Aiemmat koiraystäväni

Tällä kertaa vähän muuta kuin Wiimaa: Olen aina tykännyt kovasti koirista ja kaikki kulmakunnan koirat ovat aina olleet tuttujani, jotkut jopa enemmän kuin niiden kotiväki, mutta ihan erityisiä koiria elämässäni on ollut kolme:

Ensimmäinen kolmesta oli mummin ja ukin pitkäkarvainen mäyräkoira Mitsu. Viralliselta nimeltään Mitsubishi. Ei aavistustakaan mistä kennelistä se oli lähtöisin, mutta tuo sen virallinen nimi on jäänyt mieleen, kun automerkkinimelle aina hieman naureskeltiin. Mitsu kuuluu lapsuuteeni - vuosiin ennen koulun alkua ja ensimmäisiin alakouluvuosiini. Minulla on yksittäisiä muistikuvia siitä, muun muassa sellainen, miten jouduin pienenä pinnistelemään sitä silittäessäni, kun jostain syystä minun piti silittää koko koira kerrallaan, päästä pyllyyn asti - ja (mäyrä-)koirahan jatkui ja jatkui vaan :)
Mitsu oli meidän lastenlasten lellikki. Kertaakaan en muista että se olisi meitä ojentanut millään tavalla, mutta me olimme toisaalta hyvin fiksuja lapsukaisia ja kohtelimme sitä kunnioittavasti. Eikä muu olisi tullut mummille ja ukille kyseeseenkään.
Minulla on myös muistikuvia sellaisesta, miten ylpeitä mummi ja ukki olivat ja koko suku olimme Mitsun kiiltävästä hapsuturkista ja erityisesti sen mahtavasta huiskuhännästä!
Mitsun kanssa käytiin metsälenkillä päivittäin, vapaana se siellä juosta vilisti, ja kuten pihallakin, vapaana. Olen vasta myöhemmin tajunnut ihmetellä miten hyvin se pysyi vapaanakin hollilla, vaikka oli rodultaan metsästyskoira, eikä sitä ollut erityisesti koulutettu, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mitsu kohtasi loppunsa pihaltaan karanneen saksanpaimenkoiran puraistua sitä pahasti selkään. Mitsu sai vammastaan johtuen tuomion ettei saisi enää koskaan hypellä eikä kulkea metsämaastoissa, vaan tasaisella alustalla vain ja ihan varovasti. Silloin mummi ja ukki päättivät että hauvan tuli päästä laveammille metsästysmaille hyppelehtimään ja niin lähti Mitsu.

Sitten oli skyenterrieri Dexy. Elin nuoruusvuosiani, alakoulun viimeisiä, yläkoulun ekoja. Dexy oli ihan valloittava otus. Muistan eka kerran kun tapasin sen mennessäni sen kotiin kyläilemään. Tiesin että koiranpentu oli saapunut mutta minulle kerrottiin sen nukkuvan ja osoitettiin sänky jonka alla se olisi. Konttasin uteliaana sängyn edessä ja koitin nähdä millainen mytty siellä oikein tuuti. Eipä tarvinnut kauaa odotella kun olin tainnut ähkiessäni hauvan herätellä, nimittäin sieltä sängyn alta kömpi esiin hullunkurisimman näköinen koiruus minkä ikinä olin nähnyt! Se oli pelkkää selkää ja korvia! Ja uteliaita silmiä =) Oletko nähnyt joskus skyenterrierivauvan? Jos olet niin tiedät mitä tarkoitan :D
Meistä tuli Dexyn kanssa hyvät ystävät ja siinä kodissa aika ajoin yökyläillessäni en tainnut muuta puuhaillakaan kuin rapsutella, paijata ja ulkoiluttaa koiraa. Aamut olivat parhaita - nukuttuani yön, makuuhuoneeni ovi avattiin ja Dexy päästettiin sisään minut herättämään - ja kylläpä heräsin alta aikayksikön niihin märkiin suukkoihin. Olin myös muutaman kerran Dexyn hoitotätinä.
Dexy sairastui kuitenkin sydänvikaan varsin nuorena, vasta muutaman vuoden ikäisenä ja alkoi oireilla niin pahasti, että sen lopettaminen oli armeliaampaa. 

Minä ja Dexy 80-luvulla, meillä oli samanlainen kampaus :)

Ja sitten aikuisiälläni ennen Wiiman tuloa meillä vieraili Rölli. Rölli on borderterrieri, arvokas vanha herra - tai no, ei sen meno nyt aina niin arvokastakaan ole vaan onpi edelleen kahdeksasta (vai jo yhdeksästä) vuodestaan huolimatta kuin villivarsa :)

Mukavampaakin mukavampi koira, kuin ihmisen mieli. Pitkään ajattelimme omaa rotua pohtiessamme että se voisikin olla borderterrieri, mutta monen polun ja harkinnan jälkeen päädyimme sitten lapinkoiraan - joka tietty oli loistovalinta ♥ , mutta ei borderikaan huono olisi ollut, etenkään jos borderimme olisi ollut kuin Rölli, mutta siitähän ei ollut mitään takeita.

Rölli on ollut hoitokoiramme kotiväen matkustaessa ja niinpä se on ollut monessa mukanamme. Mökillä, kotona, lomareissuillamme ja you name it. Kivampaa ja sopeutuvaisempaa kaveria kuin Rölli saapi hakea - sille ei edes koskaan tarvitse sanoa 'ei' vaan se tietää säännöt ihan itse. Iloinen hännänheiluttaja, joka pusuttaa kaikki lähiympäristön posket, jos vaan saa mahdollisuuden.

Harmillista vaan ettei Rölli Pöttinen kaikesta fiksuudestaan huolimatta oiken kestä muita koiria (vaikkakin nyt vanhempana paremmin), niin ne eivät ole päässeet meidän Wiiman kanssa tuttavuusasteelle - ja samalla loppui Röllin kyläilyt meillä, mikä on vallan surullinen juttu meidän perheen mielestä. Suunnitelmia kyllä on tämänkin 'ongelman' selättämiseksi :)