Lenkin varrelta

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma karvakorva-personal trainer. Tänäänkin vedettiin melkein parin tunnin lenkki, mukavassa talvisäässä. Aurinko ei paistellut, mutta keli oli toisella tapaa mukava; puissa valkoinen kuura, pieni usvantuntu leijui ilmassa ja muutama pakkasaste.
Vaikka toki ulkoilin ja lenkkeilin myös ennen Wiiman tuloa, niin ulkoilun määrä on kyllä - uskaltaisinko heittää arvion - triplaantunut. Koiran kanssa lenkkeily on myös kauhean kivaa; lenkin ohessa voi kuin ohimennen kerrata taitoja sekä opetella uusia taitoja, ja jutella asioista maan ja taivaan väliltä, ja välillä vain kulkea rinta rinnan reippailusta nauttien.

Toisten koirien ohitus on aika hyvällä mallilla - yleensä - nykyisin. Wiima pysyy sivullani kun ohitamme, mutta neiti kyllä ottaa ohittaessaan viehkoja tanssi- ja hyppelyaskeleita - eli kaukana välinpitämättömästä ollaan vielä :) Tämän päivän lenkillä taisimme ohittaa ehkä neljä koiraa, mahdollisesti viisi. Kaikilla kerroilla ohitus sujui varsin mallikkaasti paitsi yhdellä kertaa, en tiedä oliko vastaantulevassa hauvassa jotain erityisen kiinnostavaa neitimme mielestä, tai sitten tein itse jotain pöllöä. Mutta sillä kerralla Wimpsahdus syöksähtikin äkkiyllättäin sivultani etukautta kohti toista koiraa. Hihna pysäytti kulun, joten mitään happeninkiä ei kuitenkaan syntynyt, mutta tämmöisistä tilanteista sen huomaa ettei koira ole mikään kone, vaan elävä olento, joka tekee joskus niin ja joskus näin, yleensä onneksi kuitenkin oikein päin :)
Ja kyllä se ohittamisen taitokin siitä vakiintuu, kun sitä joka kerralla hiotaan.

Muuten typykkä pitää hihnalenkillä aika mukavasti kontaktia taluttajaansa, siis luo minuun silmäyksiä aika ajoin ja on mukana heti suuntaa vaihtaessani. En ole vaatinut sitä kulkemaan koko ajan sivullani, vaan Wiima saapi haistella ja ihmetellä mitä mieleen juolahtaa, mutta hihna ei saisi kovasti kiristyä eikä ihan joka tolpan juureen pysähdellä haistelemaan (vaikka Wiimaa kyllä haluttaisi).
Wiima osaa myös pyytää lupaa; jos se vaikka huomaa kivan oksan maassa joka olisi kiva ottaa suuhun jos vaan yltäisi, niin sen sijaan että ryhtyisi kiskomaan kohti oksaa, se kääntyykin kohti taluttajaansa ja killittää silmiin odottaen maagisia sanoja Ole Hyvä! :)
Yksi paikka, missä Wiima kuitenkin kiskoo hihnaa ja sillä on kova kiire edetä, on koirakoulu, jossa käymme. Kun saavumme pihaan, on Wiimalla ihan kauhea kiire hallin sisälle. En ole siihen oikeastaan vielä puuttunut, kun sehän vain kertoo siitä että innokas oppilas on saapunut paikalle :D

Seuraavat kuvat tuli napattua tänään lenkin varrella. Vähän Wiima Wimpulaa ja kotikylääkin:

Tässä kuvassa yllä Wiima näyttää hieman takakorkealta? Vai? Arvelen tosin että se saattaa osittain johtua siitä kun se on kääntyneenä minuun päin, koska alemmassa kuvassa eroa ei ole niin paljon:

Takakorkeudella tai muilla ulkoisilla seikoilla ei tosin ole mitään merkitystä, kun Wiimasta ei kaavaillakaan mitään näyttelykoiraa. Kunhan tässä vaan pohdiskelen. Ja huhtikuussahan viimeistään kuulemme asiantuntijalausunnon osallistuessamme paimensukuisen lapinkoiran katselmukseen.

Paraisten läpi kulkeva Kirkkosalmi on jäässä

Kaksi komeaa saksanpaimenkoiraa lenkillä fillarin kyljessä. 

Ja eikö ole ihania nuo puut valkoisiksi kuuraantuneine oksineen?

