Tätikoira Wiiman 12-vuotissyntymäpäivät

Huhtikuussa 20.4.2024 juhlittiin Wiimaa, jolle tuli täyteen kokonaiset 12 vuotta elettyä elämää. Tosiasiallisesti samana päivänä juhlittiin myös poikaani, joka oli täyttänyt neljännesvuosisadan viikkoa aiemmin, mutta vasta samana päivänä ehti tänne syntymäkotiinsa niitä juhlimaan meidän vanhempien ja isovanhempien kanssa, joten päivässä oli paljon juhlittavaa!

Wiima on edelleen aktiivinen koira, joka haluaa olla kaikessa mukana, innostunut tekemisestä ja yhteistyöstä, ja leikittää Tihkua - joskus enemmän kuin mitä Tihku viitsisi - ei Tihkuakaan laiskota, kaukana siitä, mutta hänellä on välillä mielestään parempaa puuhaa kuin tätikoiran kanssa piehtarointi :D.

Wiima on kymmenpäisestä pentueesta, josta tiedän ainakin yhden lähteneen pilvenreunalle, voi olla useampikin, mutta kaikkien kanssa ei ole yhteys säilynyt. 

Synttäreiden kunniaksi käytiin myös eläinlääkärissä (23.4.24) vuosikontrollissa, samalla verikokeet ja sydänäänet. Kaikki näytti kokeiden perusteella hyvältä, paitsi munuaisarvo, joka oli edelleen viitearvoissa, mutta noussut reilusti viimevuotisesta. Munuaisarvot olisi syytä käydä tsekkaamassa syyspuolella uudelleen.

Lisäksi Wiimalla on todettu kalkkeumaa olkanivelissä - tai nivelet itsessään siistit, kalkkeuma on supraspinatuksissa, kiertäjäkalvosimissa, ja se aiheuttaa aika ajoin pientä toisen jalan kevennystä.
Tämän otin puheeksi, ja Wiima sai elämänsä ensimmäisen Librela-pistoksen. Oiretta ei ilmene jatkuvasti vaan välillä, niin aika näyttää auttaako pistos.
Kuvissa alla tätikoira eläinlääkäriaseman odotushuoneessa.

Pitkää ikää rakkaalle Wiimalle, sydämeni puolikkaalle. Wiima on ensimmäinen koirani, ja koira, jota minulla ei pitänyt voida olla (allergia- ja astmasyistä), mutta jollaisesta olin koko elämäni pikkutytöstä asti haaveillut. Wiima oli siten toiveideni täyttymys ja hän on hienosti opettanut minulle, millaista meidän ihmisten ja koirien ystävyys ja dialogi voikaan olla.

Tietenkin kuului syntymäpäivään myös paljon haleja ja paijausta <3

Ja tähän loppuun pieni pätkä Wiiman raskaasta iltapäivästä koirayhdistyksen kentällä, kun emäntä unohteli avainnippuaan sinne tänne ja koko ajan piti olla etsimässä, että minne olivat avaimet joutuneet. Onneksi nenä toimii :) !

(Youtube)

Voihan selkä sentään!

Eilen torstaina 2.5.2024 sain ikäviä uutisia. Ja yllättäviä! Kerrataanpa kuitenkin pikakelauksella ensin koko tarina:
Nimittäin Tihkulla on jo syksyllä ollut jonkinlainen kipuoire selässä lannerangan alueella. Oirehtiminen ei ollut selkeää eikä sitä ole voinut havainnoida esimerkiksi liikkeen kautta: Tihku liikkuu vauhdilla, hyppää ja kiipeää, käyttää jalkojaan symmetrisesti, nousee mielellään takajaloilleen ja niin edelleen. Oirehtiminen kuitenkin näkyi esimerkiksi ajoittaisena näykkimisenä kohti alaselkää, sekä jossain kohtaa havahduin, että selkälinja näytti aavistuksen pyöreältä.

Tästä huolestuneena toimitin Tihkun lääkäriin syksyllä ja löydöksenä eturauhastulehdus ja virtsakiteet. Eturauhastulehdus hoidettiin, mutta sitten se vuodenvaihteessa uusiutui ja taas hoidettiin samaa vaivaa. Eturauhastulehdus - sain kuulla - heijastelee juuri tuohon alaselän alueelle, ja vaiva tuntui selittävän oiretta.

Kun hoitojakso oli ohi, niin kuitenkin edelleen aika ajoin näin sitä alaselkään suuntautuvaa kirputtamista, ja lähdettiin käymään fyssarilla ja purettiin lihaskireyksiä.

Kevättalven mittaan olin ajatellut, että Tihkun selkälinja näytti oikeastaan aika kivalta taas, mutta edelleen toisinaan - ei päivittäin, mutta ainakin muutaman kerran viikossa - näin sellaisia näykkäysyritysiä kohti lannetta.

Varasin taas lääkärin ajatellen, että oliko se himputin eturauhanen jälleen kerran ottanut itseensä ja tulehtunut, mutta nyt varasin ajan toiselle lääkärille. 

