torstai 1. lokakuuta 2020

Wiiman keittiössä: maksaherkut

Hei, Wiima tässä. Ajattelin tulla kertomaan yhden lempireseptini. Näitten kanssa on kyllä vaarana, että kieli menee niellessä mukana. Resepti on kaksjalkasille superhelppo ja meille nelijalkasille vielä helpompi, kun meidän hommia on vaan valvoa kypsyysastetta uunin ikkunan takana.


No eikö ne jo valmistu???

- ekaks: lähetä kaksjalkainen kauppaan
- ostoslistalle maksaa (maksaviipaleita, kypsyy nopeammin)
- keitä maksaviipaleita n 40-45 min, kunnes vesi kirkastuu
- pilko keitetyt viipaleet pieniksi kynnen kokoisiksi paloiksi
- ja sit kiertoilmauuniin ja paista n 80 asteessa kunnes ovat tummanruskeita (Huom! uunivaiheessa alkaa se koiran osuus valmistuksessa - päivystä uuninluukulla ja ilmoita heti, kun on valmista ja olisi syytä ryhtyä maisteluhommiin!)

Tarkkaile tilannetta loppuvaiheessa - jos käytät heti tai kaksjalkanen on päättänyt pakastaa, niin voi jättää palat ihan vähän pehmeiksi ja sitkeiksi, silloin menee treeneissä nopeasti kurkusta alas.
Mutta voi myös kuivattaa palat kokonaan "korpuksi", jolloin säilyvyys paranee ja nameja voi säilyttää kohtuullisen ajan rasiassa huoneenlämmössäkin. ... Jos siis maistelun jälkeen jää mitään säilytettävää 😋.


Mars kaupan kautta keittiöön herkkujenvalmistuspuuhiin, namnam 😉😀!

PS: ohje toimii hyvin myös vaikkapa sydämestä valmistettuihin herkkuihin, keittoaikaa tosin pidentäisin hieman 👍






sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Vaarniemen polkuja tallaamassa

Vaarniemen polut (Rauvolanlahti) ovat osa Pyhän Katariinan ulkoilureitistöä Turun ja naapurikaupunki Kaarinan alueella. Katariinan alueella on tullut useinkin käveltyä, kun taas Vaarniemen puolella ihan sattumasta johtuneista syistä ei, mutta viime viikonloppuna oli oleva ensimmäinen kerta. Ei tosin viimeinen, sillä päätimme mieheni kanssa, että sinne on tehtävä pisto toisenkin kerran - nyt emme aikataulusyistä ehtineet kiertää polkuja ihan siihen tapaan kuin olisimme halunneet, mutta ihan kiva pikku metsälenkki reitistämme koostui - ja plussana kunnon kohotuksen kannalta täältä löytyy myös kuntoportaat, jotka jatkuivat, jatkuivat ja jatkuivat.

Mutta aloitetaanpa alusta. Jos saavut alueelle autolla, kannattaa se jättää Rauvolantien varrelle parkkipaikalle - parkkipaikka näkyy hyvin kartasta. 

Lampaita sadetta pitämässä. Idyllinen näky.

Parkkipaikalta jatka kävellen tietä eteenpäin, jolloin kuljet pientä hiekkatietä ihanien tammien ja vaahteroiden kehystämällä kujalla. Reitin varrella on myös arvellusti Turun seudun vanhimpia tammivanhuksia ja lisäksi hauska tammenkolo, jonka sisälle mahtuisi helposti ihminenkin seisomaan, mutta meidän reissulla siellä kävi kurkistelemassa vain Wiima. 



Wiima tammenkolossa

Tammivanhuksia elämänsä loppupuolella ja osa jo siirtyneinä täältä ikuisuuteen. 
Tai "nextille levelille", kuten nykyisin asia ilmaistaan :) .

Matkaa taittaessa kuljetaan Vaarniemen rälssitilan ohitse - nykyinen päärakennus on rakennettu vuonna 1828 ja uhkasi kuulemma pitkään autiona olleena rapistua kokonaan, kunnes yksityinen perhe osti tilan ja kunnosti siitä itselleen kodin. Ihanaa, että historia säilyy. Ensimmäinen kirjallinen tieto Vaarniemen maatilasta on vuodelta 1451, jolloin se kuului Turun tuomiokirkolle. Pitkän historiansa aikana tilaa on hallinnut niin hengellinen kuin maallinen rälssi (Turun Sanomat 10.5.2014).





