Koroisista Turku alkoi

Viime viikolla suuntasimme lenkkimme Turun Koroisten historiallisille maille. Vein auton  Halistenkoskelle, josta löytyy kätevästi parkkipaikkoja, ja siitä lähdimme kivaa kävelyreittiä kohti Turkua Koroisiin asti. Lenkki kulkee pitkin Aurajoen rantaa, eikä moottoriajoneuvoja tarvitse pelätä, reitti on tarkoitettu kävellen kuljettavaksi ja toki pyöräilijöille myös. 

Aurajoen rannoilla otettu kuva, ja tämä pääsi nyt 
bloginkin kansikuvaksi :) .

Halistenkoski pauhaa kevään sulamisvesiä

Kevätkukkia punkesi esiin kaikkialla

Näyttää vastavalosta johtuen hieman asfalttitieltä kuvassa, mutta hiekkatietä ja -polkuakin alusta löppuun. Kuvassa ei näy muita, mutta oikeasti reitti on turkulaisten suosiossa.

Halisten koskelta kulkee hiekkainen kävelytie Aurajoen vartta pitkin ja reitti onkin suosittu kävely- ja juoksulenkki. Pääosin se kulkee joen rantaa ylempänä, mutta joistain kohdista pääsee helposti rantaankin. 

Itse kuljimme reittiä Koroisiin asti, noin pari kilsaa - niin että yhteeensä autolle palatessamme olimme kulkeneet noin nelisen kilometriä ja risat. Aika ei oikein arki-iltana riittänyt pidempään tällä kertaa, mutta jos aikaa olisi ollut, niin reittiä olisi voinut jatkaa Koroisista vielä Turkuun asti ja palata joen toisen puolen vartta pitkin takaisin. Tätäkin olen harrastanut.

Koroinen, Koroistenniemi, on yksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuriympäristöistä historiansa vuoksi. Koroisten vanhaa maatilaa vuokraa ja ylläpitää nykyisin Elävän Kulttuurin Koroinen ry. Alueella onkin monenlaista taidetta ja katsottavaa. Esimerkiksi tällainen niityltä puiden lomasta löytynyt näyttämö ja penkit. Näyttämö ei harmillisesti tullut kuvaan, mutta hörökorvat kansoittivat penkit. Näyttämöllä ei varsinaista teatteria mahdu pitämään, mutta varmasti vaikka kesäillan runonlausuntaan oiva paikka!

"Turun syntymä- tai perustusajankohdasta kiistellään edelleen, mutta varmaa on, että vuonna 1229 piispanistuin määrättiin siirrettäväksi Nousiaisten Moisiosta otollisempaan paikkaan Aurajoen suulle Koroisiin. Nykyisen Turun kaupungin kehitys on katsottu saaneen alkunsa Koroisista, josta tuli Suomen kirkollinen ja maallinen hallintokeskus." [lähde: kansalliset kaupunkipuistot Koroistenniemi - Kansalliset kaupunkipuistot]

Elävän Kulttuurin Kehdosta reittiä eteenpäin jatkamalla pääsee pienen kukkulan alapuolelle, ja kukkulalle noustessaan aukeaa mahtavan hieno näkymä Aurajoen suulle ja koko maisemaa hallitsee iso valkoinen risti.

Tuo risti on muistona 1200-luvulla paikalla sijainneesta piispanistuimesta.

Näkymä kohti Aurajoen suuta ja Turun keskustaa Koroistenniemen piispankukkulalta

Vanhan piispanistuimen muistomerkki.
Tihkua vähän harmittaa moinen kuvaus, ja korvat taaksepäin höröllään pitää kuunnella takana kulkevien koirakoiden puuhia. Wiimaa taas ei koirakot häiritse, sillä hän arvostaa enemmän kuvaushommista saatavaa herkkupalkkaa :) 

Koroisten piispankukkulalta käännyimme sitten takaisin tulosuuntaamme ja hieman kiertäen palasimme takaisin autolle. Piispan kukkulalta eteenpäin jatkaessa olisi kuitenkin päässyt ihan kaupunkiin asti. Hyvä paikka vaihtaa joen puolta on esimerkiksi ylioppilaskylän kohdalla joen ylittävä junasilta. Joen varren kävelyreitti jatkuu toisella puolella yhtä viihtyisänä takaisin Halistenkoskelle. 

Liitän alle vielä pari netistä löytämääni lainausta liittyen Koroistenniemen alueen historiaan.

 
[lähteet: 

Koroistenniemi – siellä, mistä Turku sai alkunsa – Retkipaikka 

Historiaa (koroinen.info) ]

Vanha Turku on todennäköisimmin saanut alkunsa juuri Koroisilla 1100-luvulla. Paikalla sijaitsi jo tuolloin merkittävä kylä, kauppa- sekä markkinapaikka Halistenkosken estäessä laivojen nousun edemmäksi yläjuoksulle.

Piispanistuin perustettiin Koroisiin 1200-luvulla. Koroistenniemi oli tarkoitukseen mitä sopivin paikka. Niemi oli kolmelta sivulta veden ympäröimä ja rannat olivat jyrkkiä. Neljännelle sivulle voitiin rakentaa maavallitus, kuivahauta ja silta, joten alue oli hyvin puolustettavissa.

Miksi puolustusnäkökohdat sitten katsottiin tärkeäksi? Piispanistuin oli Ruotsin vallan tukikohta Suomessa. Piispan käsissä oli sekä kirkollinen että maallinen valta. Koroisiin nousi historiallisten ja arkeologisten lähteiden perusteella 1230-luvulla hirsistä salvottu piispankirkko, mitoiltaan 27,5x 10,5 metriä. Kaivausten perusteella on uskottu, että tämä rakennus olisi palanut parin vuosikymmen kuluessa rakentamisestaan, joten paikalle pystytettiin aiempaa suurempi kirkko, 27,5×14,5 metriä. Tämä olisi mahdollisesti tapahtunut 1200-luvun puolivälissä.

