Valofestarit ja koirien valokulkue

Täällä kotikaupungissani on kolmatta vuotta pimeimpään marraskuiseen aikaan juhlittu LuxArchipelago-valofestivaaleja. Silloin kaupunkiin syttyy erilaisia valotaideteoksia - toiset nimekkäiden taiteilijoiden ja toiset yhdistysten tai koulujen, kerhojen tms toimijoiden toimesta.

Täkäläinen koirayhdistys on myös osallistunut valofestareille kaikkina kolmena vuotena järjestämällä koirien valokulkueen, Dog People Go LUX, jonne kaikki kaupungin koiraväki on kutsuttuna, ei siis vain koirayhdistyksen jäsenet.

Tapahtuma on ollut suosittu, vuosittain n 50 koiraa perheineen pukeutuu heijastmiin ja valoihin ja tulevat kanssamme kaupungin läpi vaeltavaan kulkueeseen. Itse olen vuosittain ollut koirayhdistyksen puolella järjestäjänä, joskin tänä vuonna vain osittain, koska luovuin hallituspaikasta ja jatkan 'aktiivijäsenenä'.

Tänä vuonna saimme taas vetoapua hevosvoimista. Se tuo kulkueeseen juhlallisuutta! 

Hevoset olivat mukana myös ensimmäisenä vuotena, mutta viime vuonna he pitivät paussia.

Lopuksi kokoonnuimme yhteiskuvaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Tai siis tuli hyvinkin, mutta emme mahtuneet yhteen kuvaan. Tässä siis pari yhteiskuvaa kulkueen osanottajista :) .

Ja tähän viimeiseen kuvaan pääsi sitten jo Wiimakin, hän rassukka kun joutui kanssani valokuvaajan hommiin, eikä päässyt kulkemaan koko matkaa kulkueen mukana. 

Koirien valokulkue on mielestäni kiva perinne, sellaiseksi sitä kai voi jo kutsua kun se kolmatta kertaa järjestettiin. Toivon, että se saa jatkoa tulevinakin vuosina, koska se kivasti yhdistää kaupungin koiraihmisiä, niin harrastus- kuin 'perhekoiraihmisiä' (vähän hassu sana, mutta ymmärrät mitä tarkoitan).
Ja yhdistyksemme on aina painottanut hauskan kokemuksen lisäksi turvallisuutta, eli liikenteessä näkymistä. Koiraväki, jos ketkä, liikumme ulkona myös pimeään aikaan ja silloin on todella tärkeää huolehtia niin omasta kuin koiransa näkyvyydestä, eli varmistathan sinäkin, että heijastimet ja valot tulee puettua päälle uloslähtiessä.

****

Tässä vielä pari kuvaa eilisillalta, sama aihe, eli näkyvyys. Kuvissa Wiima ja mieheni. Kyllä näkyy 😊 :

Symbioosielämää

Tässä on nyt ollut parit vauva-ajan muistelotekstit peräkkäin blogin aiheina ja tänään tuon blogin taas tähän päivään.

Wiima on nyt seitsemänvuotias, täyttää keväällä kahdeksan. Olen viime aikoina tullut miettineeksi sellaisia, että koiruus taitaa olla ihan parhaassa iässään nyt. Ja on ollut jo jonkin aikaa. Kaikki iät ovat tietenkin ihania ja pennut vastustamattomia, mutta juuri nyt on elo Wiiman kanssa niin mutkatonta.

Seitsemänvuotiaalta on 'pentukotkotukset' hävinneet, ehkä ne hävisivät noin kolmevuotiaalta Wiimalta, koska muistelen silloin ajatelleeni, että koira vaikuttaa nyt aikuiselta.

Mutta sitten lisävuodet ovat tuoneet sen, että Wiima tietää tarkoin, miten meidän perheessä ollaan ja elellään. Se ihmeellisesti tuntee rutiinimme jopa paremmin kuin me itse. Tästä tuo tekstin otsikkokin tulee, kun välillä tuntuu, että ollaan ihan symbioosissa :) !

Wiima vakavana tassut ristissä. Mitäköhän se miettii?
Varmaan jotain olemassaolon tarkoitusta. Tai sitten, että voi kun se ruoka-aika jo tulisi!