Rälssitilan vierellä oli lammasaitaus, jossa muut lampaat pitelivät sadetta, mutta musta, iso lammas oli uteliaampi ja tuli tekemään tuttavuutta.





Vaarniemen kuntoportaat löytyvät kohdasta, jossa hiekkatie muuttuu poluksi ja päästään metsään. Olin niistä aikaisemmin lukenut eri FB-palstoilla, mutta en muistanut, joten ne olivat iloinen yllätys pilkottaessaan mäkeä vasten. 

Niin lähdettiin kiipeämään eikä yläpäätä näy.
Portaat on hyvää harjoitusta myös Wiimalle, joka on viime vuodesta lähtien taistellut polvivaivojen kanssa, joskaan ei onneksi akuutisti, mutta hyvä, polvea tukeva lihasvoima on nyt erityisen tärkeää!

Kuntoportaiden yläpäässä avautui näkymä merenlahdelle.




Ylhäällä kalliolla löytyy myös näköalatorni ja laavu, sekä myös pöytäryhmä ruokailua varten. Joten voit mainiosti varata kahvitermarin reppuun ja juoda kaffet istuen maisemia ihaillen. Jostain ihme aivosumusta johtuen en näpännyt ainoatakaan kuvaa mainituista kohteista.  



Koitin kuvata polkua. Wiima huomasi aikeeni ja kääntyi hymyilemään kameralle (puhelimelle).
Hän hyvin tietää, että posehommista saa hyvin usein pikku palkan :) .


Metsä tuoksuu sateella ihanalta. Ja poutasäällä myös, mutta sateella erityisesti.

Polku kulkee pellon viertä. 



Sinisiä merkkejä seuraamalla ei eksy. Vaikea olisi luultavasti muutenkaan suuremmin eksyä.

Kuvaamisen kuvaamista.


Loppupätkä muutama kymmenmetriä on asfalttitietä. Tässä vaiheessa satoi jo kuin saavista kaataen - myös se Esteriin liittyvä vertaus olisi tähän kohtaan erittäin sopiva! Onneksi olimme sadevarusteissa ja Wiimahan ei sadetta säikähdäkään.




Vaarniemen polut kuuluvat St Olavin Vesireittiin. St. Olav's Waterway on hanke, joka perustettiin muutamia vuosia sitten - pyhiinvaellusreitti Turusta Norjan Trondheimiin, kyltin mukaan n 1200 km. 
Nimensä reitti on saanut keskiajalla eläneeltä Norjan kuninkaalta Olav Haraldssonilta, josta kuolemansa jälkeen tuli Pohjoismaiden tärkein pyhimys, kerrotaan kyltissä.
Ihan Trondheimiin asti emme siis tuona sateisena sunnuntaina vaeltaneet, mutta pikkupätkän kävimme pyhiinvaeltamassa :) .




Oikein kiva reitti siis, SportTrackerin näyttämä matka kartalla ja aikaa meillä meni noin tunti kaikkine valokuvaus- ja näköalojen ihailutaukoineen. 
Monta mielenkiintoista polkua jouduttiin harmillisesti aikasyistä hylkäämään ja tuoltahan pääsee, kuten alussa taisin mainita, lisäksi pitkospuita pitkin Katariinanlaakson poluille - sen aion lähiaikoina käydä testaamassa.  Vaarniemen poluilla pääsee siis tekemään pidempää ja lyhempää lenkkiä, tilanteen - ja sään - mukaan! 

#vaarniemi #rauvolanlahti


sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Muuttohommia ja Turun kansallismaisemia - nenätöitä unohtamatta!

Perheen juniori muutti omaan kotiinsa syyskuun alusta ja se on tarkoittanut meille vanhemmille touhukkaita viikonloppuja. Olen esimerkiksi joutunut käymään Ikeassa jo kolmena peräkkäisenä viikonloppuna (phuuh) ja päätin, etten avaa Ikean ovea enää koko syksynä - se on melkoinen aikarosvo!