Mikä sitten johti Koroisten hallintoalueen hylkäämiseen? Koroinen alkoi menettää merkitystään 1280-luvulla. Maankohoaminen ja meren vetäytyminen esti saksalaisten kauppiaiden koggi-tyyppisten alusten nousemisen enää Koroisiin asti. 

Koroistenniemi on aikamatka historiaan varsin komeissa puitteissa. Kulttuurikuntoilureitti Suomen sydän on eräs tapa tutustua kohteeseen. Reitti kiemurtelee läpi Aurajokilaakson ja samalla opastein esittelee joenvarren historiaa, teollisuutta sekä floraa että faunaa.

Opasteista voi oppia esim. tietoa argeofyyteistä eli muinaistulokkaista. Koroisten niemen tuntumassa näistä voi tavata mäki- ja ahdekauran, joita on kenties käytetty ravintona. Lääkekasveista tuttu heinäratamokin on muinaistulokas, jolla on paranneltu haavoja ja keuhkoputkenvaivoja.reen tuntumaan. Koroisten linna raunioitui vähitellen, ja piispa rakensi uuden linnan Kuusistoon. Kirkon hallinnollinen keskus siirtyi näihin uusiin toimipisteisiin 1280-luvun lopulla. "

Tihkun NoseWork -hommia

Tihku tunnistaa eucalyptuksen hajun, mutta treeniä hän on saanut vähänlaisesti. Erikoista siinä mielessä, että hajutyöskentely on ehkä itselleni mieluisin laji, mutta nuoren, vilkkaan koiran kanssa onkin aika mennyt enemmän sellaisissa puuhissa, jotka vahvistaa kontaktia ja oikeita käytöksiä, niin nosettaminen on jäänyt jalkapuolen asemaan. 

Tihku on pentuna käynyt ohjatun nosekurssin, ehkä 4-5 kerran kurssi, ja sitten isompana vielä toisen muutaman kerran ohjatun kurssin, sekä sitten lisäksi tietenkin omatoimisia treenejäni, mutta ne ovat olleet harmillisen harvassa.

Haluaisin ottaa lajia kuitenkin enemmän haltuun, ja siksi olen nyt tehnyt seuraavat muuvit:
alkuvuonna ostin
1. yksittäisetsintätreenin, peruutuspaikka, yhdelle koirahallille ja viime viikolla tein saman tempun,
2. yksittäisetsintäkerta Maatalouskauppa Hankkijalle, ja myös
3. varasin meille paikan Vainuvoiman etsintäkurssille alkukesään.

Tihkun työväline, the Nenä lähikuvassa :) 

Etsintätreenit Hankkijalla

Bongasin peruutuspaikan Agi-Ilon nosetreeneihin Hankkijalle ja enempiä miettimättä ilmoitin meidät Tihkun kanssa mukaan. Tiesin, että Tihku tuntee hajun ja on myös sitkeä etsijä, mutta en tiennyt mitä muuta odottaa, sillä tämä oli Tihkun eka julkisen paikan etsintä - siis suorilta käsin syvään päätyyn.

Omaa vuoroa odottelemassa Hankkijan edustalla

Agi-Ilon Paula oli tehnyt 4 piiloa kauppatiloihin, etsintäalueena erilaiset ständit ja korkeuseroakin oli, joskin neljällä jalalla sai pysyä. Olin Tihkusta superiloinen ja vähän yllättynytkin, sillä se keskittyi tekemiseen erinomaisesti, vaikka ympärillä hääräsi ostoksilla olevia ihmisiä, ja hajujakin oli varmasti aivan käsittämtön sekamelska.

Jokainen kätkö löytyi sallitussa ajassa. Koska olimme kauppaympäristössä, niin ohjasin Tihkun etsintää aika tarkoin - tai siis yritin, samalla metodilla kuin Wiiman etsintää, edestäpäin kädellä ohjaten.
Ohjauspakka minulta kuitenkin hajoili, koska Tihku on liikkeissään niin äärettömän nopea, että vaikka miten yritin pysyä sen edessä ja osoittaa, mistä toivoin sen haistelevan - kiersimme ständiä - niin yhtäkkiä Tihku olikin jo edelläni. Se on siis taito, joka meidän täytyy erikseen opetella.

Joko mennään?

Toinen juttu on ILMAISU. Sitä meillä ei vielä ole... Niinpä pyysin kouluttajaa sanomaan, kun olemme löydöllä, ettei löytö vaan menisi ohi. Periaatteessa Tihku pysähtyy itsestään hajulle, ja ajatukseni on ollut tätä käytöstä vahvistaa, mutta tuolla uudessa ympäristössä hajujen sekamelskassa en voinut olla tästä varma, ja näin kävikin, että Tihku parilla alueella jatkoi haistelua. Ilmaisun puuttumiselle meidän myös  pitäisi "jottain" tehdä..

Palkkapurkit

Olen joutunut palkka-asioita pohtimaan Nosessa, sillä haluan tarjota Tihkulle superpalkat etsintätyöstä, Kaikkialle ei lelupalkat sovi, ja toisaalta kun herkkupalkka ei useinkaan ole Tihkun ykkösprioriteetti, niin olen vähän kehitellyt herkkupalkkausmetodia.

Olen laitellut herkut nyt tuollaisiin pieniin pakasterasioihin, ja avaamme yhdessä yhden per löytö. Tihkusta on jännittävää katsoa ja eritoten haistella, kun purkki aukeaa, että mitä sieltä tällä kertaa tulee. Tämä konsti selvästi nostaa herkkupalkan arvoa.

Pakasterasiat vie tilaa ja on vaikeita "pukea" ylleen. Joten päädyin Hankkijan neljällä piilolla tekemään niin, että varasin kaksi pakasterasiaa viimeisille löydöille ja kahdelle ekalle jemmalle kananfilettä suoraan taskusta, jolloin sain tarjottua parhaat palkat viimeisinä. 
Rasioihin pakkasin kananfileen lisäksi tonnikalaa, mutta niihinhän voi tietty laittaa mitä vaan; raakaa jauhelihaa tai maksapasteijaa, tai mitä milloinkin haluaa.
Myös namipallo on ollut toimiva - herkun ja lelun välimuoto, mutta kaupassa oli tietenkin palkattava hiljaa ja "huomaamattomasti". 