LANNERANGASSA KIPUPISTE
Tämä lääkäri ultrasi Tihkun ja totesi, että eturauhanen oli nyt aivan siisti, mutta löysikin kipupisteen lannerangasta nikamia painellessaan. Itsekin olin tätä tehnyt yrittäessäni ymmärtää mistä kyse, mutta ilman kipuhavaintoa, en ollut tainnut osata rankaa oikealla tavalla painella. 

"Aristaa lannerangan keskiosaa kahden nikamavälin kohdalta, muualta selästä ei aristuksia", lukee hoitokertomuksessa.

Tihku sai pistoksena tulehduskipulääkettä ja kotiin tulehduskipulääkekuurin (Loxicom). Lääkäri kehotti seuraamaan tilannetta, ja jos tilanne jatkuisi, niin sitten ortopedille.

Niin jäätiin katsomaan tilannetta ja toimitin Tihkun osteopaatille pari hoitokertaa. Mietiskelin, mitä tekisin seuraavaksi ja tulin siihen päätökseen, että ennen mitään seuraavia muuveja kävisimme jututtamassa ortopediaan erikoistunutta lääkäriä. Varasin ajan PetVet Ortoon.

Painajainen nimeltä Spondyloosi
Eilen torstaina olimme vastaanotolla. Lääkäri teki tutkimuksen palpoimalla ja päätyi samaan tulokseen kuin aiempikin lääkäri, että kipupiste paikallistuu lannerankaan. Lääkäri ehdotti röntgausta ja minä myötäilin, koska sama ajatus oli itsellänikin ollut mielessä. Asia olisi selvitettävä. 

Tihku rauhoitettiin ja vietiin kuvauksiin. Sitten sainkin uutiset:

- kaularanka: ei löydöksiä
- rintaranka: ei löydöksiä
- lanneranka ja ristiselkä: lievää osteofytoosia (alkava spondyloosi) L5 nikaman kraniaalisessa päätelevyssä. L6-7 nikamaväli hieman kaventunut, lievää osteofytoosia L6 nikaman kaudaalisessa päätelevyssä, lisäksi epätasaisuutta nikaman dorsaalireunassa selkäydinkanavan alueella.
DIAGNOOSI: alkava spondyloosi lannerangassa, lievä kaventuma L6-7.

Hoitona nyt hermokipulääke Neurontin, ja seurataan loppuuko tai muuttuuko oireilu hoidon aikana, tai palaako se hoidon loputtua. Liikunnan osalta ei muutoksia, jotta voi paremmin arvioida lääkkeen vaikutukset. 

Lääkäri tosin painotti, että löydökset olivat tällaiset, mutta varmuutta siitä, aiheuttaako löydökset oireilun, ei ole. Toisaalta, itse ajattelen - ja varmaan lääkärikin, että löydetyt muutokset sijaitsevat juuri oireilevalla alueella, eli todennäköisesti ne siellä taustalla nyt kiusaavat. 

Mitä nyt ??
Olen vähän pöllämystynyt uusien tietojen, tuon spondyloosin, edessä. Asia on sanana tuttu ja hieman olen sitä jo ehtinyt googlailla, mutta en ole varsinaisesti  aiemmin joutunut asian kanssa tekemisiin, joten nyt täytyy hieman sulatella ja opiskella, mitä tilanne meille tarkoittaa.

Aika hämmentävää myös, sillä Tihkun selkähän on kuvattu puhtaaksi joulukuussa 2022, eli vain puolitoista vuotta sitten, ja  nyt hän täyttää viikon päästä vasta 3,5 vuotta. Miten äkkiä tuollaista alkavaa spondaria koiraan sitten voi syntyä? 

En hoksannut pyytää kuvia itselleni, mutta laitoin eläinlääkäriasemalle meiliä, jos saisin kuvat talteen sähköpostiini. 

Sellainen ajatus tässä miettiessä ainakin on virinnyt, että A) lihashuolto ja jumppa on nyt entistä tärkeämpää, sekä B )  viralliset kuvat osoittavat nyt SP0 tulosta, joten jollain aikavälillä lienee syytä otattaa uudet kuvat virallisina ja C ) uudet kuvat myös senkin takia, että mahdollinen virhediagnoosi tulee poissuljettua - en pääse ihmettelemästä sitä, että spondyloosi olisi näin nopeasti voinut kehittyä. 

Niin ja olin ilmoittanut meidät luonnetestiin nyt toukokuussa, mutta sieltä vetäydyin nyt pois, kun en osaa arvioida miten tuo oireilu sitten voi vaikuttaa tuloksiin ja toisaalta Tihkun lääkekuurihan myös estää osallistumisen. Luonnetesti kyllä kiinnostelee edelleen, mutta nyt jään odottamaan seuraavaa "hyvää hetkeä", eli kun tämä shouvi on saatu hallintaan.

Mielellään kuulisin, mikäli sinun koirallasi on spondyloosia, etenkin "alkavaa spondyloosia", miten on oireillut ja miten vauhdilla etenee?