Niinpä Wiimallakin on ollut saman tyyppistä ohjelmaa, kaupungissa juniorin kämpässä hengailua kun niitä Ikean kalustuksia on sitten koottu, tai muita kalustuksia haettu muualta tai sitten tehty siivousta tai porattu reikiä seinään. 

Wiima työnjohtajan tärkeissä tehtävissä.

Ilolla olen seurannut sitä, miten oma itsenäinen elämä on lähtenyt käyntiin. Nuori mies hoitaa omia asioitaan itsenäisesti, pitää kämppänsä järjestyksessä ja kertoo iloisesti uusista opinnoistaan. Niinhän sen pitääkin mennä. 
... Ehkä vähän huolehtivaisen (liian 😄?) äidin tyyliin olen kuitenkin näinä muutamana viikkona osallistunut ruokahuoltoon siten, että kun juniori viikonloppuna poikkeaa kotona pyykkäämässä, niin olen lykännyt mukaan ruokavuuan, josta ajattelen, että hänelle riittäisi pari kolme päivää syötävää. Jos sitten loppuviikolla tuleekin vedettyä jotain "opiskelijaruokaa", niin ainakin osan viikkoa olisi aina kunnon sapuskat. Vielä ei nimittäin varsinainen ruuanlaittokärpänen ole junioria puraissut - sellaista odotellessa. Ja kiitosta on annettava myös opinahjon ruuille, niistä juniorimme puhuu ylistävästi.

Jänniä aikoja niin juniorille itselleen, kuin meille vanhemmille. Vähän haikeaa, mutta kuitenkin onnellista asioiden sujuessa hyvin.


Ilon asia on sekin, että juniorin kämppä on Turun Aurajoen lähistöllä ja olemme Wiiman kanssa pitäneet käppäilytaukoja jokivarren kansallismaisemissa. Turun joenrantaa kulkee kävelybulevardi koko matkaltaan suistosta pitkälle yläjuoksulle asti. Reitti on keskustassa vilkas urbaani päällystetty kävelykatu, mutta poispäin keskustasta muuttuu ensin laiturimaiseksi puupäällysteiseksi käytäväksi ja sen jälkeen hiekkapäällysteiseksi reitiksi jokivartta seuraten. Reitti on kaupunkilaisten suosima ulkoilureitti - on koiria, juoksijoita ja pyöräilijöitä - joka lähtöön.

Turun Tuomiokirkko Aurajoen rannalla. 


Aurajoen jokivarren kävelyreitti


Näillä kerroilla emme ole ajan puutteessa kiertäneet koko reittiä, mutta pientä pätkää - koiran kannalta on kiva päästä suoraan vehreisiin maisemiin, vaikka ollaan keskellä kaupunkia.


Wiima Wimpelsson poseeraa jokivarsireitillä. 

************

Vielä pari kuvaa viime viikon Nose Work treeneistä, jossa treenin aiheena oli lähtörutiini. Eli useita hakualueita sisällä ja ulkona ja erityisesti piti kiinnittää huomiota siihen, että hakemaan lähettäminen toistuisi samanlaisena. Tämä auttaa koiraa tietämään, mitä sen pitäisi hakiessaan tehdä, ja siis mitä etsiä, koska mitään lähtöhajua ei ole (tai siis emme käytä, voisihan sellaista halutessaan käyttää).

Treenipaikka oli Vanton tila Raisiossa. Takana näkyy tilan omenatarha. 


Wiiman lähtörutiini lähtee innostuslauseella "Mennään hommiin!" jolloin koiron ilme kirkastuu ja olemukseen tulee ryhtiä. Koira viereen oikealle puolelle ja sitten ruotsiksi "Söka!" - ja vielä kädenheilautus etsintäalueen suuntaan. 


Varsinaisista etsinnöistä ei tullut kuvia, vaan sitten näitä poseerauskuvia etsintöjen välillä 


Vantolla on myös tällainen antiikkiliike, tai vanhain tavarain liike, ja viimeinen etsintäalueemme oli siellä. Voi sentään kun oli ihanaa tavaraa ja olisi tehnyt mieli ostaa kauppa tyhjäksi, mutta pidin pintani!