Hyvät treenit ja hyvä Tihku! Kovasti toivon, että tästä kehittyy meidän lajimme ajan mittaan, huomattuani Wiiman kanssa miten monipuolinen laji on kyseessä, ja koska Tihkullakin tuntuu olevan toimiva nenä ja tarvittavaa sitkeyttä.

Treenien jälkeen matkamme jatkui yhteislenkille molempien hörökorvien kanssa, mutta siitä kirjoittelen sitten omassa postauksessaan :) . 

Wiima Wimpsahduksen 11-vee synttärit

Wiima täytti 11 vuotta kuluvan viikon torstaina, 20.4. Tuntuu uskomattomalta, että olemme jo niin pitkään jakaneet arkemme, ja toisaalta tuntuu, että olemme tehneet niin aina.

Wiima 11 vuotta. Sielunpuolikkaani <3

Juhlapäivä alkoi kontrollikäynnillä eläinlääkärissä - synttärilahja, jota hän ei tainnut suuresti arvostaa. Wiima syö säännöllisesti Apoquel-lääkettä silmäoireeseensa (allergiaperäinen autoimmuunitauti, silmät vuotaa ja kutisee ilman lääkitystä, lääkkeellä pysyy hyvin kurissa), ja olen vuosittain käyttänyt siksi verikokeissa ja yleistutkimuksessa, jottei mitään muutoksia pääse salaa kehittymään. Toki tämän ikäinen koira on hyvä tsekata ilman tällaisia erityissyitäkin. 

Eläinlääkärissä ei mitään ikävyyksiä tullut ilmi, kaiki verikoearvot viitearvojen sisällä. Sydän löi kuten ennenkin ja kuten kuuluukin, eikä tunnusteltaessa vatsan alueelta tai muualtakaan löytöjä tehty. 

Sitten köröteltiin takaisin kotiin ja minä jatkoin työntekoa, kunnes työpäivän jälkeen teimme porukalla reippaan lenkin. Sen jälkeen oli sankarin jäätävä yksin kotiin itseään viihdyttämään, sillä Tihkun rallytokotreenit alkoivat, mutta luulen, että mummelille lenkin jälkeiset päiväunet maistui.

Syntymäpäivän lenkille ei valitettavasti ehditty minnekään jännittävämpään paikkaan, vaan ihan omilla hoodeilla kierreltiin. Mutta lupasin Wiimalle, että parempaa on luvassa :) .

Treeneistä palattuamme tein vielä koiran vaihdon ja lähdettiin Wiiman kanssa lähikentälle tekemään vähän omatoimisia rallytoko- ja muita harjoituksia, sekä palloleikkejä. Wiima on vuosistaan huolimatta edelleen pirteä, vauhdikas ja osallistuva. Eikä vissiin 11vuotta lapinkoiralla vielä mikään ikä olekaan.

Pallon heitto, peräänjuoksu, nouto ja palautus, nami. 
Ja taas - pallon heitto toiseen suuntaan, peräänjuoksu, nouto ja palautus, nami.
Pallon heitto, ei kun en heittänytkään, heitänkin toiseen suuntaan, ei kun heitänkin tonne, peräänjuoksu, nouto ja palautus, nami.
Ja niin edelleen :D

Erityisiä synttärikakkuja ei nyt tarjoiltu vaan perussapuskat, sekä kenttähauskanpidossa tietenkin palkkanamit. Nimittäin eläinlääkärillä totesin, että paino oli taas noussut yli 19 kilon, pysähtyen lukemaan 19,2 kg. Viimeksi kun punnitsin joskus talvella lukema alkoi luvulla 18. Wiiman vuosien takaisten polvivaivojen vuoksi haluan pitää painon kurissa, eikä se saisi nousta 19:een kiloon. 

Joskin eläinlääkäri Wiimaa tunnustellessaan, ja painon koneella jo nähtyään sanoi, että "Oho, täällä onkin ihan hoikka koira, turkki valehtelee". Ja niin se onkin, Wiima on roteva, vankkaluinen ja pitkäselkäinen koira ja sen normaalipaino on useimmille lapinkoirille aika paljon. Säkä heiluu 49 sentissä. 

Painon vuoksi kuitenkin hylkäsin ajatuksen kakuista, ja vaikka Wiima syömistä arvostaakin, niin vielä enemmän hän arvostaa yhteisiä puuhia ja tekemisiä, niin arvelen hänen olevan oikein tyytyväinen synttäripäivän kulkuun (poislukien eläinlääkäri :D ).

Paljon onnea raas Wiima <3. Olet todella tärkeä ja toivon sinulle paljon pirteitä vuosia tästä eteenpäinkin. 

Hui, miten liukasta, tuokaa matto!

Wiima täyttää huhtikuussa 11 vuotta. Se on koko ikänsä ollut aivan alustavarma koira, liikkuminen on ollut sujuvaa ja varmaa niin ostoskeskusten kiiltävillä lattioilla, erilaisilla ritiläsilloilla ja -laitureilla, portaikoissa ja tietenkin kaikilla pinnoilla täällä kotona. 

Meillä vaihdettiin lattiamateriaali puulattiasta laminaatiksi noin vuosi sitten ja se on - vaikkakin kauniimpi kuin loppuunkulunut puulattiamme, niin myös hieman liukkaampi. Aluksi se ei ollut Wiimalle ongelma, mutta muutaman kerran on Wiimalla sattunut ikävä vahinko, että jalat onkin vauhdissa liukastelleet, on hänestä tullut varovaisempi kulkija. 

