Kärsitkö allergiaoireista? Niin minäkin. Joskaan en nykyisin kovin paljon. Tässä on tullut koiran allergiasta edellä hieman kirjoitettua, niin tuli mieleen kirjoittaa tämä omakin tarinani, josko siitä vaikka olisi hyötyä jollekin samoissa ajatuksissa olevalle.
Eläinallergiat vaivasivat minua jo pikkutyttönä niin, etten voinut ajatellakaan meneväni kylään kaverideni lemmikkikoteihin ilman allergiapillereitä. Jos jäin yöksi, niin mukanani olivat myös astmapillerit, sillä oire eteni nopeasti silmien kutinasta ja nenän valumisesta hengiysteihin. Tämä tapahtui 70-luvun lopulla ja 80-luvun huitteissa, lääkitys oli tuolloin vähän erilaista kuin se on tänä päivänä - muistan vieläkin, miten astmalääkkeet saivat pikkutytön sydämen pamppailemaan ja kädetkin vähän tärisemään - oire, josta en lapsena koskaan kertonut vanhemmilleni, koska pelkäsin, että sen tietäessään he ehkä eivät päästäsi minua yökyläilemään kaverieni koiraperheisiin. Totuus olisi kai sen sijaan ollut, että annostusta olisi tarkistettu..
Olisi ollut helppoa, jos olisin vaan jättänyt menemästä koirakoteihin ja lakannut rapsuttelemasta jokaista koiraa, jonka tunsin, mutta näin en tietenkään voinut tehdä, koska olin oikea Koiratyttö isolla K:lla jo tuolloin, ja olen haaveillut omasta koirasta niin pitkälle kuin voin muistaa. Alakouluikäisenä hain kaikkia kerrostalopihamme koiria vuorotellen ulkoilutettavaksi - ulkona oireet eivät olleet niin voimakkaat. Olenkin nyt myöhemmin vähän ihmetellyt, että ihmiset uskalsivat antaa koiriaan minulle ulkoilutettavaksi, kun olin niin kovin nuori. Hyvin muistan vielä samojedi Samin, joka veti kovin hihnassa, hauskat cairnterrierit Hussen ja Hassen, suomenpystykorvan Pian sekä pörröisen Kikin, ja niitä oli monia muitakin. Itse kun en antaisi kumpaakaan koiraani ulkoilutettavaksi kuin luotettavalle aikuiselle, tai vähintään jo kypsemmälle teinille. Ajat olivat kai toiset tuolloin.
Minä 80-luvulla, kuten kampauksesta voi päätellä :)
Ja yksi elämäni koirista, sukulaisperheen rakas Dexy.
Kävin yökylässä, allergia- ja astmapillerit laukussa, molempia piti ottaa tarvittaessa, säännöllistä lääkitystä minulla ei ollut.
Koira-allergian lisäksi minua kiusasi allergia muillekin eläimille, kissa-allergia oli vielä koiriakin äkäisempää, oireilu alkoi lähes välittömästi kissan tavatessani. Hevosallergiasta minulla puolestaan on sellainen muisto, että olimme yhtenä vuotena Turun maatalousmessuilla tai vastaavilla, ja halusin päästä hevostalutukseen. Isäni osti minulle lipun (en ollut aiemmin ollut hevosten kanssa kosketuksissa) ja kiipesin humman selkään talutettavaksi. Sillä seurauksella, että silmäni muurautuivat umpeen pariksi päiväksi! Minun olisi siis todellakin pitänyt pysyä eläimistä erossa, jos olisin halunnut säilyä oireetta. Eläinallergioiden lisäksi minua muistaakseni kiusasi lisäksi heinä- ja koivuallergiat, mutta ne eivät minua niin paljon harmittaneet.
Aikuiseksi tultuani alkoi koirahaaveet haalentua, tuli muita haaveita tilalle - seurustelua, perheen perustamista ja sellaista. Olin toki myös ymmärtänyt realiteetit, koiraa ei tulisi - nimittäin vallalla oli käsitys, että allergeeneja kannattaisi välttää. Siis ihan päinvastoin kuin tänä päivänä, kun puhutaan siedätyksestä. Allergiahan onkin oman kehon puolustautumista vierasta allergeenia vastaan, ja siedätys totuttaa kehoa hiljakseen kestämään näitä "vihollisia".