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Kaksikielinen snapsilaulu Wiiman tyyliin

 Kerrottakoon heti, ettei Wiima kyllä snapseja harrasta ja emäntänsäkin joskus vain seuran vuoksi (tunnustus: pidän snapsien lauluosuudesta, en mausta).. Mutta olin tänä kesänä kutsuttuna kivoihin laiturijuhliin, jossa nautimme hyvästä ruuasta ja mahtavasta seurasta, ja snapseja kohotettiin sitten illan mittaan yhdelle jos toisellekin asialle. 

Yksi lauluista oli minulle tuntematon, mutta sen haluan ehdottomasti jatkossa muistaa, ja kirjaankin siksi tänne muistiin. Toivottavasti sanoista on iloa muillekin skåålailijoille, säveltä en valitettavasti osaa kirjata esiin, mutta voit käyttää omavalinnaista 😃.

Wiiman snapsilaulu:

Vad blåser det för vind idag?
Brännviiiind.
Mi tuuli tänään puhaltaa?
Wiiiima.

💗




Kesäjuhlat on kivoja! 


lauantai 29. elokuuta 2020

Raipe Räystäspääskyn tarina

Tänä kesänä tutustuimme tyyppiin nimeltä Raipe Räystäspääsky. Raipelle meinasi käydä ikävästi kun oli pudonnut pesästä keskelle jalankulkusiltaa ihmisten jalkoihin ilman mitään suojaa.
Tämä tapahtui jo kesä-heinäkuun vaihteessa, mutta kesällä on ollut vähän hulinaa, niin tulin nyt vasta kirjoitelleeksi tapahtumasarjasta tänne. Toisaalta teksti sopii aiheensa vuoksi erityisen hyvin julkaistavaksi juuri tänään juhlapäivänä, Suomen luonnon päivänä 29.8. 😊!

Räystäspääskyn poikanen. 
Huom! tässä tarjoilemme pääskylle vettä ennen kuin opimme, että pääsky vetää vettä helposti henkeen ja voi tukehtua. Älä siis tee näin kuin kuvassa!


Mieheni kanssa osuimme paikalle ja löysimme pääskynpoikasen sillalta maassa. Koitimme tutkia, mistä pesästä poikanen oli pudonnut, mutta sillan katossa oli useita pesiä, eikä voinut mitenkään päätellä, mikä niistä olisi pudonneen poikasen pesä. Ne sijaitsivat lisäksi niin korkealla, ettei minua pidempi miehenikään edes varpistelemalla yltänyt. Heittelimme tipua hieman, mutta sen siivet eivät kantaneet kuin muutaman metrin. Emme oikein tienneet mitä tehdä, mutta emme raskineet tipua oman onnensakaan nojaan jättää. Muistelimme myös lukeneemme, että ainakin tervapääsky oli uhanalainen laji.

Niinpä siinä kävi sitten niin, että poikanen lähti meille kotiin. Harmillisesti oli jo ilta, joten paikallinen Turun Eläinsuojeluyhdistys TESY oli jo yöpuulla. Googlailin hiki hatussa mitä nyt pitäisi tehdä.
Googlailu auttoi myös lajin määrityksessä, meille oli tullut yökylään räystäspääskyn poikanen.
Lisäksi selvisi, että myös räystäspääsky oli rauhoitettu ja hyvin uhanalainen (LINKKI: Luontoportti), laji on taantunut Suomessa. Ja koska tyyppi oli Räystäspääsky, niin ryhdyimme kutsumaan sitä Raipeksi.

Ruokintaohjeet saimme Korkeasaaren villieläinsairaalasta, josta onneksi vielä iltasella vastailtiin. Ruokana voisi kuulemma tarjota jauhelihaa. Ja vastoin arvelujamme, linnulle ei saisi antaa vettä (!!), koska se voi vetää vettä henkeen ja tukehtua! Mutta jauhelihan palan voisi kastaa veteen, ennen kuin sen antaa linnulle.
Sain myös hyvät ohjeet miten poikasta pitäisi käytännössä ruokkia ja lisäksi varoituksen siitä, että joskus pääskynpoikasia joutuu pakkoruokkimaan, ne eivät aina itse syö. Tai siis eivät syö ihmisen hoteissa, kaipa sentään pesässään syövät ilman pakkoa - varmaan ruokintahetkestä puuttuu ihmisen tomittamana jokin "triggeri", jonka äiti- ja isilintu osaavat tehdä.