Viime aikoina olen pannut merkille, että on päiviä, joilloin hän on paljaasta lattiasta enemmän hädissään kuin toisinaan, jolloin on ihan rauhallinen. Wiima esimerkiksi viettää päivät kanssani etätoimistoni (kotitalon yläkerrassa) lattialla makoillen. Etätoimistossa on matto, mutta kun toimistohuoneesta siirrytään hallin puolelle, on siinä pieni pätkä, jossa mattoa ei ole. 
Matoton osuus ei ole koskaan ollut Wiimalle ongelma, mutta viime viikolla hän jäi yhtäkkiä maton reunaan hämmästelemään sen loppumista, eikä uskaltanut jatkaa (vaikka edellisenä päivänä oli mennyt siitä ihan reippaasti). En ollut oikein ajatuksineni mukana tilanteessa ja luulin, että hän vaan muuten jäi siihen möllöttämään, niin sanoin hänelle, että "mene vaan", jolloin hän lähti etenemään, mutta samalla hän vähän hermostui ja jotenkin ne jalat sitten heilahtivat hermostuksesta ja hän liukasteli ikävästi siinä matottomassa osuudessa. Voi sentään :( .

No, se kohta on nyt hoidettu - hain heti pienen matonpätkän, ja nyt etätoimistosta pääsee koko matkan mattoa pitkin halliin, jossa onkin toisenlainen lattiapohja.

Wiiman oma pesä keittiössä apupöydän alla

Sama juttu alakerrassa. Wiima jää välillä mielellään matonreunaan etenemättä paljaalle lattialle ja kulkee reittinsä mattoja pitkin. 

Ollaankin nyt sitten kaivettu kaikki räsymatot kellarista - sopivat sisustukseen tai ei - lattioille niin, että mummakoira pääsee kulkemaan tarvitsematta jännittää. 

Mielenkiintoinen havainto on kuitenkin ollut tuo, että vaikuttaa olevan toisaikaista tuo varominen. Välillä hän menee ihan rauhallisesti yli maton reunan sinne matottomalle lattialle, kun toisena päivänä hän voi vähän hätääntyä, jos matto loppuu kesken ja pitäisi ylittää matoton osuus.

Kun hän kulkee rennosti, niin hän selviää ihan hyvin siellä matottomalla lattialla, kuten aina ennenkin koko ikänsä, mutta jos hän alkaa miettiä sitä, että kääk, matto loppui, niin se voi valitettavasti päättyä hermostuneeseen räpiköintiin.
Olen miettinyt, että se on varmaan sitä samaa kuin meillä ihmisillä, että joskus joku tilanne omien ajatusten myötä nousee isommaksi ja pelottavammaksi kuin onkaan, ja sitten sitä hermostuu. Jos tilanteeseen osaisi suhtautua ihan normaalina asiana, niin se olisi sitä. Wiimakin sotkeutuu jalkoihinsa kun hän alkaa oikein ylimitoitetusti varoa, muuten menee hyvin.

Laminaattilattian liukkaus tuli vähän yllätyksenä - se on asia, jota emme hassua kyllä tulleet ajatelleeksi lattiaa valitessamme.
Jalkojen luistaminen aiheuttaa helposti koiran (ja tietty ihmisenkin) lihaksiin venähdyksiä ja kireyksiä, ja jos oikein pahasti käy, niin voi aiheuttaa ikävämpääkin vaivaa. Ja vaikkei aiheuttaisikaan pidempää vaivaa, niin joka tapauksessa se voi sattua koiraan kipeästi, niin vanhempaan kuin nuorempaankin, joten - kuten kerroinkin - talossa on nyt mattoja kulkemisen helpottamiseksi, ettei kenenkään tarvitse jännittää.
Sen verran on matot eri paria, että matto-ostoksille tässä on lähdettävä, kun vaan ehditään. Onneksi on kuitenkin löytynyt räsymattoja kulkureiteille ensihätään :) . Tärkeintä on nyt, ettei mummakoiralla ole hätätilanteita täällä omassa kodissaan <3.

Terveystarkkeihin - entäpä jalostuskäyttö?

Suomenlapinkoira koirarotuna on pieni rotu. Päinvastoin kuin monissa muissa roduissa, suomenlapinkoiraan ei ole tuotavissa ns. uutta verta ulkomailta riittävän perinnöllisen vaihtelun turvaamiseksi. Suomenlapinkoiria kyllä kasvatetaan ulkomaillakin, mutta koska näilläkin koirilla on samat kantakoirat, eivät ne juuri tuo uutta geeniperimää rotuun. 

Tästä johtuen olisi tärkeää, että sellaiset lapinkoiraurokset ja -nartutkin pääsisivät jatkamaan sukua, joilla ei ole terveydellisiä tai luonteenpiirteiden tuomia esteitä jalostukselliseen käyttöön. Eritoten tämä on tärkeää havainnoida sellaisissa suvuissa, joissa jatkajia on vähänlaisesti, ettemme menettäisi kokonaisia sukuhaaroja ja tärkeää geeniperimää sen mukana.
Olen siinä käsityksessä, että suomenlapinkoira toistaiseksi on moneen muuhun rotuun verrattuna geeniperimältään monimuotoinen, mutta asia täytyy kasvatuspäätöksiä tehdessä tiedostaa.

Kannatan edellä kerrotun vuoksi rotuunottoja sekä esimerkiksi roturisteysohjelma toisen kotimaisen poropaimenen, lapinporokoiran kanssa voisi jossakin kohtaa olla varteenotettava ajatus. Tämä blogiteksti ei kuitenkaan käsittele jalostusasiaa niin laajasti (osin, koska minulla ei ole asiantuntemusta :) ) , vaan ihan kotoisesti minun ja Tihkun näkökulmasta.

Tihku 2 vuotta (helmikuu 2023)

Helpompaa ehkä olisi elo kastroidun uroksen kanssa, mutta edellä kerrottu mielessä haluan seurailla millainen mies Tihkusta kasvaa, ennen kuin teen sen (kastroinnin) suuntaisia päätöksiä - ja toisaalta, en ole yhtään varma onko se kastrointikaan avain onneen (?), voi ollakin päinvastoin, mutta se on toisen kirjoituksen aihe se. Selvennykseksi siis, kastraatio ei ole ollut ajatuksissa (paitsi ohimenevästi kun samoihin treeneihin osuu juoksunarttu :D ).

