Silmiini osui jokin aika sitten netissä kirjoitus siitä, miten ihmisen käsi voi olla koiralle varsin ristiriitainen asia - etenkin pennulle, jonka kanssa vasta aloitellaan yhteistä elämää.
Käsi hellii, käsi ruokkii, käsi rapsuttelee, käsi myös estää, pakottaa, rajoittaa, käsi pitää kiinni - koiran voi olla vaikea päättää, että mitä mieltä se olisikaan noista kahdesta hetkuttimesta, jotka meidän ihmisten olkapäistä roikkuu, kun ei voi olla varma, millaista asiaa sillä lähestyvällä kädellä milloinkin on.
toinen korva lepattaa edelleen, jännä seurata mitä sille tapahtuu.
Kirjoitus osui oikeastaan silmiini täydelliseen aikaan kun olin juuri itsekin joutunut miettimään asiaa oman koiranpitoni kannalta. Olin nimittäin joutunut toteamaan muutaman sellaisen tilanteen, että kun asiat oli Tihku-pennun mielestä mukavimmillaan, ja jos vaikka olin sellaisella hetkellä kumartumassa Tihkun puoleen, se saattoikin vetytyä läheltäni kauemmas. Tai sattui sellaistakin, että Tihku ihan vaan väisti kättäni kun olin aikeissa sitä silittää. Ja sellaistahan en tietty halua ollenkaan, kun minunhan päinvastoin pitäisi olla pennun tärkein turvasatama.
Havainnot liittyvät siis vain suhteeseeni Tihkun kanssa, Wiima toki tuntee minut jo perinpohjin ja meille on kehittynyt hyvä luottamus.
Tihkukin periaatteessa nauttii kosketuksesta, tulee mielellään syliin ja nauttii kosketuksestakin, mutta tuollaisia tilanteita on kuitenkin välillä tullut eteen, joissa Tihku valitsee väistämisen.
Summailin mielessäni Tihkun käytöstä ja tajuan toisaalta todella hyvin mistä se kumpuaa. Tihku on pentu eikä vielä ymmärrä mitä kaikkea voi tehdä ja mitä ei. Joudun kieltämään sitä Wiiman kimpussa olemisesta (Wiimalla on liian pitkä pinna..) tai joudun rajoittamaan sen oloa tai tekemisiä eri tilanteissa - toki aina koitan olla innovatiivinen ja ennakoida tai käyttää muita ns. koiraystävällisiä keinoja, mutta rehellisesti sanoen, en aina tilanteen sattuen ehdi, vaan sitten on otettava pentu syliin tai muuten estettävä sitä tekemästä jotain, missä se voi itse loukata tai toisaalta tuhota jotain, mitä ei pitäisi.
Kunhan tässä tullaan tutummiksi, niin kaipa asia korjaantuu itsestäänkin luottamuksen kasvaessa. Mutta aloitin myös ihan tähän asiaan liittyvät harjoituksetkin, jotta saisin vahvistettua sitä, ettei käteni tai lähestymiseni tarkoita epämiellyttäviä asioita, vaan miellyttäviä tai ainakin sellaisia, joihin koira voi mielessään valmistautua.
"Kuka minua tuijottaa?"
- nykyisin kun nostan Tihkun syliin, sanon vihjesanan Nosto. Olen jo nyt huomannut, että tämä toimii - Tihku rentoutuu nykyisin nostossa eri tavalla tietäessään mitä tapahtuu ja voidessaan valmistautua nostoon.
- syötän Tihkulle nameja ja toinen käteni puuhailee samalla omiaan Tihkun sivunäkökentässä ja välillä silittelee pentua. Niin toivon vahvistavani sitä, että lähistöllä puuhaileva ja koskettava käteni ei tarkoita ikäviä vaan kivoja asioita.