Sitten meille syntyi perheeseen poika, joka tietenkin kaikkien lasten tavoin alkoi hinkua koiranpentua. Vastasin hänelle, ettei meille valitetavasti voi allergiani vuoksi tulla koiraa. Kuinka ollakaan aloin jonain iltana googlailla aihetta hieman, ja mitä silmiini osuikaan - allergiset ihmiset ottivat itselleen koiria siedättymisen toivossa ja moni heistä siedättyikin (kaikki valitettavasti eivät). Lisäksi hain tekstejä lääketieteellisestä siedätyshoidosta. Ilmeni, että koirasiedätystäkin annetaan, joskin varsin rajatusti - pääasiassa vain esimerkiksi opas- tai muun apukoiran tarvitsijalle, ainakin tuolloin kymmenisen vuotta sitten, nykyisin voi olla eri tilanne.
Osoittautui kuitenkin myös, että Turun Terveystalo, johon Turun Allergiakeskus oli vastikään sulautunut, ei tällaista rajausta tehnyt, vaan heiltä sai koira-allergiaan siedätystä, jos se vain muuten oli tilanteeseen sopiva hoito. Heillä oli muutenkin, ja mahdollisesti edelleenkin, keskitetysti maan parhaat tiedot allergioiden hoidosta ja heillä kävi siedätysasiakkaita kauempaakin Uuttamaata myöten (minulle selvisi myöhemmin).
Serkkuni Rölli-borderi tuli meille toisinaan koirahoitolaan kun serkullani oli menoa.
Kun siedätyshoito käynnistyi, niin toisinaan myös pyysin Rölliä viikonloppulainaan.
Rölli kulki mukanamme patikkaretkillä ja vietti lomia mökillämme, ja se oli täydellisen valloittava poika!
Ajatus alkoi viritä päässäni. En olisi uskaltanut ottaa koiraa ja vain toivoa siedättyväni koiralle. Se olisi ollut vaarallista leikkiä omalla terveydelläni, ja myös epäreilua leikkiä eläimen elämällä, jos joutuisinkin laittamaan sen kiertoon.
Sen sijaan otin yhteyttä Terveystaloon ja varasin ajan allergiaklinikan keuhkolääkärille.
Hänen kanssaan käytiin läpi astmani status, joka oli koko aikuisiän ollut hyvässä hoitotasapainossa ja selvitettiin muutkin tarvittavat seikat, ja tuloksena selvisi, että siedätyshoito voisi minulle sopia.
Hoito olisi kolmen vuoden mittainen, ja hinta olisi (tuolloinen hinta), noin 3000 euroa, iso raha, mutta se kuitenkin jakautuisi koko kolmen vuoden hoitoajalle ja koostuisi lääkärikäynneistä, hoitajakäynneistä ja allergeenilääkkeen hankinnasta, joten en sitten säikähtänyt hintaakaan. Myöhemmin kävi vielä yllätykseksi ilmi, että Kela korvaisikin melkein puolet kustannuksista, mikä oli tietenkin iloinen uutinen. Joskus myöhemmin kylläkin ihmettelin allergiahoitajalle, että miksi ihmeessä tämä on Kelan korvaama hoito, kun voisinhan vain olla ottamatta koiraa.
Hän vastasi, että "Älä väheksy asiaa, sinulla on sairaus ja siedätyshoito on sen sairauden hoito. Sinullakin on oikeus saada hoitokuluistasi korvausta. Sitä paitsi", hän jatkoi, "koirien tiedetään tuovan terveydellistä hyvinvointia, joten raha tulee yhteiskunnalle ehkäpä sitä reittiä takaisin". Niin kai se sitten on.
Allergiasiedätyshoitoni alkoi vuonna 2010. Ensi alkuun kävin pistoksilla kerran viikossa, mahdollisesti vielä useammin ihan ekoina viikkoina, mutten sitä enää muista. Sitten pistosvälit pitenivät kahteen, sitten kolmeen viikkoon ja vähitellen kuukauteen. Ehkä jopa pidempiin väleihin, mutta en sitäkään enää tarkkaan muista.