Semmoisia uutisia Tihkulasta. Onni onnettomuudessa kuitenkin - Tihku on niin iloinen ja liikkeiltään "siisti, symmetrinen ja ulottuva" (voiko noin sanoa?), että vaikuttaa siltä, ettei kipuoire koko ajan häntä kiusaa, vaan kyse on hetkittäisistä tilanteista, kun niitä kirputuksia alaselkää kohden ilmenee. Toivottavasti ei ikävämmäksi muutukaan. Lääkärin mukaan ja lukemani mukaan, nämä ovat usein myös oireettomia löydöksiä, ja siihen suuntaan toivon että meilläkin tie johtaa.

Valokuvauksestakin hyötyä koirankoulutuksessa

Olen innokas valokuvien "näpsijä". Käytän termiä "näpsijä", koska nykyisin kuvailen pelkällä puhelimen kameralla. Minulla on kalustossa myös Nikonin runko putkien kera, mutta oikeaa kameraa ei ole aikoihin tullut kannettua mukana - se on turhan painava, ja etenkin kun puhelinkuvaus on nykyisin niin helppoa ja tarpeisiini nähden aivan riittävän laadukasta.
(Tarkoitan "näpsimisellä" vain omaa nykyistä kuvaamistani, kun olen alkanut sallia enemmän virheitä ja epätäydellisyyttä kuten kohinaa tai epätarkkuutta kuvissani - aiheesta ja tilanteesta riippuen tietenkin. Tiedän, että puhelimen kameralla saa todella hienoja kuvia, eikä tarkoitukseni ole madaltaa kenenkään muun saavutuksia).

Aiemmin harrastin kamerakuvausta paljonkin. Se oli mukana luontolenkeillä ja muilla reissuilla, heräilin aamutuimaan katsomaan auringonnousuja ja ikuistelemaan näkemääni. Eniten kuvailin maisemia ja luontoa, mutta nykyisin tuntuu, ettei sellaiseen oikein riitä aikaa, muut asiat ja tekemiset ovat nousseet edelle. Varmasti joskus kaivan kameran naftaliinista, mutta se saa odottaa tulevia aikoja, nyt tyydyn siihen "näpsintään" :) puhelimella.

Mutta tuo ylläoleva ei varsinaisesti ollut pointtini😃, vaan se koirankoulutushyöty.
No, mikäs se hyöty sitten on?

Olen tietenkin näpsinyt koiristani kuvia jo ihan pentuiästä asti, kuten varmaan useimmat pennunhankkijat ja koiraperheet. Kuvassa poseeraaminen on koirilleni palkkahommia, eli kun on osannut poseerata kuvassa (olla paikallaan ja katsoa kohti), saa palkan. Käytännössä siis, etenkin pennun ja nuoren koiran kanssa, että kun nuo kriteerit toteutuu, niin palkkasana ja sitten tarjoilen herkut.

Tammikuu 2021

Tihkun eka uudenvuoden aatto - ulkoilua ennen räjähteitä

6.1.2021

Kun näitä kuvaushetkiä sitten ripottelee sinne, missä ikinä koiran kanssa kulkeekin, niin koira oppii sietämään häiriöitä paikallaolossa. Näin on meillä ainakin käynyt, molempien koirien kanssa.
Vanhemman koiran kohdalla en tätä varsinaisesti tullut ajatelleeksi, mutta Tihku on aktiivisempi temperamentiltaan ja siinä kohtaa kun aikanaan aloin pohtia paikallaoloharjoitteita sen kanssa koulutusmielessä, niin hieman yllätyin, kun paikallaolo olikin sillä jo hyvin varma, myös monenlaisissa häiriöissä.

En ollut tullut ajatelleeksi, että valokuvien näpsiminen nimenomaan on paikallaanoloharjoittelua, vaan tarkoitusperäni olivat olleet ihan toiset. Valokuvien näpsimisen ansiosta kuitenkin oli ihan huomaamattani pohjat paikallaoloharjoitteille tehty ja koulutuksellisesti saatoinkin lähteä ihan eri lähtökohdista rakentamaan taitoa. 

Tihkua hangessa, pentukurssilla ja ostoskeskuksessa

Wiimasta on vuosien mittaan tullut ihan ammattimalli. Hän hakeutuu aina poseeraamaan kun näkee minun pitävän puhelintani kuvausasennossa, vaikka kuvaisin kontallani sammalia. Taitaa olla se palkka, joka mukavasti ahneen muorikoiran mielessä kiinnostelee :) . Ja hän kyllä aina saa pikku palkan vaivannäöstään poseerata, vaikkei sitä varsinaisesti olisi sillä kertaa pyydettykään.

Puolivuotias Wiima Paraisten Keskuspuistossa

Wiima 4 kk, riistanvärisen lapinkoiran maski-ikä parhaimmillaan :) .