Tuossa alussa mainitsemassa kirjoituksessa (Eläinkoulutusblogi, Jaana Pohjola) muuten annettiin sellainen vinkki, että jos joskus joutuu koiralle tekemään pakottavin keinoin käsillään jotain sellaista, mistä koira ei tykkää, niin voisi kannattaa pitää kädessään hanskoja, jolloin omat kädet säilyvät "puhtaina" koiran mielessä. En ole tällaista itse tullut tehneeksi, mutta ihan hyvä vinkki, joka voi olla hyvä pitää korvan takana ainakin pentua hoitaessa.
*****
NAMIPOHDINTOJA
Olen myös pohtinut viime aikoina namipalkkausta. Haluan käyttää ruokaa ja herkkuja koiran palkitsemisessa, koska niiden avulla on helpompaa (kuin esim lelulla) palkata koiraa pitkäkestoisesti, syöminen laskee virettä ja positiivisen koulutusmenetelmän toteuttaminen hieman kärsii jos namit puuttuvat työkalupakista.
Tihku tutustuu hevosiin.
Varsin rauhassa hän niitä katseli, eikä olisi millään malttanut jatkaa matkaa.
Wiima on ahne ja ellen väärin muista, se on aina ollut. Tihku taas - sille maistuu ja ei maistu. Kotona kyllä maistuu, mutta voi toisaalta esimerkiksi jättää osan ruokaansa syömättä. Ulkona namit toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten Tihku alkaa tuhahdella nameille. Ja saman olen saanut huomata pentukurssilla, namit toimii välillä ja tiettyyn pisteeseen asti - riippuu paljon myös Tihkun vireestä, mutta sitten on hetkiä kun voin seistä vaikka päälläni ja namit ei maistu - leluista Tihku on onneksi innostunut, joten saan palkattua niillä, mutta haluaisin kovasti pitää myös namit työkalupakissa.
Onkohan blogin lukijoissa koiraihmisiä, joilla on ollut sama tilanne ja miten olet toiminut? Kertooko pentuiän nirsous nirsoudesta myös kasvaessa? Onko nirsouden kannalta eroja uroksissa ja nartuissa vai onko yksilökysymys? Tosi mielellään lukisin kokemuksistasi kommenttikentästä :).
Olen nyt koittanut nostaa ruuan arvoa niin, että Tihku saa usein päivän yhden ruoka-annoksensa (kolme ateriaa päivässä) taskusta ulkona palkintona kontakteista ja muista hyvistä jutuista.
Lisäksi olen alkanut harrastaa "vauhtinamittamista" (oma termini 😃) eli vaan heittelen namia ensin yhteen suuntaan, Tihku syöksyy perässä ja syö nappulan, ja sitten se alkaa juosta minua kohti ja heitän toisen nappulan toiseen suuntaan, ja taas hän syöksyy perään, käy syömässä nappulan ja taas minä heitän ja hän syöksyy, ja niin edelleen - siitä namien syömisestä tulee sellainen hauska leikki. Toivon, että leikkiin liittyvä hauskanpito nostaa myös namin arvoa. Tihku ainakin tästä leikistä kovasti innostuu :).
Ylipäätään on vierivä nami kiinnostavampi kuin kädestä tarjottu nami, ja jos vaan mahdollista ja tilanteeseen sopii, niin pyrin palkatessani näin tekemään. Tätä käytin ja edelleen käytän Wiimankin kanssa kun haluan saada rouvaan vähän vauhtia ja nostaa virettä.
Ja tietenkin namien laatu - välillä ruokanappulaa, mutta myös mm keitettyä maksaa, täyslihaherkkuja, juustoakin pienissä määrin sekä jopa lohipasteijatuubia oon käyttänyt - eli koitan varioida palkkoja haasteen mukaan ja että ne olisi yllätyksellisiä.
Jos sinulla siis on muita keinoja tai kokemuksiasi asiasta, niin niistä olisi hurjan kiva kuulla!
Tihku te on on huljan waalallinen koilanpentu 😄💗
.JPG)