Kun asiaa pysähtyy miettimään, niin on jotenkin ihan ihmeellistä, millaista dialogia koiran kanssa voi käydä. Enkä tarkoita nyt käskyjä ja niiden noudattamista, vaan ihan sanatonta viestintäämme arkisissa tilanteissa. Joskus vain katse ja katseen liike riittää, nyökkäys tai käden pieni heilahdus. Ja tämä toimii molempiin suuntiin - tarkoitan siis, että myös itse ihmeellisesti ymmärrän, mitä Wiimalla on sanottavana, kun hän ehdottelee ja kysyy asioita.

Toisinaan hän kyllä sanoo asioita äänekkäästikin :) , mutta usein ihan sanattomasti vain katsomalla, asennollaan, ja silti ymmärrän. Tämä yhteinen dialogi on kehittynyt vasta jossain vaiheessa Wiiman aikuisvuosia. Tai siinä vaiheessa tulin siitä tietoiseksi. Kaipa se vaati sen, että muutaman vuoden ehdittiin ensin toisiimme tutustua. Ja että itse uutena koiranomistajana opin lukemaan ja myös onkin verran puhumaan koirakieltä, tai sen ihmisversiota :) . 

Joskus sanotaan, että "koira toimii kuin ajatus", ja siltä minustakin Wiiman kanssa nykyisin tuntuu. Tai siis toki on Wiimalla omia mielipiteitä eikä se ole mikään minun lapaseni jatke, vaan itsenäinen koira, mutta tiedän voivani siihen luottaa ja, että se tekee aina olosuhteisiin nähden parhaansa. Ja toisaalta olen oppinut tuntemaan Wiiman niin hyvin, että melko hyvin tiedän jo etukäteen, miten se suhtautuu eri asioihin tai käyttäytyy eri tilanteissa. 

Kuten dialogista kirjoitin edellä, niin tunnen, että tämäkin toimii myös toisinpäin - ilokseni näyttää siltä, että Wiimakin kokee, että minun toimintani on riittävästi ennakoitavaa ja se näyttää voivan minuun luottaa. Kun jotain erityistä on tapahtumassa niin Wiimalla on tapana vilkaista minua ja tarkistaa miun suhtautumiseni. Tai jos se tarvitsee apua, niin se hakee sitä luotani (vaikka on kyllä myös sinnikäs yrittämään itse, jos on sen tyyppisistä asioista kyse). Tai jos joskus joudun pyytämään siltä jotain sen mielestä epämiellyttävää, niin kerrottuaan mielipiteensä, se yleensä toimii juuri niin kuin pyydän <3. 

Ja kun alussa sanoin, että minusta tuntuu, että Wiima on nyt parhaassa iässään, niin se johtuu juuri noista yllä kerrotuista asioista. Yhteiselo on nykyisin niin helppoa ja sujuvaa. Lisäksi vanhuuden kremppoja, jotka taas tuovat uusia haasteita, ei ole vielä näkyvissä, eikä toivottavasti vähään aikaan.  

Wiimalla on myös tärkeä tehtävä. Tai sillä on monta tehtävää - ensiksikin tietenkin tuoda lämpöä ja iloa perheeseen vain kuulumalla joukkoomme. Lisäksi se on antanut minulle ihan mahtavan uuden harrastuksen, josta en ollut millään tavalla tietoinen ennen koiran tuloa perheeseen. Wiiman myötä olen astunut mukaan yhdistystoimintaan, opetellut koulutuspsykologiaa, eläinten oikeuksia, koiraharrastuslajeja ja kaikkea mitä eläinten pitoon ja niiden kanssa tekemiseen liittyy. Harrastuksen lisäksi olen saanut 'koirapiireistä' paljon uusia koirahenkisiä tuttuja ja ystäviä. 

Mutta kaikkein tärkein työ Wiimalla on olla minun private trainer, sillä työskentelen konttorissa ja teen istumatyötä. Keski-ikä, pahus sentään, on alkanut näkyä ympärysmitassani. Jos ei Wiimaa olisi, en ikipäivänä jaksaisi ja viitsisi päivästä toiseen ulkoilla ja liikkua niin paljon kuin pitäisi, vaan sohva kutsuisi väsynyttä luokseen työpäivän jälkeen. Koiran kanssa ei sohvailu ole mahdollista ja ulos on lähdettävä säällä kuin säällä ja se on meille molemmille erityisen winwin 😊👍!