Lapinkoiran jalostukseen liityvät asiat alkoivat pyöriä päässä varattuani juuri silmä- ja polvitarkit Tihkulle tuohon maaliskuun puolelle. Joulukuussahan Tihku kävikin jo lonkka-, kyynär-, olka- ja selkäkuvilla, niiden tulokset olivat erinomaiset, mistä olin iloinen ja helpottunut. Toivottavasti silmä- ja polvikontrollikaan ei tarjoile yllätyksiä.

Tuli mieleen hypoteettisesti miettiä omia kriteereitä, jos joku nartun omistaja kiinnostuisi kyselemään Tihkua kun terveystutkimukset on tehtynä. Mitäköhän vastaisin sellaiseen kysymykseen? Päätin laittaa vähän ajatuksiani aiheen ympäriltä ylös ja muistiin. 

Mitä asioita olen ajatellut, että Tihkun mahdollisessa jalostuskäytössä haluaisin ottaa huomioon? En ole koirankasvattaja enkä suorittanut koirankasvatuskursseja, nämä ovat vain omia ajatuksiani, jotka ovat vuosien mittaan muotoutuneet. Voi hyvin olla, että ajatukseni alla olevien juttujen osalta vielä täsmentyy, jos ihan oikeasti pitäisi asiaa alkaa miettiä, nämä ovat vasta suuntaviivoja ja yleisiä ajatuksiani lapinkoiraurosten käytöstä.

• ensiksikin tahdon, että Tihkulla olisi vielä joku vuosi elettyä elämää takana ennen ajatuksia mahdollisista iskäpuuhista. Vähintään 3 + -ikävuotta tulisi mittarissa olla ennen ensimmäistä yritystä. Tihku on vielä niin pentumainen, että haluan ensin seurata, millainen aikuinen koira siitä kasvaa - niin luonteen kuin terveydenkin puolesta.
  Vanhempien urosten käyttö on erinomainen juttu, tällöin mahdolliset piilevät sairaudetkin ovat jo luultavimmin puhjenneet esiin. En kuitenkaan sulkisi pois yhden pentueen tekoa vähän nuoremmallakin koiralla, ja sitten jäädä seurailemaan, millainen pentue siitä sitten kasvaa, ennen mahdollista seuraavaa yritystä. 
  
• oikeanlainen narttu (Tihkulle) on tärkeä faktori, Tihku on siis myöhemmin ns jalostusikäisenäkin käytettävissä harkiten.
• vaikka Tihkulla terveystarkit olivat puhtaat (silmät ja polvet vielä tutkimaton arvoitus), niin sisaruksilla on C- ja myös D -lonkkaa, joten nartulla ja sen lähisuvulla takautuvasti tulisi vastaavasti olla puhtaat lonkkatulokset
• Tihkun yhdellä veljellä häntämutka
• Tihku on prcd-PRA-kantaja, joten luonnollisesti narttu ei voi olla
• Tihku on kevytrakenteinen, mielellään näkisin nartussa vankkaa rakennetta tasapainottamassa
• Tihku on suorittanut MH-kuvauksen. Luonnetesti olisi hyvä olla suoritettuna, ja tulokset huomioitavana ennen pentuajatuksia. Tihkulle kaavailen luonnetestiin n 3+ ikää. 
• Nartulta ehkä ainakin lähtökohtaisesti toivoisin MH- tai LT -tulosta.
• Tihku on vilkas, valpas, varsin aktiivinen ja hieman rauhaton koira. Terveysasioiden lisäksi, edellyttäisin nartulta tasaista ja hötkyilemätöntä luonnetta. Tämä on tärkeä pointti, en uskalla edes ajatella, mitä tulisi, jos Tihkun morsmaikku olisi yhtä vauhdikasta tyyppiä :) 
• mahdollisista narttuehdokkaista keskustelen Tihkun kasvattajan kanssa, jotta varmasti kaikki terveyteen ja sukuihin liittyvät asiat tulisi huomioiduksi, koska en itse ole mikään asiantuntija sillä saralla 
• Tihku on paimensukuista kasvatuslinjaa ja mahdolliset suvunjatkot tapahtuisivat samassa kasvatuslinjassa.

Nyt on sitten jännitettävää maaliskuun alussa. Tihkulla on molempien silmien ulkoreunat hieman punoittavat. Niihin on syntynyt uudisverisuonitusta luultavasti nuoruusiän silmätulehduksen yhteydessä (Linkki postaukseen tästä aiheesta). Silmälääkärin mukaan kyse on vaarattomasta ilmiöstä ja, että taipumus uudisverisuonitukseen on yksilöllinen. 

Sellaisia kuvioita siis Tihkulla (ja minulla) tässä alkukeväästä :) . 

Edit, jälkikirjoitus: Silmä- ja polvitarkit olivat puhtaat. Ja uudisverisuonitus, sellaisena kuin se Tihkulla esiintyi, on aivan normaali löydös, ei siis sairaus eikä oire. Lisäksi sanoi lääkäri, että uudisverisuonitus oli nyt hävinnyt, kuten on tapahtunut myös omien havaintojeni mukaan. 

Hoopersia ja leluoppia!

Tihkun kanssa ollaan vietetty ei pizza- vaan Hoopers-perjantaita tammikuusta alkaen. Hoopers on uusi ja vauhdikas koiraharrastuslaji, vähän kuin agility, jossa tässäkin tehdään esterataa, mutta rataan ei sisälly hyppyjä. Toinen iso ero on, että koiran mukana ei juosta itse, vaan ohjaaja seisoo suurin piirtein paikoillaan ja koiran tulisi radalla edetessään kuunnella kaukokäskyjä ja suorittaa rata ohjeiden perusteella. Radalla on erilaisia käännöksiä ja kiertoja (tynnyrieste), sekä putkia, seiniä ja "hooppeja" eli renkaita, joiden läpi koiran tulee tietyssä järjestyksessä juosta.