Paraisten selkä jään peittämänä ja saari nimeltä Tjuven (eli varas, rosvo, muistan joskus kuulleeni jonkin salakuljetustarinan, johon nimi perustuisi).
Jäillä näkyy kävelijöitä, pieninä mustina pisteinä saaren molemmin puolin. Itse seison tukevasti maan kamaralla.

Merenrannalla venelaiturit tyhjillään. Jää kantaa nyt, mutta itse en oikein tykkää kulkea jäällä, jonkin sortin kammo. Joskus tosin silti kuljen, mutten tänään.

Ja yllä olevia rantakuvia kuvatessani oli Wiima-rassulla karu kohtalo, se kytkettiin tolppaan:

Käytiinpä eläinlääkärillä..

Wiiman takalistosta on viime aikoina aina välillä noussut ilmoille tuoksahdus, joka ei todellakaan ole ollut mikään tyttömäinen kukkaistuoksu. Anaalirauhasten lehahduksia olemme syyksi arvailleet ja niinpä Wiima onkin kerran jos toisenkin joutunut alistumaan meidän koiranhoitajanoviisien käsittelyyn kyseisessä asiassa. Tyylinä on ollut suihkutella kädenlämpöistä vettä typykän ahteriin ja painella 'ulostuloaukon' molemmilta puolilta.

Meistä on tuntunut, ettei hoitomme tulos oikein vastaa odotuksiamme lehahdusten jatkuessa, joten päätimme varata Wiimalle ajan eläinlääkärille syyn selvittämiseksi. 

Samalla oli tarkoitus puhua Wiiman silmistä, joissa toisessa on taas havaittu pientä punotusta, joskaan ei mitään vuotoja tai rähmimistä. Silmätulehdusta Wiimalla on ollut ennenkin, puolen vuoden iässä (tässä siitä kerrasta: http://wiimansivu.blogspot.fi/2012/11/silmatulehdusta-ja-painotietoja-65-kk.html).

Takalisto-ongelma oli mitä arvelimmekin, eli anaalirauhaset hieman täyttyneet - ei kuitenkaan tulehduksia. Saimme kädestä pitäen ohjeistuksen miten niiden tyhjennys tehdään, jos ja kun sellainen toimenpide taas olisi tarpeen. Joten kaikki hyvin ahteririntamalla.

Follikulaarinen konjunktiviitti

Silmässä olikin sitten lääkitystä vaativa vaiva, joskin lievänä, nimeltään Rakkulainen silmän sidekalvon tulehdus eli Follikulaarinen konjunktiviitti. Selvisi että kyseessä on kiusallinen, mutta tyypillinen nuorten koirien vaiva joka voi olla sitkeäkin, siis toistua, mutta helpottaa aikuisiällä - vaiva on sidoksissa pennun immuunipuolistuksen kehitykseen.
Lääkehoitona (kuten viime kerrallakin) antibioottitipat sekä silmähuuhde.

(edit/jälkipäivitys: tämä silmätulehdus vaivasi Wiimaa toistuvasti nuorena koirana, mutta ei uusinut enää noin 1,5 ikävuoden jälkeen. Eli kyseessä todella oli kuten ELL kertoi, nuoren koiran vaiva)

Eläinlääkärin asiakkaana Wiima-pentunen oli valioluokkaa. Samaan aikaan odotushuoneessa oli kissa kopassaan sekä useampia pikkukoiria. Pikkukoirilla oli menoa ja meininkiä, eikä ihan äänetöntäkään, kun taas Wiima tyttönen istuskeli hiljaa ja katseli niiden puuhia. Välillä Wiimallakin tosin maltti petti ja typykkä olisi tykännyt sännätä mukaan touhuporukkaan, mutta kiltisti kuitenkin totteli kun pyysimme sitä istuutumaan paikalleen. Hyvä Wiima! :)

Ei tullut näpsittyä kuvia eläinlääkärin vastaanotolla, mutta kirjoitus ilman kuvia on tylsä.
Joten tässä alla viikonloppuna kännykkäkameralla otettu näpsäisy :)

Aiemmat koiraystäväni

Tällä kertaa vähän muuta kuin Wiimaa: Olen aina tykännyt kovasti koirista ja kaikki kulmakunnan koirat ovat aina olleet tuttujani, jotkut jopa enemmän kuin niiden kotiväki, mutta ihan erityisiä koiria elämässäni on ollut kolme:

Ensimmäinen kolmesta oli mummin ja ukin pitkäkarvainen mäyräkoira Mitsu. Viralliselta nimeltään Mitsubishi. Ei aavistustakaan mistä kennelistä se oli lähtöisin, mutta tuo sen virallinen nimi on jäänyt mieleen, kun automerkkinimelle aina hieman naureskeltiin. Mitsu kuuluu lapsuuteeni - vuosiin ennen koulun alkua ja ensimmäisiin alakouluvuosiini. Minulla on yksittäisiä muistikuvia siitä, muun muassa sellainen, miten jouduin pienenä pinnistelemään sitä silittäessäni, kun jostain syystä minun piti silittää koko koira kerrallaan, päästä pyllyyn asti - ja (mäyrä-)koirahan jatkui ja jatkui vaan :)
Mitsu oli meidän lastenlasten lellikki. Kertaakaan en muista että se olisi meitä ojentanut millään tavalla, mutta me olimme toisaalta hyvin fiksuja lapsukaisia ja kohtelimme sitä kunnioittavasti. Eikä muu olisi tullut mummille ja ukille kyseeseenkään.
Minulla on myös muistikuvia sellaisesta, miten ylpeitä mummi ja ukki olivat ja koko suku olimme Mitsun kiiltävästä hapsuturkista ja erityisesti sen mahtavasta huiskuhännästä!
Mitsun kanssa käytiin metsälenkillä päivittäin, vapaana se siellä juosta vilisti, ja kuten pihallakin, vapaana. Olen vasta myöhemmin tajunnut ihmetellä miten hyvin se pysyi vapaanakin hollilla, vaikka oli rodultaan metsästyskoira, eikä sitä ollut erityisesti koulutettu, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mitsu kohtasi loppunsa pihaltaan karanneen saksanpaimenkoiran puraistua sitä pahasti selkään. Mitsu sai vammastaan johtuen tuomion ettei saisi enää koskaan hypellä eikä kulkea metsämaastoissa, vaan tasaisella alustalla vain ja ihan varovasti. Silloin mummi ja ukki päättivät että hauvan tuli päästä laveammille metsästysmaille hyppelehtimään ja niin lähti Mitsu.

Sitten oli skyenterrieri Dexy. Elin nuoruusvuosiani, alakoulun viimeisiä, yläkoulun ekoja. Dexy oli ihan valloittava otus. Muistan eka kerran kun tapasin sen mennessäni sen kotiin kyläilemään. Tiesin että koiranpentu oli saapunut mutta minulle kerrottiin sen nukkuvan ja osoitettiin sänky jonka alla se olisi. Konttasin uteliaana sängyn edessä ja koitin nähdä millainen mytty siellä oikein tuuti. Eipä tarvinnut kauaa odotella kun olin tainnut ähkiessäni hauvan herätellä, nimittäin sieltä sängyn alta kömpi esiin hullunkurisimman näköinen koiruus minkä ikinä olin nähnyt! Se oli pelkkää selkää ja korvia! Ja uteliaita silmiä =) Oletko nähnyt joskus skyenterrierivauvan? Jos olet niin tiedät mitä tarkoitan :D
Meistä tuli Dexyn kanssa hyvät ystävät ja siinä kodissa aika ajoin yökyläillessäni en tainnut muuta puuhaillakaan kuin rapsutella, paijata ja ulkoiluttaa koiraa. Aamut olivat parhaita - nukuttuani yön, makuuhuoneeni ovi avattiin ja Dexy päästettiin sisään minut herättämään - ja kylläpä heräsin alta aikayksikön niihin märkiin suukkoihin. Olin myös muutaman kerran Dexyn hoitotätinä.
Dexy sairastui kuitenkin sydänvikaan varsin nuorena, vasta muutaman vuoden ikäisenä ja alkoi oireilla niin pahasti, että sen lopettaminen oli armeliaampaa. 

Minä ja Dexy 80-luvulla, meillä oli samanlainen kampaus :)

Ja sitten aikuisiälläni ennen Wiiman tuloa meillä vieraili Rölli. Rölli on borderterrieri, arvokas vanha herra - tai no, ei sen meno nyt aina niin arvokastakaan ole vaan onpi edelleen kahdeksasta (vai jo yhdeksästä) vuodestaan huolimatta kuin villivarsa :)

Mukavampaakin mukavampi koira, kuin ihmisen mieli. Pitkään ajattelimme omaa rotua pohtiessamme että se voisikin olla borderterrieri, mutta monen polun ja harkinnan jälkeen päädyimme sitten lapinkoiraan - joka tietty oli loistovalinta ♥ , mutta ei borderikaan huono olisi ollut, etenkään jos borderimme olisi ollut kuin Rölli, mutta siitähän ei ollut mitään takeita.