Kysymyksiä ja vastauksia - vuodelta 2012 :)

Jossain vaiheessa täällä Blogistaniassa kiersi erilaisia "Kysymyksiä ja vastauksia"- aiheisia haastekirjoituksia. Minullekin sellainen tai sellaisia tuli, mutta jostain syystä yksi niistä on jäänyt tuonne blogin luonnoksiin roikkumaan, enkä ole tullut kirjoitusta julkaisseeksi. Nyt kävin luonnoksiani läpi, joista muut poistin keskeneräisenä, mutta tämä oli siellä ihan valmiina, niin päätin sen julkaista, tämän uudemman alustuksen kanssa.

Alla olevat vastaukset olen siis kirjoitellut marraskuussa vuonna 2012, kun Wiima oli puolivuotias ja itse olin tuore ensimmäisen koiran omistaja.
Vaikka olen silloin haikaillut jopa agilitya harrastukseksemme, niin siitä ei sellaista tullut joitakin alkeiskurssia ja hömpöttelyjä lukuunottamatta. Rallykurssille sen sijaan hakeuduin heti tuon vuodenvaihteen jälkeen, eli Wiima oli n 8-9 kk kun olimme ekalla rallytunnillamme.
Lisäksi harrastuspakettiimme on tullut Nose Work, josta en osannut tuolloin vielä edes haaveilla.

Bordererrieri Rölli, joka eka kohdassa mainitaan, on lähtenyt jo sateenkaarisillalle. On oikeastaan Röllin ansiota (ja poikani ansiota, koska hän alkoi koiraa kinuta), että uskalsin koiranottoa edes lähteä suunnittelemaan, koska olin lapsena ollut niin allerginen. Mutta lääketieteellisen siedätyksen ja Röllin kanssa tehtyjen kokeilujen myötä oman koiran ottaminen perheeseen alkoi tuntua mahdolliselta.

***

1. Miten päädyit juuri siihen rotuun, joka sinulla on? Allergiasiedätyksen aikana oli kolme pitkää vuotta aikaa miettiä. Ja montaa rotua mietimmekin. Pitkän aikaa oli ykkösenä yksi toisenlainen suosikkirotuni, eli borderterrieri. Tämänrotuinen hoitokoira meillä aina silloin tällöin vieraili ja se oli (ja on) meille tosi rakas. Mutta silti kaiversi että olisiko vielä jokin muu rotu, jota en edes osannut ajatella.

Törmäsin tutkimuksissani suomenlapinkoiraan ja sen luonne ihastutti heti - siinä olisi meidän koiramme! Aprikoin kuitenkin, sillä googlaillessani ja näyttelyissä näkemäni lapinkoirat olivat hyvin paksuturkkisia ja itse hain hieman kevyempiturkkista rotua. Eräänä iltana taas asian parissa googlaillessani törmäsin kuvaan jossa oli ihan erityinen lapinkoira - ja ihastuin heti! Se oli muuten Nutukas Ursula! Ihmettelin, mikäs se tuollainen kevyemmän oloinen lapinkoira oli, ihana turkkikin ja kaunis rakenne. Silloin vasta löysin paimensukuisen lapinkoiran luokse - luin siitä,  otin yhteyksiä kasvattajiin, kävimme katsomassa niitä ja sitten päätimme että sellainen meille tulisi. Olin ihastuksissani siitä että siinä on koira, joka näyttää koiralta, ei jalostettu mitään liikaa eikä mitään liian vähän vaan juuri kaikki tarpeellinen ja ihana lapinkoiran luonne. Emmekä ole katuneet päivääkään!
(edit 7.12.2019: olen myöhemmin ymmärtänyt, että myös valtalinjassa on variaatiota: löytyy maltillisempaa turkkia ja paimenkoiramaisempaa rakennetta kuin näyttelyissä menestyvissä suomenlapinkoirissa)

2. Onko koiraasi luultu jonkin muun rodun edustajaksi, minkä? Kyllä, varsin usein "susikoiran" (nimenomaan yleensä tällä termillä) pennuksi! Mutta valkoiset tassunkärjet ja taipuva häntä paljastaa aika äkkiä lapinkoiraksi! Wiiman naamassa on ehkä hieman saksanpaimenkoiran kaltainen väritys, katso kuvassa..