Poikasta kannattaa ruokkiessaan pitää rinnalla niin, että sen selkä on vasten rintaasi ja kätesi on sen jalkojen alla. Pää on ylöspäin ja pyrstö osoittaa kohti maata. Pinseteillä pikkuinen pala veteen kastettua jauhelihaa ja vie palanen poikasen nokan eteen.
Sitten poikanen joko syö tai ei syö. Jos se syö, niin hurraa ja sitten toinen pala nokan eteen. Jos se ei syö, niin sen nokkaa voi ihan varovasti kynnellä avata ja sitten ihan kevyesti puristaa nokan molemmilta puolilta, jolloin se pysyisi auki - tällaiset ohjeet sain. Tässä on oltava hyvin, hyvin varovainen (!!), sillä nokka on vielä pehmeä ja voisi vääntyä, joka olisi linnun tuho.

Ruokintahommissa meitä onnisti osittain - ei Raipe oikeastaan syönyt, mutta kun kevyesti tuupimme sen nokkaa jauhelihan palalla, niin onnistuimme ihan pari nokkaisua sille syöttämään. Mietin tuota, mitä minulle oli kerrottu nokan avaamisesta kynnellä, mutta kun katsoin veijarin pienenpientä nokkaa, en uskaltanut toimeen ryhtyä, etten vaan pahentaisi tilannetta. Päätimme mieheni kanssa vaan toivoa, että poikanen selviäisi yön yli ja sitten pääsisi seuraavana päivänä eläinsuojeluyhdistyksen hoteisiin - siellä osattaisiin paremmin.

Tältä Raipe näytti kun olimme sen juuri löytäneet ja koitimme sitä vähän heitellä nähdäksemme osasiko se jo lentää. Ei osannut.

Raipe nukkui yön laatikossa, johon teimme ilmastointireikiä ja laitoimme pienen pyyhkeen pohjalle. Laatikko oli peitetty, jottei lintu koittaisi kiivetä tai lentopyrähtää sieltä ulos. Kun ruokimme sitä, lintu "tsirppaili", mutta kun laatikko oli peitettynä, oli poikanenkin ihan hiljaa - varmaan se nukkui rankan päivänsä kokemusten jälkeen.

Seuraavana aamuna ajoimme Turkuun TESYlle viemään lintua. Eläntenhoitaja tutki toimittamaamme lintua, katsoi, että siivet on kunnossa ja niin edelleen, ja virkkoi iloksemme sitten, että "Hyvä kun toitte, kyllä tästä vielä lintu tulee!"

*****

Pari viikkoa tämän jälkeen laitoin meiliä TESYlle ja kyselin, miten mahtoi räystäspääskyn poikasen käydä, tuliko siitä lintua. Ja saimme vastauksen, josta ilostuimme ikionnellisiksi:

"Tämä kaveri kasvoi isoksi ja pääsi vapauteen. =) ! Tilanteessa toimitte ihan oikein ottamalla hänet talteen. Ensisijaisesti koitetaan aina palauttaa pesään mutta jos ei se ole mahdollista niin hoitoon toimittaminen on oikea ratkaisu."


Jos löytää pesästään pudoneen poikasen, ei sitä kannata heti kiikuttaa kotiin/eläinsuojeluun, vaan koita nostaa poikanen takaisin pesäänsä. Linnut eivät kuulemma vierasta poikasta, vaikka siinä olisi vähän ihmisen hajua, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Joillakin linnuilla voi riittää sekin, että linnun nostaa syrjään auringon paahteelta. Mutta jos tilanne näyttää epäilyttävältä ja pesään palauttaminen ei onnistu, niin toimita poikanen eläinsuojeluyhdistyksen hoteisiin - jos on päiväaika, niin voi vaikka pirauttaa ohjeita, ennen kuin alkaa toimia.