Kun tammikuussa aloitimme, laji ei ollut ihan vieras, sillä oltiin yhdellä kolmen kerran kurssilla viime keväänä, joista kahdelle osallistuttiin ja nekin meni pipariksi, sillä Tihkua kiinnosti tuolloin vain maassa olevat hajut! Sain kuitenkin tuolloin käsityksen, mistä lajissa olisi kyse ja kun ystäväni vuoden vaihteessa innosti minua ilmoittautumaan tammikuussa alkavalle kurssille, niin en tarvinnut paljon suostuttelua.  

Tihku on innostunut lajista todella paljon! Ensiksikin - Hoopersissa saa kaahata niin kovin kuin jaloista pääsee, sekä toiseksi - oikeista ratkaisuista on tarjolla leluleikkiä. Eikä Tihku oikeastaan muuta tarvitse ollakseen onnellinen :) . No.. pari muutakin juttua tulee kyllä noiden lisäksi vielä mieleen, mutta nuo vauhti ja leikki on ne tärkeimmät.

Tihkulla oli jo etukäteen hallussa vihjeet Putki ja Kierrä. Lisäksi siltä viime kevään kurssilta jäi käteen Läpi tarkoittaen Hoopin läpimenoa. Olen nyt sillä tiellä jatkanut, vaikka olenkin nyt oikeastaan hoksannut, että pelkkä eteenpäinmenovihjekin riittäisi. 

Tihkun ääretön nopeus tuo vähän propleemaa. Nimittäin kun vapautan Tihkun radalle, lähtee hän niin räjähtävällä vauhdilla, etten meinaa ehtiä A) antamaan ohjausvihjeitä, saatika B ) heittämään palkkaa ennen kuin Tihku on jo targetilla. Mutta ehkäpä kehityn siinä vielä.

Tihku odottamassa lähtölupaa. Hänellä on hyvät paikallapysymisentaidot.
Uskon, että valokuvien näpsiminen pikkupojasta asti on sitä taitoa vahvistanut - kaikki vaikuttaa kaikkeen :) .

Palkkausjuttuja

Palkkausmetodina meillä on siis lelu ja target, josta palkka laukeaa. Lelu lentää palkaksi kun Tihku pääsee radan loppuun maahan asetetulle targetille. Olen pari kertaa ehdottanut kouluttajalle, että mitä jos laitettaisiinkin herkkuja sinne loppupäähän loppupalkasi - ehkä olisi vähän maltillisempi vauhti, ja sekä minä että Tihku ehtisimme paremmin ajatella suorituksen aikana. Kouluttaja kuitenkin törmäsi ajatukseni - ystävällisesti ja perustellen toki - ja kysyi, että työskentelenkö itse mieluummin kymppiä vai satasta vastaan, ja suositti, että lelulla jatkettaisiin. Lisäksi hän kertoi havaintonaan, että Tihku kyllä keskittyy tekemiseen ihan hyvin - ajattelemisen ehtimisen ongelmat ovat siis lähinnä itselläni :D.

Kun treenit tammikuussa alkoivat, meillä oli vähän sellaistakin ongelmaa se, että suorituksen jälkeen palkan saatuaan Tihku lähti palkkalelun kanssa riekkumaan eikä oikein halunnut keskeyttää leikkiä, ja luovuttaa lelua. Sikäli vähän yllättävää, että esimerkiksi rallyssa usein palkkaan lelulla, ja hän usein pysyttelee tällöin lähistöllä ja tulee tarjoamaan lelua uudelleen heitettäväksi tai rieputettavaksi. Hoopersissa ollaan kyllä sata kertaa korkeammassa vireessä, siinä ehkä syy. 

Kahden lelun leikki

Otin tähän omatoimirallatteluun lääkkeeksi ns. kahden lelun leikin. Marssittiin yhteistoimin ekojen treenien jälkeen eläintarvikauppaan ja ostettiin kaksi prikulleen samanlaista vetolelua, joiden päässä oli pallo. 
Viikolla ennen treenejä aloitin harjoittelut kahdella lelulla - ja se siis tarkoittaa sitä, että kun koiralla on lelu, jota se ei haluaisi luovuttaa, mutta kun alat itse leikkiä sillä toisella samanlaisella lelulla, niin koira tahtookin sen. Tärkeää on siis, että lelut ovat, jos eivät aivan samanlaiset, niin koiran mielestä samanarvoiset.

Leikki menee niin, että minulla on toinen lelu kainalossa ja leikin Tihkun kanssa toisella. Sitten lelu "kuolee" ja otan käyttöön toisen lelun, jolloin Tihku vaihtaa siihen. Samaan aikaan poimin toisen lelun vaivihkaa maasta, ja kun hetken päästä lopetan leikin kakkoslelun kanssa, niin aktivoin taas sen ykkösen. Ja niin edelleen, vuorotellen. Tässä vahvistuu se, että lelu kannattaa palauttaa omistajalle ja lisäksi koiralle ei myöskään synny sitä ikävää lelun luovutuksen tunnetta, että leikki loppuu kun lelusta luovuttaa. 

(..toim huom. ylipäätään kannattaa minimoida lelun luovutuksesta syntyvä harmitus. vaikka niin, että kun on ottanut lelun, antaakin sen heti takaisin. ja jos se ei ole mahdollista, niin palkkaan Tihkua luovutuksesta heittonamilla, jonka koppaa ilmasta niin, että on taas sitä liikettä mukana..)

Pätkä kahden lelun leikkiä radan päätteeksi.
Isäntä oli mukana kuskina kerran ja oli tullut filmanneeksi tällaisen hauskan pikku  filminpätkän. Tihku siis lähestyy targetilla palkaksi saadun lelunsa kanssa ja syöksyy leikkimään kädessäni olevan lelun kanssa.

Olin tätä kahden lelun leikkiä joskus kokeillutkin aiemmin, mutta en ollenkaan niin suunnitelmallisesti kuin tällä kurssilla. Lisäksi tuo palkkatarget oli minulla nyt ihan eka kertaa käytössä ja sen kyllä vienmukanani muihinkin lajeihin! Jo se, että tulin käyttäneeksi näitä taitoja ihan käytännössä enkä vain teoriassa summittain, on tästä kurssista todellinen hyöty. Puhumattakaan sitten muista ihan lajitaidoista.