3. Millaisia asioita puuhaat koirasi/koiriesi kanssa? Harrastuksia ja muita yhdessä tekemisiä? Mukavaa yhdessäoloa - ulkoilua yleensäkin, kaupunki- ja metsämaisemissa, mökkeilyä ja veneilyä loma-aikaan. Arkitottelevaisuustunneille osallistutaan kerran viikossa. Mielessä väikkyy agility tai jokin muu uusi hauska touhu, kenties Rally-toko, kevätkaudella aloitettavaksi.

4. Mitä kuuluu koirasi ruokavalioon? Ruokakuppi täyttyy vaihtelevasti eri sorteista, mutta usein kuitenkin joillakin näistä aineksista: nappulaa, raakakanansiipiä, raakalihatuotteita, raejuusto, piimä, luonnonjugurtti, porkkana, kananmuna, joskus kalaakin, lohta, sopivan kotiruuan jämiä myös toisinaan. Sille kelpaa kyllä ihan kaikki ja kuppi on hetkessä tyhjä ja puhtaaksi nuoltu! :)

5. Mieluisin valokuvasi koirastasi/koiristasi?  Niitä on kyllä tosi monta. Mutta laitan tähän pari:

Tässä kännykällä napatussa kuvassa Wiima on 8 vkoa.
Hymyilyttää huomata ettei mimmi ollut tuolloin paljon porkkanaa suurempi!

Tässä kuvassa on jotain mistä kovasti pidän, tuossa sen katseessa on jotain erityistä. Ollaan mökillämme, aurinko jo laskee ja Wiima tähyää terassilta merelle

7. Mitä koirasi tykkää hoitotoimenpiteistä kuten kynsienleikkuu? Suihkutus? Hampaiden harjaus? Wiima on oppinut sietämään kynsien leikkuuta juuri ja juuri, istuu paikallaan, mutta välillä tsekkaa josko "hoidosta" voisi liueta. Suihkutus menee mennen tullen, tuntuu olevan jopa lähes kivaa. Hampaiden harjaus, mm, se on kyllä vähän sirkusta vielä - osin siksi, ettemme ole saaneet siihen kunnon rutiinia, kun se homma pakkaa unohtumaan välillä ja korvautuu dentastickseillä.

8. Miksi koirasi/koiriesi nimi on se mikä se on? Oliko muita vaihtoehtoja nimeksi? Kotimaisen rodun ollessa kyseessä halusimme nimeksi suomalaisen luontoaiheisen sanan. Meillä oli listalla monta kaunista nimeä, Usva ja Utu, Kukka ja Noita ainakin, Juniori sai kunnian tehdä valinnan. Hän valitsi Viiman ja se sopiikin vauhdikkaalle typykälle mainiosti. Päätimme vielä kiepauttaa V:n W:ksi, koska kyseessä on iki-Wanha rotu.

9. Mikä oli ensimmäinen asia tai taito jonka koirallesi/koirillesi opetit? Luoksetuloa alettiin opetella heti ekasta päivästä lähtien. Istumisen se tosin oppi nopeammin, sen se oppi päivässä pian kotiutumisen jälkeen, kun taas - melko hyvin toimivaa - luoksetuloa hiotaan vieläkin :)

Wiima, itsenäinen pentu

Tällä kertaa vähän muisteloita - Lapinkoiralehti Reviiri pyysi juttuja paimensukuisista lapinkoirista pentuiässä ja niin ryhdyin itsekin niitä aikoja muistelemaan. Alla oleva teksti on julkaistu Reviirin syyskuun numerossa 2019. 

***

Oli vuosi 2012 ja päivä oli perjantai 8.6. kun Wiima eli virallisemmin Villi-Joikhu Lumihohto haettiin meille kotiin Villi-Joikhulan Anskulta.

Nyt kun Wiiman kanssa on taivallettu jo seitsemän yhteistä vuotta, niin olen oppinut Wiiman olevan vähän niin kuin kaksi koiraa yhdessä paketissa. Wiima on toisaalta hyvin yhteistyöhaluinen ja tykkää olla mukana meidän ihmisten puuhissa, mutta sillä on kuitenkin samalla myös hyvin itsenäinen luonne.

Tämä itsenäisyys ja itsepärjääminen johti pentuiässä välillä vähän hassuihinkin sattumiin, etenkin kun tuo itsenäinen pentu muutti meille perheeseen, jossa ei ollut koskaan ennen koiraa ollut.

Näissä yo kuvissa Wiima on saapunut eka kertaa omalle pihanurmikolle hakumatkan jälkeen. 