Kaikki sujui todella helposti ja sain paljon vaikuttaa siihen, milloin ilmaantuisin seuraavalle piikille, siis kellonaikojen osalta, joka helpotti paljon arkeani - piipahdin usein piikillä kesken työpäivän, onneksi se sopi työnantajalle. Rutiini oli, että hoitaja pisti piikin ja sitten istuin puolisen tuntia käytävässä, jotta varmistui, etten saisi shokkia allergeenista, ja sitten sain lähteä. Mitään ongelmia pistoksista ei koskaan tullut. Hoitajat olivat oikein mukavia ja heillä oli paljon kivoja ajatuksia ja vinkkejä aiheesta. Terveystalo hoiti asian todella sujuvasti minulle, mikä teki pitkään hoitoon sitoutumisen helpoksi.
Kun hoitoa oli takana kaksi vuotta ja yksi hoitovuosi vielä edessä, alettiin allergiahoidossa kysellä, että joko minulla on se koira. Hätkähdin ihan, että ei kai vielä, kun hoitokin oli kesken. Juu, juu, nyt voisi jo alkaa koiraa katselemaan! Kääk! Vaikka olin jo kaksi vuotta odottanut, tuntui se "koiraostoksille" lähteminen ihan epärealistiselta ja kummalliselta, senhän ei pitänyt olla minulle mahdollista.
Vinkiksi sain katsella joko trimmattavia koiria tai pitkäkarvaisia koiria, sillä niiden mahdollinen hilse pysyy turkissa kunnes ne harjataan tai turkkia muuten hoidetaan. Lyhytkarvaisen koiran hilse pöllähtää ilmaan helpommin, ja siksi niitä siedetään useimmiten vähän huonommin. Allergiahan kehittyy siis koiran epiteelille, jota on sen hilseessä, kuolassa ja myös ulosteissa. Siksi myös pentukoira saattaa olla aikuista allergisoivampi, sillä niitä pissejä ja kakkeja useimmiten löytyy ensimmäisinä viikkoina myös kodin lattioilta. Myös sellaiset turkkirodut, joiden turkkia pestään usein, ovat useimmiten paremmin siedettyjä, koska pestessä mahdollinen hilse huuhtoutuu suihkuviemäriin. Kaikki on kuitenkin yksilöllistä, kuten allergiat ovat ja ns allergisoimatonta rotua ei ole (vaikka välillä muuta väitetäänkin).
Tulevan koiramme rotua olimme jo ennakolta ehtineet miettiä. Koska aiemmat koiraystäväni olivat olleet terrierejä (skye ja borderi), kiinnostivat terrierit tietysti ensin. Eniten alkuvaiheessa ajattelin juuri borderia sekä myös australianterrieriä. Mutta terriereistä ajatus siirtyi aika nopeasti paimenkoiraan, koska halusin koiran, joka haluaisi toimia ihmisensä kanssa - moni terrierikin haluaa, mutta niiden alkuperäinen käyttötarkoitus on kuitenkin itsenästä puuhaa.
Paimenkoirissa toisaalta jännitti se esimerkiksi bordercollieiden loputon työnnälkä, kun itse halusin koiran, joka on aktiivinen kun minäkin olen, ja osaa levätä kun minäkin lepään. En ollut tuntenut lapinkoiria ennen, mutta jostain osui niiden luonnekuvauksia silmiini. Erilaisten selvittelyjen ja koirakohtaamisten jälkeen sitten varmistui, että halusimme meille tulevan lapinkoiran.
Loppu onkin historiaa, seuraavana kesänä Wiima haettiin kotiin. Jännitin asiaa terveyteni vuoksi todella paljon ja pelkäsin, että joutuisimme kuitenkin Wiimasta luopumaan. Olin kuitenkin kasvattajan kanssa tilanteeni puhunut, ja saanut sovittua, että hänen kanssaan yhdessä siinä tapauksessa etsisimme Wiimalle uuden kodin.
Uutta kotia ei onneksi kuitenkaan tarvittu, sillä hoito oli tepsinyt ja allergiaoireeni pysyivät piilossa. Niin mahtavaa! Minulla on muistikuva, että ihan pentuaikana jonkinlaista nenänkutinaa ja nuolaisun aiheuttamaa ihon kutinaa olisi ollut, mutta se kaikki hävisi aika nopeasti.
Wiiman kotiutuessa minulla oli vielä puoli vuotta hoitoa jäljellä ja se tietenkin suoritettiin loppuun suunnitelman mukaisesti, vaikka se Wiima jo meillä asustelikin.