Wiimaakin, ekaa koiraani, kuvasin alusta asti silloisen valokuvausharrastukseni myötä paljon. Se tapahtui tuolloin vuonna 2012 kameralla, ei tainnut puhelimissa olla kummoisiakaan kuvausmahdollisuuksia siihen aikaan. En tainnut myöskään liioiksi ymmärtää koiran palkkaamisen tekniikoista - en muista enää - joten en ole varma, miten se palkkaus alkuaikoina sujui. Mutta opeteltiin asioita Wiiman kanssa yhdessä ja kuvauspalkat astuivat ainakin nopeasti kuvaan. 

Ja todellakin - ammattiposeeraamisen lisäksi Wiimalla on myös erittäin varma paikallaolo ja sen voi huoletta jättää istuksimaan kovissakin häiriöissä - siihen luotan kuin kallioon.

Wiiman kanssa 2019 Turun Kupittaanpuistossa sulkija-ajoilla leikkimässä. 
Hän oli hötkyilemätöntä seuraa näillä reissuilla, viime aikoina kamera on jäänyt pölyttymään hyllylle, uutta tulemista odotellen.

Pienenä anekdoottina vielä yksi muisto. Tosiaan kuvasin Wiimaa aluksi kameralla. Kun aloin sirtyä puhelimella kuvaamaan, niin muistan Wiiman hieman vierastaneen puhelinta ja poseerasi aina vapautuneemmin oikealle kameralle. Nykyisin hän ei enää välitä, puhelin kelpaa oikein hyvin, mutta muistan ajatelleeni, että puhelin nostettuna kohti kuvauskohdetta ehkä loi samankaltaisen vihjeen koiralle kuin käden nostaminen ja pysäytys. Ehkäpä se jotenkin sekoitti Wiiman päätä - mene ja tiedä.

Joten koiravalokuvaus on hyvä harrastus :) ! Sen lisäksi, että se tallentaa muistoja, niin se luo myös koiralle erilaisia taitoja paikallaolosta häiriön sietoon!

Tihkun nosetreenit

Tihku aloitti tänä syksynä nosetreenit vakiryhmässä. Nose work on Tihkulle tuttu laji entuudestaan, mutta treenaaminen (ohjatusti) on ollut kurssiluonteista siis pätkämuotoista, sekä olen myös ostellut yksittäisiä treenikertoja Facebookin ryhmistä.

Huomasin kuitenkin, että liian helposti laiskistun, kun ei ole säännöllistä rutiinia ja nenähommat jäivät välillä pitkiksi ajoiksi heitteille. Vakiryhmän avulla varmistuu treenien jatkuvuuden lisäksi myös siitä, että treeniin saa riittävästi vaihtelua, paikkojen ja piilojen muodossa - itse voi omatoimisesti olla vaikea olla niin kekseliäs, minun ainakin. 
Treenit on joka toinen viikko, joten tilaa on omatoimisellekin treenille ja nyt se pysyy paremmin mielessä. Hajutreenit on hyvää aktivointia Wiimallekin, joka nauttii etsintähommista. 

Tihkulla on paljon hyviä ominaisuuksia etsijänä:

🎯 Tihku on sinnikäs - se kyllä saattaa hieman turhautua, jos piiloa ei löydy, mutta ei ala tarjota valeimaisuja, kuten riski tuossa tilanteessa olisi. 

🎯 Tihku on ketterä, se ei epäröi nousta erilaisille alustoille, ja etsii oma-aloitteisesti matalien alueiden lisäksi myös korkealta

🎯 Hyvät ja selkeät ilmaisut: ilmaisuna kuono-osoitus, jonka Tihku oikeastaan valitsi itse, ennen kuin olin edes ehtinyt aloittaa sen kanssa ilmaisutreenit. Kuono-osoitus ja sen myötä jähmettyminen on hyvä tyyli, ja sitä ryhdyin sitten vahvistelemaan. 

🎯 Tihku pitää nenänkäytöstä, ja on osoittanut taitoa ja työskentelyhaluja noseworkin lisäksi myös mm verijäljellä ja omatoimisilla makkarajäljillä.

Myös kehitettävää löytyy:

📍 Ohjattavuus. Tihku on itsenäinen tekijä ja sen on vaikea pysyä ohjauksessa, jos haluan, että jokin tila tai kohta etsitään ohjaukseni tahdissa. Se tekee mieluummin päätelmät itse ja voi irrota ohjauksesta omia aikojaan. Etsintäkoiran tulisi pystyä itsenäiseen työskentelyyn, mutta myös ohjattuun.

📍 Vire. Tihku innostuu etsinnästä välillä ja aika useinkin vähän liikaa. Etsinnässä vireen tulisi olla matalampi - tai näin itse ajattelen - jotta kaikki kulmatkin maltettaisiin etsiä. Korkeassa vireessa hommasta on riski tulla huolimatonta. 