Ihanaa kun Raipe selvisi, toivomme sille pitkää ikää 😊🥰 !


lauantai 22. elokuuta 2020

Kotka on kaunis kaupunki eli kesäreissun huippuhetkiä (matkakertomus osa 2)

Kun oli Kolilla käyty ja Joensuun liepeitä tutkittu, pakkauduimme taas autoon. Reitti kulkisi alaspäin rannikolle ja Kotkan kautta kotiin. Kotka poimiutui matkan varrelle, koska korvani oli joskus ja jossain poiminut lauseen "Kotka on kaunis paikka", ja niinpä teki mieli mennä sekin katsastamaan kun kerran matkalle osui.

Kotka kyllä lunasti lupaukset, kaupunki oli panostanut kauniisiin puistoihin ja merellisyyteen. Keskustasta löytyi Sapokan vesipuisto, jossa oli kivoja taideteoksia siellä täällä ja vesiaiheita - niin lampia kuin vesiputouksia ja suihkulähteitä. 
Tässä postauksessa vähän valokuvia tekstein siitä mitä kaikkea kaunista Kotkassa näimme :). 

Kotkan Sapokan vesipuiston putous. Etualalla kiva kettupatsas!

"Hei, hei, miksi kuvailet jotain kivettyneitä kettuja, 
kun täällä on ihan aitoakin nelijalkaista kuvattavaa???"

"Noni Wiima, hymyilepä sitten kameralle :) !"


Wiima ja emu. Tai mikä tipu tämä sitten olikaan. 
En tiedä miksi, mutta minusta näiden kahden olemuksessa on jotain samaa :)
Tämä osa Sapokan vesipuistoa oli vähän sellainen kuin millaiseksi ajattelen ns. kiinalaisen puutarhan.



Toisella puolella oli satama, jossa näkyi olevan paljon reissuveneitä.
Emme kuitenkaan käyneet niitä enempiä katselemassa, vaikka yleensä venesatamat houkuttavat meitä katselemaan, mutta nyt näimme samanaikaisesti nämä alla olevat kaunokaiset - ihania, vanhanaikaisia puuveneitä, jotka makailivat omassa laiturissaan.



Tämä haikara ei ollut sulkia ja höyheniä vaan kiveä, mutta kaksi kertaa sitä piti vilkaista, jotta varmistui. 

Tästä pidin erityisesti. 
Veden väreet peilasivat niin kauniisti tuohon hahmon kumpuilevaan pintaan. 

Vesipuistossa oli useampia tällaisia esiintymislavoja. Minusta aika kiva ajatus, että voi kokoontua vaikka ihan extempore esiintymään tai kuulemaan esitystä. Tämän nimenomaisen katsomon lavalle päästäkseen piti olla vähän ketterä, ettei sukat kastu!
Olisipa kiva tietää, onkohan nämä esiintymislavat käytössä :) . 

Kuivemman maan esiintymislava kivilohkareista koottuna. 
Tässä voisi pyöreän kiven päällä harrastaa vaikka yksinlaulua tai runonlausuntaa, yleisöä tulisi varmasti.

Vesiputouskukkulan laella oli tällainen kokoelma kivipatsaita, nimeltään Kivikotkat.
Patsaat esittelevät suomalaisia rakennuskiviä, kuten graniitti, kalkkikivi ja niin edelleen. 
Tämäkin oli minusta hauska ajatus ja näyttävä toteutus.


Tässä esimerkiksi graniittigneissiä (tuo musta) täältä maan lounaiskulmalta Loimaalta.

Komeita Kivikotkia olisi voinut ihailla istuenkin tällaisella kivestä muotoillulla valtaistuimella. 
Wiima testasi, mutta tuolissa ei ollut kuulemma riittävästi pehmeyttä.


Kotkassa on puistoja vaikka muille vähemmän puistoisille kaupungeille jaettavaksi. Emme valitettavasti ehtineet kiertää niitä kaikkia, mutta Sapokan Vesipuiston tutkittuamme lähdimme vielä ihmettelemään toista paikkaa, nimittäin Meripuistoa, joka sijaitsi niemenkärjen toisella puolella. 

Puistoissa piisaa - eikä tässä (kyltissä) kaikki!

Kotkan Meripuistoon ihastuin kovasti! 
Se oli laaja niemenkärki, jossa oli jokaiselle jotain, paljon katseltavaa niin aikuisille kuin lapsille. 
Erilaisia taideteoksia, leikkivälineitä, lammikkoja, piknikpöytiä, oleskelualueita - kuin kotkalaisten olohuone.