Omien kokemusteni valossa lämpimästi suositan siedätyshoitoa allergiaan. Hoidosta todellakin on ollut minulle apua, enkä reagoi koiriin - omiini tai muihin koiriin - enää millään tavalla. Myös muut eläinallergiat ovat helpottaneet, enkä esimerkiksi reagoi edes kissaan kovin nopeasti, jos kyläilen kissakodissa. Eläinallergiat myös usein hieman helpottavat aikuisiässä, joten silläkin voi olla vaikutusta, mutta koiraa en astmani vuoksi olisi uskaltanut ilman tätä hoitoa hankkia.
Siedätyshoito ei tietenkään ole taikakeino - se on pitkä hoito ja sen tulokset vaihtelevat, mutta kuulemani mukaan suurin osa siedättyy, kuten minäkin. Siedätyshoitoa voi hakea kaikenlaisiin allergioihin, niin eläinallergioihin kuin siitepöly- tai ruoka-allergioihin. Tästä kaikesta kannattaa allergialääkärin kanssa keskustella, jos asia kiinnostaa.
Matka Pariisiin
Kun oli tovi hoidon päättymisestä kulunut, sain jännittävän puhelun. Allergiahoitajani siellä soitteli, että haluaisinko ja voisinko lähteä Pariisiin kertomaan allergiataustastani ja siedätyshoidostani! Olin lievästi sanottuna hieman äimänkäkenä, taisinkin pyytää päivän miettimisaikaa ja sitten vastasin myöntävästi. Kyse oli lääketieteellisestä seminaarista Pariisissa, jossa esiintyisimme eurooppalaisille lääketieteenalan asiantuntijoille. Mukanani lähtisi toinenkin siedätyshoitopotilas sekä pienen seurueemme vetäjänä allergologian erikoislääkäri ja professori Erkka Valovirta Terveystalosta/Turun Allergiakeskuksesta.
Suomessa oli tuohon aikaan meneillään uraauurtava projekti, jossa allergioiden vuoksi pidettäviä dieettejä ja muita allergeenien välttämisiä oli siedättymisen nimissä purettu ja tästä oli jo tullut joitakin (hyviä) tutkimustuloksia. Erkka Valovirta oli kutsuttuna kertomaan seminaariin näistä tuloksista ja sitten minä ja potilaskaverini esiintyisimme lääketieteellisinä esimerkkeinä :).
Reissuun liittyi vielä sellainenkin hauska yksityskohta, että meistä potilasesimerkeistä filmattiin seminaarin jälkeen myös haastattelu, joka oli määrä esitellä EU-mepeille Brysselissä allergiahoidon uusien tuulien jakamiseksi. Harmillisesti en itse koskaan nähnyt millainen filmistä sitten tuli, pitäisi varmaan harkita meppiuraa, jos sen filmin sitten siellä Brysselissä näkisi :).
Minulle jäi vielä matkalta mieleen Erkka Valovirran sanat, ja kyllä montakin hänen sanomaansa mielenkiintoista tietoa ja muuta asiaa, mutta erityisesti tämä, jonka hän sanoi kuultuaan, että meillä nyt asuu Wiima ja, että olen oireeton. Hän sanoi, että yksi koira on hyvä alku, kahden koiran kanssa siedättyy vielä paremmin. Niinhän se tietenkin on, vaikka olikin kevyeksi jutusteluksi tarkoitettu. Mutta nyt olen hänen tätäkin ohjettaan vielä noudattanut, kun meille vuonna 2020 muutti Wiiman lisäksi uusi perheenjäsen Tihku hoitamaan allergiasiedätystäni :).
Sellainen seikkailu oli tämä koiranhankkimisprosessi meillä. Ei mikään simppeli juttu tai yhtäkkinen päätös vaan elämänikäinen haave ja vielä tämä loppuponnistus siedätyshoidon muodossa, joka kuitenkin sujui kannaltani helposti ja myös yllättävän nopeasti.
Homma ei kaduta ollenkaan, päinvastoin. Sain koiran myötä uuden harrastuksen, liikunnallisemman elämän ja vielä uuden ystäväpiirinkin vanhan lisäksi. Erinomainen päätös ja Wiima oli ja edelleen on täydellinen ensimmäinen koira 💝!