Edelliskerralla treeneissä Tihkulla nousi vire niin, että se alkoi haukkua ja riehua innosta, ja etsiminen kärsi, vaikka tulostakin tuli. Hän jotenkin innostuu niin siitä, mitä tietää tulossa olevan, kun treenipaikassa tapaa tutun nenätyöohjaajamme ja muista asiaan kuuluvista rutiineista. Se on tietenkin aika hellyttävää, mutta ei varsinaisesti edistä oppimista :) . Tästä seurasi sitten se, että
A) samana iltana huomasin ilmoituksen vireenhallintakurssista, jonne ilmottauduin otamaan uutta lähtöä niihin taitoihin ja
B ) nyt viime kerralla otin taukomaton mukaan, ja aloitettiin treeni rauhassa taukomatolta, sekä olin päättänyt ohjata Tihkun matolle, jos tilanne sitä vaatisi. 

Viimeiset treenit olivat nyt kuluvan viikon keskiviikkona. Kouluttajamme Katja oli järjestänyt treenit hajukoulun omiin tiloihin. Kyseessä sisäetsintä ja hajut kuulemma voisivat olla "missä vaan".

Alkuhaju oli ulkoeteisessä. Tihku ei meinannut osata siellä ulkoeteisessä työskennellä kun hän vaan halusi ovesta sisään. Kierrokset olivat siis nousussa. Saatiin kuitenkin lähtöhajut haisteltua ja sitten päästiin sisään. Pyysin Tihkun heti taukomatolle sisäpuolella, kun riisuin kenkiäni ja haastattelin kouluttajan tulevasta tehtävästä. Tämä olikin hyvä tyyli ja kierrokset selvästi laskivat. Näin minun täytyy toimia jatkossakin.

Ekalta alueelta löytyi yksi jemma. Tästä sellainen huomio, jonka videolta myöhemmin näin, että Tihku oli varsin alkuvaiheessa jo hajulla, mutta ei vielä niin alussa malttanut tarkentaa, vaan lähti eteenpäin. Palasi sitten hajulle uuden kierroksen myötä ja hoiti homman kotiin.

Toinen alue olikin oppitunti itselleni. Nimittäin siinä ei ollut hajua ja tätä en tiennyt. Niinpä painostin vaan Tihkua etsimään ja etsimään, ja koluamaan nurkkia yhä uudelleen ja uudelleen. En osannut lukea koirasta, ettei hajua ole, vaan olin varma, ettei Tihku vaan löydä sitä. Tästä oppina, että TYD = Trust Your Dog. Wiiman elekieltä olisin osannut luultavimmin lukea, koska se on rauhallisempi etsijä. Tihku on etsiessään niin aktiivinen, että luulin, sen vain hosuvan, ja siksi löytäminen ei onnistu. Kuitenkin: minun pitäisi jo tässä vaiheessa tietää, että Tihku on taitava etsijä, ja olisi pitänyt osata päätellä, ettei hajua ole.

Tyhjien alueiden etsinnästä itselle Note to self: näitä täytyy itsellekin ottaa repertuaariin omatoimisesti ja palkata pelkästä etsinnästä. Nyt treeneissä tilanne pääsi yllättämään, kun tyhiä tiloja ei oltu vielä harjoiteltu.

Tokan alueen jälkeen pidettiin tauko, ja sitten päästiin kolmannelle.

Kolmas alue olikin jännittävä, sillä siinä oli häiriöhajuja. Eikä mitä tahansa hajuja vaan mm. käärmeennahka.
Jemma oli korissa muiden hajupurkkien joukossa, ja tuo käärmeennahkapurkki ja muut häiriöhajut siinä vieressä. Käärmeennahka vei nyt Tihkun kaiken huomion, se ei pystynyt keskittymään eucalyptukseen. Pitkin jaloin kaukaa, pitkällä kuonolla se otti vainua käärmeestä ja koko elekielestä näki, että koira on singahtamassa vauhdilla, jos tarve tulisi.
Eucalyptuksen ilmaisu onnistui vasta kun käärmeennahka poistettiin korista, muut häiriöhajut eivät Tihkua häirinneet, enkä tullut itse asiassa niistä kysyneeksikään. 
Tämä oli oikeastaan ihan hyvä havainto kesän mahdollisia käärmekohtaamisia silmällä pitäen, kaikesta näki, että Tihku tiesi käärmeen olevan vaarallinen, joten ehkäpä se ei syöksy elävänkään käärmeen kanssa lähituttavuuksiin.

Neljäs alue - peruskamaa, hyvää etsintää, tarkennus ja nopea löytö.

Sellaiset oli ne treenit ja yhdet vielä odotettavissa ennen joulu-ja uudenvuoden taukoa :) .

Treenivuoron odottelija - "Koska mennään?"

Eturauhasia ja virtsakiteitä - eläinlääkärillä

Tihkukin piipahti eläinlääkärillä. Tihkulla on nimittäin ollut jonkinlaista yritystä kirputella alaselkäänsä ja viime aikoina olen muutaman kerran huomannut, että hän välillä hieman kavahtaa alaselkään koskemista. Kuitenkin kun havainnosta kiinnostuneena olen alkanut Tihkua tutkia, niin ei olekaan tullut mitään väistöliikettä tai muuta reaktiota, joten en ole ollut varma, että kuvittelenko vain. Oireet olivat siis vähän häilyviä, mutta toisiinsa yhdistettynä hieman vaivasivat ajatuksiani ja ajattelin, että tilanne olisi hyvä tarkistaa.
Olen myös aikeissa varata hörökorville hierontaa ja vesijuoksua, ja halusin siksikin selvittää tilanteen ensin.