"Hengittääkö se?"
Jo ensimmäinen yö oli jännittävä. Siitä noin parin tunnin automatkasta Wiima ei oikein tykännyt, mutta kotiin päästyämme se oli kuin ei olisi muualla ollutkaan. Saavuimme hakumatkalta kotiin vasta kymmenen aikoihin illalla ja jännäsin miten mahtaisi yö niin lyhyen tutustumisen jälkeen sujua. Ensin taisi Wiima vähän leikkiä meidän ihmisten kanssa ja tutki huonetta, jossa sen oli tarkoitus nukkua, söi jotain, mahtoiko tappaa leluhiirenkin ja sitten jo nukahtikin unilleen.
Wiiman unihuone oli oman makuuhuoneemme vieressä ja näköyhteydessäkin, mutta siltä varalta, että sen yö olisi pelkkää itkua ja uikutusta, olin raahannut patjan Wiiman huoneeseen itseäni varten, jossa suunnittelin sen kanssa tarpeen tullen ekoina öinä nukkuvani (olen allerginen, ja päätimme alussa, että koiralla olisi talossa pääsy kaikkialle muualle paitsi makuuhuoneisiin).

Pian kellistyimme itsekin unten maille ja oli tainnut olla sen verran jännittävä päivä, että me ihmisetkin yllättäin nukuimme kuin tukit heräämättä. Muistan vielä kauhistuneen tunteeni, kun aamutuimaan heräsin ja tajusin kuin salamaniskusta, ettei Wiimasta ollut yöllä kuulunut pihahdustakaan. "Onko se kuollut?!" oli eka ajatus, joka päähäni tulvahti, mutta kun syöksyin tarkistamaan tilannetta, niin siellä se Wiima omalla puolellaan tyytyväisenä odotteli, että palveluskunta heräisi. Mikään hätä sillä itsenäisellä pennulla ei ollut yön aikana ollut (paitsi pissahätä ja se toinen, mutta se onkin jo toinen juttu).

Epäonnisia lähelläpysymisharjoituksia
Toinen muisto, joka myös tuota itsenäisyyttä liippaa, on se, että Wiiman kanssa jouduimme hieman tsemppaamaan lähelläpysymisen opettelussa. Nimittäin ei Wiima varsinaisesti karkaillut, mutta nenä on sitä aina vähän vienyt, nuoruusvuosina enemmän.
Lisäksi se itsenäisenä koirana tuntee olonsa ihan tyytyväiseksi ja turvalliseksi, vaikkei koko ajan minua näkisikään, koska se oli jotenkin ihan hellyttävän luottavainen siihen, että myös löytää minut ihan helposti, ja näin se Wiima uskalsi irtoilla minusta vähän liian pitkälle. Ja niinpä mukanakulkemista oli syytä opetella.

Kun Wiima oli pentu, olin kirjoista lukenut, että pennulta kannattaa välillä piiloutua, jolloin sille tulee hätä, että missä se emäntä on ja ryhtyy pitämään tätä paremmin silmällä - eli alkaa pysyttelemään lähellä. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että parempiakin tapoja lähelläpysymisen harjoitteluun on, mutta tämmöisillä vähän alkeellisilla opeilla silloin aluksi toimin. 

Siis, kun olimme luonnossa ja Wiima erkani hajuille tai muuten tutkimusmatkalle, niin minä menin piiloon. Ja sieltä puskista sitten yleensä seurasin, kuinka Wiima-pentu tyytyväisenä hoiti rauhassa tutkimuksensa loppuun ja sitten iloisena kipitti luokseni piilolle...hmm, tapahtuiko oppimista?

Kerran meille kävi niin, että metsälenkillä Wiima taas erkani polulta tutkimaan yhtä kannonjuurta ja minä olin niistä samoista kirjoista lukenut, että koiran olisi pidettävä emäntäänsä silmällä eikä päinvastoin, ja niin minä jatkoin matkaani. Kovin pitkälle en edennyt kun olkani yli kurkkimalla huomasin, että Wiima ei ollutkaan tulossa. 

