, mutta tällä kertaa kun tulin haastetuksi, niin päätin toisin. Olen kirjoitellut tätä blogia jo yhdeksän vuoden ajan ja huomannut, miten blogialusta on hiljentynyt. Joitakin vuosia sitten vielä vuorovaikutteisuutta oli paljon enemmän.

Ymmärrän hyvin, mistä asia johtuu - nettiä käytetään yhä useammin kännykällä, jolloin kommentointi voi olla vaikeampaa ja lisäksi blogimaailma "kilpailee" (huono sana - on "vaihtoehtoinen" olisi parempi) muiden uudempien alustojen kuten esimerkiksi instagramin kanssa.

Itse seuraan eniten erilaisia koirablogeja, sekä lisäksi tulee luettua ruoka- ja leivontablogejakin - en ole mikään taituri keittiössä, mutta haluaisin olla, ja blogeista olen löytänyt kivoja ruokaideoita. Minulla on tapana jättää pieni viesti käynnistäni ja kommentoida postauksen asiaa tai blogin muuta sisältöä, koska tiedän, että vaikka itsekin kirjoitan blogia lähinnä itseäni varten muistiinpanoiksi, niin jätetty tervehdys ilostuttaa aina😊.

Haaste tuli Jasukuvaa -blogista ja tässä vielä linkki itse haasteeseen:

https://jasukuvaa.blogspot.com/2021/02/hymy-huulille-haaste.html

Ja haaste kaikessa yksinkertaisuudessaan, ilon kautta:

- kopioitu haastajan alkuperäispostauksesta

"Hymy huulille -haasteen idea on kommentoida muiden bloggaajien postauksia tai kehua blogia.

Kommentoin muiden blogeja, koska se parhaimmassa tapauksessa piristää toisen päivää kun saa positiivisen kommentin! ☀️

Heräsi kysymys, miksi teemme sitä niin vähän? Voisimmeko tehdä sitä useammin? Hyvin harva kommentoi minunkaan blogiini vaikka lukijoita on jonkin verran, miksi? Eikö jaksa vai eikö ole mitään sanottavaa? 

Siksi haastankin juuri sinut kommentoimaan muiden blogeihin jotain positiivista tai muuta kivaa sanottavaa, pieni vaiva mutta iso merkitys! 💛 Voit aloittaa vaikka heti! 😉"

Penturokotuksia, vatsatautia ja painojuttujakin

Blogi on siitä kiva juttu, paljon parempi kuin esimerkiksi insta, että tänne kun kirjoittelee asioita, niin ne säilyy tallella ja on myös helppo myöhemmin löytää luettavaksi, jos alkaa miettiä, että miten asiat menivätkään. Ja tämä blogipostaus on tällä kertaa tällainen Note to self - tyylinen juttu.

Pikku Pöppiäinen rokotuksilla

Tihku sai 16-viikkoisrokotuksensa eilen 3.3., varsinaiset 16 viikkoa tuli täyteen viime perjantaina. Kaikki sujui taas oikein hienosti, Tihku oli oikein reipas poika, joka tervehti lääkäriä iloisesti. Taas tutkittiin sydän, keuhkot, silmät, korvat ja vissiin koko koira, ja lääkärin mukaan kaikki oli edelleen kuten pitää 😊.

• Painokin tuli taas tsekattua ja nyt vaaka pysähtyi 9,6 kg:n kohdalla 
  Tarkistin myös - Wiima oli samanikäisenä 10,1 kg, hän on kuitenkin rotevampirakenteinen kuin sutjakka veljensä, oli jo pentuna

Tässä me ootellaan, että päästään lääkärin vastaanotolle.

En voi sille mitään, mutta kun katson kuvista tämän pikkuveijarin ihanaa nassua, niin mieleen tulee heti Sepe Susi! Tietenkin sellainen hyvin kiltti versio Sepestä, ehkä siis Pikku Hukka 😍😀.
Joskus hän näyttää Sepeltä elävässä elämässäkin, mutta erityisesti kuvissa!

Rokotusten jälkeen päätimme viedä kotiin pizzat ja piipahdimme viereisessä Kotipizza-liikkeessä, jonne koiratkin ovat tervetulleita. Tässä Tihku on juuri tehnyt tilauksen ja sitten me taas ootellaan.