Potilas Tiihonen

Olipas hyvä, että mentiin. Löydöksenä oli suurentunut 1. eturauhanen. Lisäksi otettiin pissinäyte, josta löytyi kaupan päälle vielä 2. tulehdusmuutoksia sekä 3. virtsakiviä! Huhhuh. Siinäpä sitä kerrakseen riittävästi vaivoja. Oikein sääliksi käy Tihkua! Kyllähän tuon on täytynyt jo vähän särkeäkin!

Virtsakivissä on usein oireena tihentynyt pissiminen ja voi olla vertakin virtsassa, mutta tällaisia merkkejä ei ole ollut ollenkaan. Välillä olen huomannut, että Tihkun yksittäinen pissi voi olla pitkä. En kuitenkaan tuolloin tajunnut sen olevan merkki mistään, kunhan vain panin merkille. Nyt tiedän paremmin, pitkä pissi voi myös viitata virtsakiviin/-kiteisiin.
Lisäksi ne edellä kertomani havainnot arasta alaselästä ovat todennäköisesti liittyneet eturauhaseen, vaikka en sitten olekaan ryhtyessäni painelemaan enää saanutkaan reaktiota.
Voi, osaisipa koirat kertoa vaivoistaan!

Lääkäri sanoi, ettei pysty varmuudella sanomaan, että onko virtsakivet itsenäinen oire vai onko eturauhasen liikakasvu ja tulehdusarvot muuttaneet virtsan PH:ta niin, että virtsakivillä on ollut mahdollista muodostua.
Virtsakiviä on eri laatuisia, Tihkulla kyse on struviittikiteistä, joiden muodostumiseen yleensä liittyy tulehdus (tulehdus altistaa niille), joten toivon, että näillä on kytky, eikä mitään virtsakivitaipumusta olisi.

Note to self - hoito-ohjelma:

Käynti eläinlääkärillä 26.9.2023
- lääke Ypozane 7,5 mg / 1 tabl päivässä viikon ajan. Hyvänlaatuisen eturauhasen liikakasvun hoitoon. 
- lääke Xeden Vet 50 mg / 2 tabl päivässä, 10 päivää. Antibiootti tulehdukseen.

ja vielä ruoka: 
Eläinlääkäri suositti virtsakiviä sulattavaa ruokaa parin kuukauden ajaksi, ja vieläpä mahdollisuuksien mukaan vain siinä ruuassa pitäytymistä.
Kääntäen - ei muita makupaloja - vielä kääntäen; ei siis treenipalkkojakaan herkkujen muodossa! Hmmm - tässäpä minulle päänvaivaa! Haluan kuitenkin toimia kuten lääkäri suosittaa, ja pysytellä määrätyssä ruokavaliossa niin, että pikkumies saadaan kuntoon <3.

Aloitin lääkityksen heti samana iltana. Pillereiden kyytipojaksi kyllä annoin miniannokset leikkelettä, jota kaapissa sattui olemaan.
Ruokakuppiin holahti uusi ruoka Royal Canin Urinary S/O. Jännäsin vähän, miten mahtaa syömisen kanssa käydä, kun Tihku ei ole kaikkein ahnein koira, mutta - yllätys, yllätys - koko annos upposi poitsuun. Olipa iloinen yllätys!
Tuon kerran jälkeen on välillä pitänyt vähän suostutellakin, mutta ihmeellisen hyvin Tihku on tuota uutta ruokaansa vetänyt - onni onnettomuudessa.

Kontrollikäynti on parin kuukauden päästä. Silloin pissinäytekin uudelleen, ja saan tietää, että ollaanko voiton puolella. 

Hei hei setelit, hurraa vakuutus ja koko perhe kremppaa

Miten voikin sattua, että molemmat koirat sairastavat samaan aikaan (ks edellinen postaus Wiiman tilanteesta). Setelit ne iloisesti lentelelevät ulos ovista ja ikkunoista. Eipä ole halpaa lystiä. Vakuutukset koirilla onneksi on ja niistä sentään sain osan takaisin. 

Taitaa olla vähän epäonninen syyskuu meillä: Wiimalla hermopinne (luultavimmin), Tihkulla eturauhasongelmia - sen lisäksi itselläni jo toista viikkoa kestävä flunssa, ja kirsikkana kakkuun isäntä nitkautti selkänsä kaksi päivää sitten ja sai välilevyn pullistuman!

Semmoinen syksy. Mutta kyllä täältä pohjalta vielä noustaan 😊!

Wiiman takajalat pettää! - eläinlääkärillä

Viime aikoina olen saanut huomata, ettei tule vanhuus yksin, kun kohta 12-vuotiaan Wiiman kroppa on alkanut vähän reistailla. Olin lenkillä Wiiman ja Tihkun kanssa torstaina 14.9. iltapäivällä. Lenkki taisi olla noin tunnin mittainen, mutta melko leppoisaa vauhtia ja taisin näpsiä kuviakin, eli mitään hirmuvauhdikasta lenkkiä emme tehneet.