Olimme turvallisessa saarimetsässä, ja niin uskalsin pitkittää tilannetta ja sain taas kerran sen kuningasajatuksen mennä piiloon odottamaan. Siellä sitten istuskelin hetken ajan, mutta kun ei Wiimaa kuulunut, niin palasin lopulta sitä hakemaan - ja voi hyvä tavaton sentään! Wiimahan olikin löytänyt ihmisen ”peetä” kannon juurelta, ja koska minä en ollut sitä sieltä hakenut enkä mukaani kutsunut, niin sillä oli ollut hyvää aikaa siellä "peessä" pelehtiä, kieriä ja vissiin myös herkutella. Joten kun sitten lopulta palasin paikalle ja kutsuin Wiimaa, se saapui iloisena luokseni, mutta turkki haisevassa tuhrussa, että pesulle mentiin ja äkkiä.

Ja niin minä tuore koiranomistaja olin saanut Wiimalta jo ekana kesänä hyvät oppitunnit siitä, että pennulta piiloutuminen ei johda ainakaan sen asian oppimiseen, jonka minä haluaisin sen oppivan, joten hylkäsin sen keinon ja ryhdyin onneksi kaivamaan lisää tietoa koirankoulutusmenetelmistä!

Wiima lähdössä ekalle venematkalleen 8 viikon ikäisenä

Ikuinen futisfani

Mutta toki oli Wiima paljon muutakin kuin itsenäinen. Se oli rohkea, utelias ja toimelias pentu, joka mielellään tutustui vieraisiin ihmisiin ja koiriin.
Ekan kesäkautensa (kevät, kesä, syksy) ja aika monta seuraavaakin kesäkautta Wiima vietti jalkapallokentillä kannatusjoukoissa kun reissasimme perheen juniorin nappulaliigan peleissä ja turnauksissa pitkin Etelä-Suomea. Wiima oli alusta asti hyvää seuraa näillä reissuilla ja sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Futisreissuista on jäänyt myös sellainen hauska seuraus, että jalkapallokentän äänet ovat sille edelleen jonkinlainen "sielunmaisema" ja jos futishuutoja kuuluu, niin Wiima haluaisi vieläkin tepsuttaa kohti kentänreunaa, vaikka itseltäni jo on futiskiinnostus laantunut juniorin pelaamisen loppumisen myötä.

Futisreissut olivat hyvää myös sosiaalistamista - kentällä rapsuttamaan tulivat vanhat ja nuoret, kuljettiin ihmisjoukoissa, syötiin ravintoloiden terasseilla, piti osata rauhoittua ja odottaa. 

Wiima tuli meille alkukesästä, joten se pääsi heti veneilemistä harjoittelemaan ja mökille. Ekana kesänään Wiima oli kova uimaan - katsoi kai mallia uimakaveristaan labbiksesta. Sitten tuli syksy ja talvi, ja seuraavaan kesään mennessä Wiima oli vissiin ymmärtänyt, ettei ole labbis vaan lappis, ja siten uiminenkaan ei enää kiinnostanut, mutta kahlaileminen on jatkunut ja sitä Wiima harrastaa mielellään edelleen.

Wiima ja kaverilabbis Fonzi

Friends forever <3 (Wiima on kuvasta päätellen noussut juuri merestä)

Välähdys nykypäivästä: Kaveruus jatkuu edelleen. Wiima suorittamassa ohikiitoa =)

Wiima innostui pentuna ja innostuu vieläkin yhteisistä tekemisistä ja Wiimasta onkin kasvanut mukava harrastelukaveri. Vuosien mittaan ollaan myös harjoittelulla saatu haltuun tuota lähelläpysymistäkin :) .

Lisäksi, vaikka Wiiman itsenäisyys aiheutti pentuaikoina meille vähän harmaita hiuksia, niin olen sitäkin piirrettä oppinut vuosien mittaan arvostamaan, ja mietin, että vaikka se Wiima viihtyy itsekseenkin, niin silti se laukkaa iloisena  luokseni kun kutsun ja haluaa tehdä kanssani kivoja asioita, ja sehän se on suurin lahja minkä rakkaalta ystävältä voi saada!

Terveysuutisia polvirintamalta

Niin, ne polvet. Viimeksi olen kertonut niistä toukokuun lopussa, jolloin olimme menossa vesiterapiaan, eli akvaariossa olevalle kävely- / juoksumatolle. Wiiman polvet oli ortopedin toimesta arvioitu (ei virallisesti, vaan tapaturman hoidon aikana) olevan vas 1/4 ja oik 2/4.
Virallisestihan Wiimalla on 0/0 -polvet, mutta virallinen tutkimus tehtiin kun Wiima oli kahden vuoden ikäinen.