Niin oli, että seuraavalla treenikerralla Tihku olikin jo ihan eri tavalla läsnä ja tekemisen meiningissä. Lelupalkalla se tykkää vieläkin juosta kierroksen ja nautiskella, se sille suotakoon, mutta sitten hän palaa luokseni ja vedetään pätkä kahden lelun leikkiä. Tämä kombinaatio on Tihkulle täydellinen palkka, sekä harrastuslaji supermieleinen, ja hän aivan tihkuu intoa, Tihku kun on :) !

Tämä kurssi on siis kokonaan menty lelupalkalla. Aiemmin minulla on aina ollut herkut mukana, mutta olenhan huomannut, että ne eivät samalla tavalla motivoi, kuin lelu. Vaikka kyllä niilläkin jotain onneksi aikaansaa - etenkin kun namipalkkaan yhdistyy liike. 
Olen tällä kurssilla tajunnut myös, että tähän lelupalkkaukseen, ja siihen liittyviä ideoita ja käyttömahdollisuuksia minun on opiskeltava lisää! Mistäköhän sitä oppia saisi?

Hoopers-treenit alkoi tammikuussa ja viimeinen kerta on nyt maaliskuussa. Vaikka laji on superkivaa, mutta luulen, että jätän puuhan tauolle. Tai siis ainakin ohjatussa muodossa. Tiedän nyt suurin piirtein mitä lajissa kuuluu tapahtua, ja omalle koirayhdistykselle hankittiin hooppi-esteitä viime syksynä, joten luulen, että keväällä harjoittelemme omatoimisesti ulkona.

Mumman vatsavaivat

Wiima-mumma eleli hankalia hetkiä noin viikon päivät sitten. Nimittäin vatsaa kivisti oikein kunnolla. 

Kaikki alkoi edellisviikon lauantai-illasta. Olin ostanut koirille putkiluut, jollaisia ne saavat harvoin. Viimeksi uutena vuotena, ja sitä ennen en muista milloin. Wiima veteli omaansa antaumuksella, kuten hän vetää kaikkea mahaan laitettavaa. Pari tuntia syömisen jälkeen hän alkoi käyttäytyä vähän oudosti. Kello oli illalla jo paljon, lähes yö, mutta Wiima ei pannut maate, vaan istuskeli siellä täällä ja sitten välillä sai hellyyskohtauksia ja tuli kerjäämään minulta ja isännältä vuorotellen haleja - joita hän tietenkin sai.

Hieman isännän kanssa ihmeteltiin sitä Wiiman istuskelua ja ajattelin, että joku Wiimaa nyt vaivaa, mutta kun mitään muuta näkyvää ei ollut, oksentelua, nieleskelyä tai vastaavaa, sitä istuskelua ja halipuuskia vain, niin menimme nukkumaan.

Nukkumaan menosta parin tunnin päästä se alkoi. Wiima ulisi ja piippasi, oli levoton ja halusi ulos. Mieheni kävi hänen kanssaaan aamuyöllä pihalla ja olivat siellä tovin. Sitten en enää muista, että rauhoittuiko Wiima hetkeksi vai jatkuiko äänehtiminen heti sisääntultua, mutta ainakin se alkoi pian uudelleen ja itse lähdin la-su -välisenä yönä puoli viiden aikaan Wiiman kanssa pihalle. Olin pukeutunut niin, että lähdetiin ihan pihasta pois, ja köpöttelimme ulkona melkein tunnin siinä aamuyöllä.

Ulkona Wiima ei itkenyt, mutta oli koko ajan rauhaton. Koko ajan kuitenkin vähän kuin haki kakkapaikkaa, mutta ei kakkinut. Lopulta tuli pienenpieni kasa - löysähkö, mutta ei ihan velliä. Hetkeksi rauhoittui taas Wiima ja pääsimme sisälle ja minä nukkumaan.

Wiima on niin kaunis <3

Taaskaan ei uni saanut pitkään jatkua, vaan Wiima uikutti taas. Ensin lähti mieheni Wiiman kanssa. Tultuaan sanoi, että mitään ulosteita ei tullut, mutta Wiima oli hermostunut. Sisälle tultuaan Wiimalle tuli aina ihan paniikki ja se uikutti ulos - se halusi vain olla ulkona. Lähdin sitten itse Wiiman kanssa ja halusin nähdä mitä tapahtuu. 

Ja tapahtui kuten isäntä sanoi, kaikki ojienpohjan kakkapaikat taas koluttiin ja ehkä sellaista istumisen aikomustakin oli, mutta ei kuitenkaan ja taas jatkettiin matkaa. Tärkeintä Wiimalle oli pysyä liikkeessä, heti kun pysähdyttiin, alkoi itku. 

Päivystykseen

Minä jo vähän säikähdin. Olisiko siellä nyt jokin tukos niin, että tekisi mieli kakkia, mutta ei voi kun sattuu. Tai jokin putkiluusta irronnut luunsäle.

Tulimme sisään, minä nappasin puhelimen ja soitin päivystykseen. Turun vaikutuspiirissä on vuorokautinen eläinsairaalapäivystys Raision Evidensiassa. Heiltä ohjeistettiin, että voisi kyllä tulla näyttämään, jos koira on selvästi kivulloisen oloinen. 

Pikku potilas päivystyksessä odottamassa vuoroaan. 

Pukeuduin uudelleen ja taisin jotain suuhunikin heittää, ja sitten pakkasin Wiiman autoon ja lähdettiin kohti lääkäriä. Tunnin ehkä odottelimme vuoroamme. Wiimaa itketti ja se oli levoton istuessamme odotushuoneessa. Kunnes tajusin, että sillähän oli parempi olla kun kävelemme, joten kävelimme hissukseen sairaalan käytävää edestakaisin - päivystyspäivänä sunnuntaina ei onneksi niitä vuoronsa odottelijoita käyvävän varrella juurikaan ollut.