Rölli on ollut hoitokoiramme kotiväen matkustaessa ja niinpä se on ollut monessa mukanamme. Mökillä, kotona, lomareissuillamme ja you name it. Kivampaa ja sopeutuvaisempaa kaveria kuin Rölli saapi hakea - sille ei edes koskaan tarvitse sanoa 'ei' vaan se tietää säännöt ihan itse. Iloinen hännänheiluttaja, joka pusuttaa kaikki lähiympäristön posket, jos vaan saa mahdollisuuden.

Harmillista vaan ettei Rölli Pöttinen kaikesta fiksuudestaan huolimatta oiken kestä muita koiria (vaikkakin nyt vanhempana paremmin), niin ne eivät ole päässeet meidän Wiiman kanssa tuttavuusasteelle - ja samalla loppui Röllin kyläilyt meillä, mikä on vallan surullinen juttu meidän perheen mielestä. Suunnitelmia kyllä on tämänkin 'ongelman' selättämiseksi :)

9 kuukautta ja herkkukattaus

Tänään 20.1.2013 täyttää meidän Wimpula 9 kuukautta.  Siitä kun vähentää kaksi kuukautta saa tulokseksi seitsemän kuukautta ja täsmälleen niin kauan Wiima on nyt ollut osa perhettämme.
Ja miten sulavasti se onkaan solahtanut osaksi perhettämme - jos lattiaan rapsuvat tassun äänet ja aamuiset ilotervehdykset yhtäkkiä jäisivätkin kuulumatta, tuntuisi se nyt ihan kummalliselta, niin vahvasti ne ovat nivoutuneet osaksi arkeamme.

Juhlapäivänsä kunniaksi Wiimalle tarjoiltiin tänään jälkiruuaksi raakapakastettu lampaanluu. Luulen että Wiiman tunnelmat saadessaan luun haltuunsa oli samanlaiset kuin minulla kun saan kupillisen lakritsijäätelöä tai vadelmasuklaata. Antaa kuvien puhua puolestaan, katso alla:

Paitsi PS: ennen hieman yksipuolista "luu- ja wiima -kuvakavalkadia" kerron vielä että Rally-toko treeneissä oltiin tänään taas eikä ollut yhtään niin 'elefantti posliinikaupassa' -olo kuin viimeksi ja eka kerralla (tänään oli siis kolmas kertamme kyseisen harrastuksen parissa). Tehtävälappuset ja niiden sisältö oli saanut kypsyä korvieni välissä ja kertailin niitä viikon aikana vähän netistäkin, ja opiskeluni olivat tuottaneet tulosta - etenimme radalla viime kertaa sujuvammin. Superpaljon hiomista liikkeissä on ja kotiläksyjäkin saatiin (tiiviimpi 360 asteen oikealle kääntyminen; sekä käännökset tiiviimpinä ylipäätään, oman kehon käyttäminen viestivälineenä käännöksissä ja pujottelu, joka ei tullut "läksyksi", mutta itse tahdon vähän treenata), mutta nyt me ollaan Wiiman kanssa kartalla! :D

Ja nyt se lupaamani kuvakavalkadi synttäriherkkua nautiskelevasta Wimpulasta, 9 kk:

 

Pakkasen puremat

Lauantaiaamuna kun avasimme silmämme näytti mittari täällä Suomen lounaiskulmallakin -27 astetta. Huh, käsittämätöntä! Wiima typykkä kävi pihalla aamupissalla, mutta päin vastoin kuin yleensä, jolloin se usein jää ulos touhuamaan ja ihmettelemään maailman menoa tai toisinaan torkkumaan, mutta tänään se pyysikin varsin nopeasti sisään pääsyä. Ei miellyttänyt nämä astelukemat siis edes lapinkoiraa. Sen verran paksun turkin pimu on kylläkin nyt kasvattanut, että uskon kylmän tunkeneen hauvan sisuskaluihin tassujen kautta.
Niinpä laiskottelimme tuvan lämmössä aamupäivän:

Ja vähän aikaa kun maltettiin pakkasen lauhtumista odotella - niin olivat sääennusteet luvanneet - keli lauhtuikin mukavaksi ulkoilupäiväksi, aurinkokin taisi jo vähän lämmittää.
Jäihän mittari sentään reilusti siniselle (-17 ) vielä päivällä, mutta se ei tuntunut aamujärkytyksen jälkeen enää miltään ja Wiimakin astui uudella innolla pihavahdin tehtäviinsä:

Wiiman partioidessa portilla ja oven edessä valmiina pussaamaan kaikkia tulijoita, minä ja isäntä pakkasimme itsemme sillä aikaa toppa-asuihin ja lähdimme sitten koko konkkaronkka metsään. Lumi narisi ihanasti jalkojen alla. Aurinko paistoi ja kuura kimmelsi kaikkialla auringonsäteiden osuessa.