Niskassa oli vähän kutinaa rokotuksen jälkeen, mutta sitten se kyllä pian helpotti.

Vatsavaivavihulainen

Vatsapöpö on ollut kiusanamme tällä viikolla. Se alkoi sillä, että Wiima oli vähän levoton. En heti alkanut asiaa kummastelemaan, vaikka huomasin sen rauhattomuuden. yöllä olo paheni ja Wiima pyyteli ulospääsyä oikeastaan koko yön. Itselläni oli työpäivä seuraavana päivänä, niin isäntä ravasi Wiiman kanssa yöllä pihalla pariinkin otteeseen, mutta mitään ei ollut tullut ja Wiima oli kuulemma vain kierrellyt ympäriinsä. Emme oikein tienneet mikä sitä vaivasi. 

Aamulla herättyämme annoin koirille aamupalat - Wiimallekin annoin ihan koko annoksen enempää ajattelematta, ja sehän ei ollut kovin fiksu temppu. Wiimakin oli edelleen vinkuvainen ja rauhaton. 

Aamulenkillä huomasin, että se haki koko ajan kakkapaikkaa, mutta aina kun piti kyyristyä ponnistamaan, se nousi ylös ja haki toista paikkaa. 

Hätäännyin vähän. Ajattelin, että onko vika selässä, niin ettei se pääse kakka-asentoon vai onko suolessa jokin täyte, joka on niin kivulias, ettei ponnistaminen onnistu. 45 minuutin kävelyn jälkeen paine taisi kasvaa liian isoksi ja Wiima pyöri ja pyöri ja pyöri, ja lopuksi sai puserrettua ojan pientareelle löysän läjän. 

Mietin, että jos tavara on noin löysää, niin sitä ei tarvitse pakertaa noin paljon kuin nyt oli pakerrettu ja ajattelin, että löysempi kama se ehkä sieltä vaan poistui tukoksen ohi. Eli se, että koira lopulta kakki, ei rauhoittanut minua ollenkaan.

Wiimaa itketti oikeastaan koko ajan ja ajattelin, ettei tämä voi nyt yhtään odottaa. Varasin siis eläinlääkärin päivystysajan  ja isäntä lähti sitten Wiiman kanssa matkaan. 

Iloinen uutinen tutkimusten jälkeen kuitenkin oli, että ei ollut selkävaiva eikä ollut suolitukos vaan olikin alkava vatsatauti ja hänellä oli vatsa varmaan kovin kipeä. Eläinlääkärillä oli suoli ja vatsa kuvattu, eikä mitään löydöksiä niissä ollut.

Wiima sai jo paikan päällä pahoinvoinninestopiikin ja sitten kotiohjeet antaa Cerenia-nimistä tablettia, pahoinvoinninestolääkettä kerran vuorokaudessa vielä kolmena päivänä. Tämän piti rauhoittaa vatsaa ja rauhoittaa hieman koiraakin. 

Olo kohenikin ja Wiima piristyi, kunnes itse erehdyin pölhönä lopettamaan vatsatautiajan ruokinnan (keitettyä kanaa ja piimää, raejuustoa, vähän kaurapuuroa - pieniä annoksia) ja täytin kuppiin nappuloita - ja vatsakipu alkoi jälleen. Voi minua typerystä. 

Mutta kaipa se pian ohi menee ja taitaa olla bakteeriperäinen, sillä Tihku on onneksi säilynyt terveenä.

• Wiimankin paino tuli nyt eläinlääkärikäynnin myötä tarkistettua:
  Vaaka oli näyttänyt lukemaa 18,5kg.
  
  

Paino kävi tässä talvella myös 19 kilossa, vaikka Wiimalla ei saisi liikakiloja polvensa vuoksi olla, eikä tietty muutenkaan. Tihkun myötä on myös Wiiman makupalat lisääntyneet, koska rouvan on oltava mukana kaikissa koulutusjutuissa, tietenkin :D ... hoksasin tilanteen jokin aika sitten ja olen jo leikannut Wiiman annoksia. Puolisen kiloa saisi vielä paino laskea, 18 kg on Wiimalle sopiva paino, silloin kylkiluut tuntuvat sopivasti, muttei liikaa. Wiima on aika kookas ja roteva narttu.

Kaunis, kauniimpi Wiima 🧡!