Tämä pieni tötsä oli planetaario! Se olisi ollut kiva nähdä myös myöhemmin illalla, miten katon reiät toimisivat. Ainakin löysin oman merkkini Geminin eli kaksoset.



Taustalla näkyvä patsasryhmä oli nimeltään Tammisotilaat. Ne muistuttivat Kotkan edessä käydyistä kahdesta meritaistelusta Ruotsin ja Venäjän välillä. Toisen voitti Venäjä ja toisen Ruotsi, joka halusi valloittaa Baltian ja Suomen kaakkoisosat takaisin Venäjältä itselleen. Rajaa ei näiden taistelujen myötä kuitenkaan siirretty.
Sen sijaan Venäjällä Katariina ymmärsi, että alue kiinnostaa ja ryhtyi linnoittamaan seutuja (LINKKI: Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmä). Ihan kaikkea tätä en muista koulusta, vaan luin opastaulusta tuolla käydessäni. Sivistävää.

#Tammisotilaat

Ylen sivut netissä kertovat Tammisotilaat-teoksesta seuraavaa:
28 kypäräpäistä tammipylvästä seisoo Katariinan Meripuistossa Kotkassa ja katsoo merelle päin. Kyseessä on Tammisotilaat -tilateos, joka kuvaa heinäkuussa vuonna 1790 käytyä Ruotsinsalmen toista meritaistelua.

Tammisotilaat katsovat suuntaan, johon sotalaivoja aikoinaan upotettiin taistelussa.
Jos nyt olisi tuo hetki, merellä näkyisi valtava määrä – noin 500 alusta – tykkilaivoja ja mereltä kuuluisi tykkien yhtenäistä jyskettä.

Näin kertoo Kymenlaakson museon intendentti Vesa Alén. Alénin mukaan 28 patsaan monumentilla on historiallinen merkitys, sillä se tuo uuden ulottuvuuden Katariinan Meripuistoon sekä Ruotsinsalmen meritaistelun jäänteisiin. Pohjoismaiden suurin meritaistelu eli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1790 Kotkan edustalla. Taistelu päättyi ruotsalaisten komeaan voittoon.
Sotilaat on tehty vuosina 1789–90 upotettujen sotalaivojen rakennusmateriaalista eli massiivitammesta. Niitä on säilytetty vuosien mittaan eri paikoissa, kuten kotkalaisille tutussa vanhassa ruutikellarissa.


KLikkaa opastaulu isommaksi ja lue palanen historiaa :) !

"Kun vuodet tulevat täyteen, ohjaan veneeni valoisalle merelle.
Tuuli puhaltaa myötäisesti, ja pilvettöman taivaan alla, unohdun aalloille."
* Olavi Heino


Jos on meritaisteluja, niin tietenkin on myös merelle osoittava tykki! Tai kanuuna, en tiedä kumpi. Mutta jompikumpi, sen tietää Wiimakin.


Jos koskaan reissaat Kotkan suunnassa, suosittelen lämpimästi tutustumista kaupunkiin. Ja nämä nähtävyydethän ovat erityisen mainot koiran kanssa matkustavalle, sillä ulkopuistoissa ei tarvitse miettiä, hermostuuko joku koirasta vai ei. Koko matkalla ei kyllä kukaan hermostunut, missään. Päinvastoin. Hymy leviää ihmisten huulille ja juttu luistaa, kun on koira mukana jäätä rikkomassa.

Reissukoira <3


Kotkasta lähdettyämme poikkesimme vielä suunnittelemattomasti Strömforsin Ruukkikylään. Se oli nopea piipahdus, ja Wiimakin odotti varjossa viileäksi viilennetyssä autossa. Maisemat olivat mahtavan hienot, mutta sisällä putiikeissa emme nyt ehtineet käydä. 




***

Wiima Lappeenrannassa

Sellainen oli se reissu. Suomessa on ihan hurjasti nähtävää ja ihania paikkoja. Kotimaassa matkustelu kannattaa - se sivistää itseä ja matkailuyrittäjät kiittää, erityisesti tänä vuonna, mutta toki aina ja joka vuonna. Mutta matkustelun jälkeen oli ihana tulla kotiin ja lähteä löhöämään mökille!