Vastavaloon kuvatessa tuli valokuvaan erilaisia sävyjä ^

Wiima on bongannut hiihtäjän (ylävasen). Hetken jo pelkäsin että se lähtee morjestamaan, mutta kiltisti typykkä pysyi luonamme.

Juoksemisen riemua! Wiima vetää kierroksen pellolla saatuaan jännittävän vainun.
Vauhdikas luoksetulokin filmille tallentui :)
Filmi (youtube)

^ Ja koiratko ei muka osaa hymyillä?? :) 

 Suunnanvaihto vauhdissa :)

Korpikuusen kannon alla on Mörri Möykyn kolo - taisi olla vielä tuoksukin jäljellä.

Jää tekee kauniita kuvioita

Typykkä ryhdikkäänä

"Kiitos mielenkiinnosta", sanoo Wiima!

Talven tuulet ne metsässä laukkaa - eli metsälenkkiä ja vähän rally-tokoakin

Tänään Wiima tapasi uuden koirakaverin Rimman. Teimme Rimman ja emäntänsä kanssa sunnuntaiaamulenkin metsään ja parasta oli kun tällä lenkillä koirat saivat päästellä vapaina! Reitti olikin meille Wiiman kanssa ihan uusi, hyväksi totesimme ja kierrämme varmuudella toistekin!
Wiima-tyttönen totteli varsin hienosti luoksetulokutsuja, mutta varmuutta siihen kaipaan vielä siinä mielessä, että jos kuonon edestä olisi ponkaissut pupu, niin pahaa pelkään että perään olisi ponkaissut Wiima...
Alla muutama reissulla ottamani valokuva:

Yläkuva. Metsäaukealla heittelimme vähän nameja koirien etsittäväksi. Wiima istahti fiksuna tyttönä paraatipaikalle katsomaan mihin suuntaan lentää - "ehkä suoraan suuhun kun istun näin lähellä ja raotan vähän leipäläpeä", mietti Wiima

*****

Rally-toko treenit olivat taas illalla. Kulunut viikko on mennyt harjoitellessa edellisessä kirjoituksessa mainittuja taitoja - ja kyllä ollaan päästy mukavasti eteenpäin, ei nolottanut osallistua kurssille :) Toki harjoittelemissamme liikkeissä on tosi paljon vielä hiomista ja oppimista, että ne painuvat Wiiman selkärankaan ja ylipäätään alkavat näyttää siltä miltä kuuluu, mutta olemme päässeet alkuun - oikeat sijainnit ovat suurinpiirtein löytyneet ja Wiima hakeutuu niihin käsimerkistä, käskysanoja ei vielä ole.

Seisominen teetti - kuten pelkäsin - eniten töitä. Sitä en nimittäin ollut Wiimalta ennen pyytänyt, eikä se voinut ymmärtää, että Emäntä on nyt yhtäkkiten saanut tällaista päähänsä. Mutta olemme saaneet siihenkin nyt jonkinlaista "tolkkua" - tästä on hyvä jatkaa.

Mutta tänään olimme sitten eka kertaa Rally-toko radalla, viimeksi vain harjoitellessamme liikkeitä.
Ja mahdoinko kuvata itseäni jo viime tekstissäkin elefantiksi posliinikaupassa - hmm, se tunne jatkui tänäänkin :D ! Rally-tokossahan on rata, joka koostuu tehtävälappusista, kuten "vasen täyskäännös" "koira eteen vasemmalta sivulle" ja niin edelleen.
Itse tehtävärastit eivät olleet kauhean vaikeita (sillä vaatimustasolla, jonka meille aloittelijoille olen laittanut), mutta minä söhelsin. Vaikka rata oli kirkkaana päässäni, niin sitten kun olin sitä suorittamassa, keskityinkin niin täydellisesti Wimppuun että unohdin missä järjestyksessä rataa pitäisi edetä ja että mitä liikettä mikin kyltti taas tarkoittikaan. Ja taas palattiin vähän taaksepäin ja eiku uudestaan :D

Joopa joo, ei kun harjoittelemaan taas tulevalla viikolla. Kyllä se siitä. Ja on vielä todettava että harvoin kulkee tunti niin äkkiä kuin rally-toko tunneilla :)