Kun lopuksi saavuimme takaisin autolle, niin Tihku loikkasi autoon ja huomautin Wiimalle olevan hänen vuoronsa. Sitten ällistyksekseni näin, että Wiima oli maassa vähän kuin sammakko, takajalat eivät liikkuneet. Siis vaikka juuri olimme tehneet ulkoilulenkin ilman mitään ongelmia.
Wiima ei mitenkään uikuttanut kivusta, eikä itse asiassa sanonut mitään, mutta sen silmät olivat kauhusta selällään, häntä varmasti pelotti, mitä on tapahtumassa.

Nostin Wiiman varovasti autoon, jonne hän jäi juuri siinä asennossa, kuin hänet asetin. Matkalta soittelin isännälle kotiin, että tulisi pihalle vastaan - hätätapaus!

Kotiin päästessämme isäntä nosti Wiiman ulos. Tuli mieleen, että olisi hyvä ymmärtää tilannetta hieman paremmin ja ehdotin, ettei isäntä kuitenkaan kantaisi Wiimaa sisään asti, vaan laskisi pihalla maahan, jotta näemme, pääseekö Wiima ylipäätään liikkeelle. 
Näin tehtiin, ja maahan päästyään Wiima kyllä pääsi liikkeelle, mutta selkä köyryssä ja takajalat kyykyssä, ja oli selvästi hätäinen tilastaan. Koppasimme hänet takaisin syliin ja veimme sisään.

Potilas Wimpelsson, 11 ja puoli vuotta elettyä elämää!

Voi herranjestas sentään! Ihan ensin ajattelin, että kipua on helpotettava! Minulla oli Carprodyliä kaapissa, josta annoin Wiimalle annoksen. Sitten soitin päivystykseen, ja he olivat oireet kuultuaan samaa mieltä, että kannattaisi käydä näyttäytymässä. Niinpä Wiima taas auton kyytiin, ja isännän kanssa molemmat tälläsimme itsemme autoon, minä takapenkille Wiimaa pitelemään, ja menoksi.

Niin hyvin kävi, ja isoksi helpotuksekseni, että päivystykseen päästyämme Wiima käveli taas. Hoitaja tutki hänet - taivutteli jalat ja paineli selän ja nikamat, eikä löytänyt mitään selkeää syytä tapahtuneeseen. Päätin sitten tehdä niin, että lähtisimme päivystysjonosta kotiin, vaikkei lääkäriä vielä oltukaan tavattu ja varasin ortopedin vastaanottoajan seuraavalle viikolle.

Kotiin päästyämme ja seuraavina päivinä Wiima oli taas entisensä. Kiipesi kotona päivittäin yläkerran portaat toimistooni etäpäivänmaskotiksi ja ulkona pihalla haastoi Tihkua leikkiin - takaa-ajoa ja pystypainia, kaikki sujui ongelmitta, sohvalle hyppääminenkin. Vein Wiimaa päivittäin jopa pienille lenkeille.

Melkein meinasin perua ortopedin, mutta sitten yhtenä iltana kun juuri olin iltaruokia tarjoilemassa, tilanne toistui. Taas oli Wiiman takajaloista voima pois. Hän kyllä pääsi liikkumaan, mutta liikkui taas selkä köyryssä ja  jalat koukussa, ja pyrki enimmäkseen eteeni istumaan, lähelle. Tein kuitenkin vielä yhden testin - laitoin Wiiman ruuan esiin tarjolle, jotta näkisin syökö hän vai ei. Jos ei syö, niin sattuu todella. 
Niin meni Wiima syömään ruokansa, kuitenkin takajalat hieman vapisivat toimituksen aikana. 
Tästä kaikesta näkemästäni päättelin, että tilanne ei ilmeisesti ole Wiimalle ainakaan ihan hirveän kivulias, vaikka toki siihen silti voi jonkinlaista kipua liittyä. 

Puuttuvat refleksit

Koitti vastaanottopäivä (21.9. itselle muistiin) ja ajelimme taas eläinlääkärille, ortopedi Mikael Granholmin asiakkaiksi. Wiima nostettiin tutkimuspöydälle. Tutkittiin jalat ja selkä, ei mitään kipukohtia tai muita havaintoja.
Kunnes Granholm haki pienen vasaran ja kopautteli sillä Wiiman polviin. Ei refleksejä! Ei kerta kaikkiaan mitään refleksiä oikeassa jalassa, vasemmassa jalassa hyvin, hyvin pieni.

Tällöin Granholm esitti arvelunaan ongelman syyksi selkäytimessä kulkevan hermon, joka alaselässä jakautuu jalkoihin - kyse olisi luultavasti tuon hermon pinteestä. 

Wiima röntgattiin, selän, lonkkien ja polvien alueelta. Hyviä uutisia saatiin - Granholmin mielestä harvoin näkee noin hyvässä kunnossa olevaa luustoa Wiiman ikäiseltä koiralta, ei kerta kaikkiaan mitään viitettä nivelrikosta tai nivelien löysyyksistä. Sehän oli hieno uutinen!