Tutkimuksia ja tuloksia

Sitten tuli meidän vuoro. Lääkäri paineli ja tutki ja kyseli. Sitten mentiin röntgeniin. Wiimaa pelotti ja jännitti asia, mutta silti sujui röntgaus ilman mitään rauhoitushumautuksia sekä kyljellään, että jopa selällään kourussa, jossa luulin Wiimalla rajan menevän. Selällään oleminen on Wiimalle todella epämiellyttävää - jotkus koirat nukkuvatkin selälllään, Wiima ei ikinä. Siitäkin selvittiin.
Olin Wiimasta hyvin ylpeä, pikkuinen tyttö, joka aina tekee kuten pyydetään<3.

Taas odoteltiin sitten tuloksia. Nyt saatiin olla kahdestaan lääkärin vastaanottohuoneessa. Ensin koitin istuskella, kun minuakin väsytti, mutta Wiima ei voinut olla paikallaan, joten kävelimme yhdessä huonetta ympäri ja tutkimme paikkoja, jolloin hän oli rauhallisempi.

Niin se sitten oli, ettei mitään tukoksia tai ummetuksia ollut. Vaan vatsalaukku ja paksusuoli olivat täpötäynnä ilmaa! Ja suolen venyminen ilmasta se aiheutti Wiimalle kipua. Olisi melkein hymyilyttänyt, ellei Wiima olisi ollut niin kivulias, se olikin siis isomman luokan paukku, joka oli tulossa! Wiima sai heti kaksi piikkiä pyllyynsä - toinen kipupiikki ja toinen jokin, joka rentouttaisi suolistoa. Lisäksi lääkäri totesi, että joskus ilman kertyminen suolistoon voi viitata ripuliin.

Vihdoinkin rauha

Wiima-rassu joka oli valvonut koko la-su -yön ja vielä su-päivänkin siellä jännittävässä eläinlääkärissä, nukahti heti kun pääsimme kotiin. Lääke vaikutti nopeasti. Ihanaa nähdä Wiima taas levollisena kaiken sen kipuilun jälkeen.
Sunnuntai-iltana meitä ihmisiä vähän jännitti kallistua petiin, kun mietitytti, että josko sama meno jatkuisi taas yöllä kun valmiiksi olimme väsyneitä edellisyön valvomisesta. Mutta ei, saimme kaikki nukkua koko yön rauhassa. Ihanaa.

Maanantain yllätys

Maanantai valkeni ja levänneinä nousimme ylös arjen puuhiin. Minä kiipesin yläkerran konttoriini etäpäivää viettämään ja isännällä oli sattumoisin - ja onneksi - vapaapäivä.

"Onneksi" siksi, että joskus päivän mittaan Wiiman oireilu alkoi taas. Isäntä tais hänen kanssaan ulkona käydä ja vietti Wiima itsenäisestikin aikaansa pihalla. En tarkkaan tiedä, kun tein töitä ja olin kokouksissa. 
Kun tilanne selvisi, niin kaivoin kaapista Carprodyl-tabletin, joita minulla oli tallessa jostain aiemmasta jutusta, Wiiman polvitapaturman huitteilta varmaan. Se helpotti ja Wiima sai taas levättyä. 
Ajattelin kuitenkin, että näin ei voi jatkua ja soitin päivystystykseen kysyäkseni lisäohjeita ja lääkitystä. 
Lääkäri soittikin asiasta kuullessaan meille reseptin lähiapteekkiin lääkkeestä Litalgin, joka on tarkoitettu ruuansulatuskanavan kouristuskipuihin. Se olisi kipulääke, mutta samalla vaivaa hoitava.

Hain lääkkeen heti, mutta koska olin omatoimisesti antanut Carprodylin, niin Litalginia sai antaa aikaisintaan seuraavana aamuna. 

Maanantai-ilta oli taas kaoottinen. Wiima halusi vain ulos. Nyt tuli jo ripuliakin, eli lääkärin loppukommentti siitä, että ilma suolistossa tarkoittaa usein ripulia, piti täydellisesti paikkansa.

Puolen yön koittaessa menimme nukkumaan. Olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet olla Wiiman kanssa ulkona, niin päästimme Wiiman itsekseen olemaan pihalla, mutta sitten piti aina laittaa herätyskello hälyttämään puolen tunnin päähän, että Wiima pääsi taas sisään ja se oli yhtä hullunmyllyä.

Kolmelta yöllä päätimme isännän kanssa, että nyt on Carprodylin antamisesta kulunut niin pitkä aika, että vaikka ei olekaan vielä aamu, niin antaismme Wiimalle nyt tuon suolistolääkkeen. Koska meidän oli saatava nukkua, Wiiman oli saatava nukkua ja maallikonuskolla ajattelimme, että mitään peruuttamattoman ikävää, ei enää voisi sattua.

Niinpä annoimme Wiimalle suolistolääkkeen silloin aamuyöllä. En enää muista, miten pitkään meni, että se auttoi, mutta aika nopeasti kuitenkin. 

Siitä se sitten lähti se paraneminen. Litalginia ja Inupekt Fortea, jonka olin aloittanut jo aiemmin, aamuin ja illoin. Ja ruokana helposti sulavaa, pieniä määriä kerrallaan. 

Keskiviikon torstain huitteissa Wiima oli taas entisensä.  Taas nähtiin miten sekaisin koiran sairastelu saa koko perheen. Tihku-rassu minua säälitti, hän jäi ihan statistin rooliin, sen kanssa ei ehditty lenkeille eikä oikein muutakaan, mutta täysjärkisenä sekin silti pysyi. Mikä parasta - Tihku ei myöskään sairastunut.

En tiedä aiheuttiko tämän kaiken putkiluu vai oliko se jokin pöpö. Putkiluuhun viittaisi se, että Tihku ei sairastunut. Toisaalta olen viime aikoina nähnyt, että lähialueiden koirat ovat paljon olleet vatsataudeissa, joten ehkä yhteys oli vain sattuma. Mene ja tiedä.
Tämä oli kohta 11 vuotta täyttävän Wiiman toinen tai korkeintaan kolmas vatsatauti, ja sellaista rumbaa ovat olleet, että onneksi vatsapöpöjä ei ole meillä usein nähty!