Alaselästä löytyi kuitenkin pieni madaltuma onkalossa, jossa selkäydin kulkee ja Granholm arveli, että se saattaa aiheuttaa tuon puristustilan.

Tarkempaa tietoa röntgen ai antanut, joten avoimeksi jäi, onko kyse ahtaasta onkalosta. Muita vaihtoehtoja ovat kasvain tai verenkierronhäiriö, jolla olisi paras ennuste, eli tilanne voisi olla ohimenevä. 

Kun Wiima löytää lenkillä vilpoista ruohoa, heittäytyy hän aina selälleen piehtaroimaan..
Onni elää hetkissä.

Nyt elelemme päivä, viikko, kuukausi kerrallaan ja seurailemme tilannetta. Pelottavaa - tämä saa minut ymmärtämään, että emme olekaan yhdessä ikuisesti. Wiima, minun sielunpuolikkaani 🧡.
Mitään leikkauksia Wiimalle ei enää kohta 12-vuotiaana tehdä. Toivon kuitenkin täydestä sydämestäni, että kyseessä on ohimenevä tila, ja saamme jättää nämä ajatukset taaksemme. Tuon ruokailusession, josta edellä kerroin, jälkeen ei tilanne vielä ole toistunut ja Wiima on ollut oma riehakas itsensä, joten olen toiveikas! 

👆Edit 30.9. kohtaukset ei ole uusineet, viimeisin on pvm 18.9. (tai 19.9.), Wiima on liikkunut hyvin, kiivennyt portaita ja leikkinyt pikkuveljenkin kanssa. 

Aamukahvit koirametsässä

Sunnuntaiaamuna melkein heti herättyämme istuttiin autonpenkille koko konkkaronkka - minä, isäntä ja kaksi hörökorvaa. Olin nimittäin varannut meille koirametsän ja päätimme pitää aamiaishetken siellä luonnon helmassa. 

Herättyämme ensin vähän kylläkin harmitti, pitäisikö tosiaan olla niin aktiivinen sunnuntaiaamuna, että heti lähdetään liikkeelle, mutta kun olimme reissussa, olimme kaikki - koiria myöten - sitä mieltä, että se olikin loistava keksintö.

Lauantaina satoi koko päivän ja sunnuntaihinkin oli sadetta luvattu, mutta kuin ihme, oli poutaa koko vierailumme ajan. Koirametsä Satumaassa (Turku, Littoinen) on kivat maastot niin ihmisille kuin koirillekin - kostea metsä tuoksui ihanalle, mutta ei ollut kuraista eikä jalat uponneet kosteikkoihin. Satumaa oli minusta nimensä mukainen - kuusia ja mäntyjä, sammaleiden peittämä maapohja, vähän sellainen satumetsä, johon on helppo kuvitella menninkäisiä. Metsässä kulkee myös ihmiselle sopivia reittejä, joten ihmisenkin on helppo kerätä askelia reittiä kiertäessään, jos haluaa. Tämä oli siis ensimmäinen vierailumme kyseisessä paikassa.

No ei tiettykään kierretä, jos hyppäämällä pääsee yli!

Ihmisväen aamupalat oli runsaat ja vähän meni näistä koiraväenkin suuhun. Koiraväen varsinainen mukana ollut aamiainen oli kuitenkin nappulat, jotka heittelin mättähille.

Kiva kun on tällaisia paikkoja, niin koirat saavat juosta ja nuuskuttaa niin paljon kuin mieli tekee, eikä ihmisväen tarvitse jännittää, että tuleeko paikalle muita koiria tai lähteekö nuorimmainen peurajahtiin - hän kyllä palaa nopeasti, mutta se ei riitä, pitäisi osata luopua.

Koirametsiä on alkanut tupsahdella sinne tänne. Tänne Turun suunnalle taisi ekana ennättää avata porttinsa Paimion Koirametsä ja tämä Satumaa ilmestyi viime vuonna loppusyksystä. Myös ihan kotiliepeille on uusi koirametsä perusteilla, ja siellä varmaan tullaan myös silloin tällöin käymään. 

 

Hei ihminen. Voisin vaikka maistaa tuota, mitä sinäkin syöt?

Jos tuo olisi nyt viimeinen haukkauksesi, niin vielä riittäisi tuosta nysästä minullekin!

Wiimalla on niin hauska lammasvillapylly tuon kesäkampauksensa myötä :)

Tuollainen reitti kuin kuvassa yllä, kiersi Koirametsä Satumaan ulkokantilla. Kyllä siinä ihminenkin kivasti sai jalkojaan ojenneltua. Reitin lisäksi pikku polkuja kierteli metsän keskellä. 

Kiva visiitti ja hyvä alku sunnuntaipäivälle. Ja olipa tuuri, että olin varannut melko aikaisen ajan aamupäivälle, niin oli vielä koko muu aika sunnuntaista nautittavana.