TAUSTAT PÄHKINÄNKUORESSA
Wiimallahan oli viime talvena ikävä polviepisodi, joka yllätti meidät täysin, kun polvien kanssa ei ollut mitään ongelmia aikaisemmin ollut. Tapahtumat menivät pähkinänkuoressa suurinpiirtein niin, että oli helmikuinen viikonloppu, lunta hirmuisesti ja sitä oli myös meidän takapihalla ihan kinoksittain.
Oltiin just palattu Wiiman kanssa lenkiltä kotipihalle ja Wiima istui siellä pihan syvässä hangessa ja minä puuhasin siinä ympärillä. Kun sitten isäntä avasi ulko-oven ja huuteli Wiimaa, koira lähti syöksymään isännän luo ja siinä riuhtaistessaan itsensä kinoksesta liikkeelle, "se" tapahtui, eli hetkeä aikaisemmin terve koira laukkasi kolmella jalalla isännän luo ja huusi kipua koko matkan.
Oltiin tietty ihan kauhuissamme itsekin ja koira myös hädissään. Kun samantyyppiset kohtaukset toistuivat muutaman kerran siinä viikonlopun aikana, niin veimme koiran eläinlääkärille.

Ihan helppoa ei ollut diagnosointikaan. Eka ELL-käynnillä arveltiin vain revähdykseksi. Toisella kertaa oltiin ortopedin vastaanotolla, joka kuvista katsoi patellojen olevan ok (!!), ja epäili ristisidevammaa. Kun sitten varattiin ristisiteeseen leikkuuaika, niin valmistavassa tutkimuksessa ilmoitti ortopedi (toinen), että ei ole ristisidevammaa vaan on löysät polvet. Ja suositti konservatiivista hoitoa alkuun, koska aiempia insidenttejä ei ole ja nivelpinnat kaikki ihan siistit.

Kesällä sitten kävimme yhden muutaman kerran setin vesiterapiassa ja sitten alkoi juhannukset ja kesälomat.

Kesäkuukausien aikana emme tehneet juuri muuta kuin ulkoilimme ja lomailimme, mökkeilimme, kuljimme metsissä ja kahlasimme rantavesissä ja myös reissasimme vähän Suomeakin ristiin rastiin. 

HIEROJAN VASTAANOTOLLA

Alkusyksystä halusin ottaa asiasta taas otteen. Wiiman polvet eivät olleet tehneet kesällä kiusaa, paitsi kahdesti - toisen kerran juhannuksena, kun se rallasi toisen koiran kanssa pitkin metsiä mökillä ja sitten toisen kerran elokuussa noustessaan kahdelle jalalle Nose Workin korkeaa piiloa hakiessaan, jolloin se kahdella jalalle noustessaan vinkaisi ja väisti.

Ennen suunnitelmallisen harjoittelun aloittamista halusin kuulla, missä kunnossa Wiiman kroppa on ja mentiin koirahierojalle. Siellä selvisi, että Wiiman kroppa oli nyt aika hyvässä kunnossa, ei kireyksiä, muutakuin pieniä paikoittaisia (enemmän etuosassa, muttei mitään vakavaa sielläkään), mutta takajalkojen lihakset olivat epäsuhtaiset. Eli niistä päätellen Wiima siis edelleen kompensoi vasemmalla jalallaan oikeaa jalkaansa. 

Tässä me odotellaan vuoroamme päästä tutkittavaksi hierojan vastaanotolle.

Aika nautinnollinen ilme :) , ihan kateeksi kävi!

Hierojan kertoma sopi omaankin käsitykseeni, että Wiima oli olosuhteisiin nähden ihan jees kunnossa ja kuntoutukselle ei ollut mitään sellaisia esteitä, jotka pitäisi hoitaa ensin. Etuosan kireydeyksistä hieroja kertoi käsityksenään, että takaosan ongelmat usein heijastavat etupäähän, ristikkäisen raajan puolelle. Harmittelen, kun vain keskustelimme asioista enkä kirjoittanut mitään ylös, niin en enää tarkemmin muista mikä siellä etuosassa vaati vähän "möyhennystä".

WIIMAN KUNTOTREENIT

Kun kerran kroppa oli iskussa, niin aloitettiin harjoittelut. Ensiksikin se vesimattotreeni, josta kerroinkin edellisessä postauksessa. Nyt se tehtiin ylämäkitreeninä vähemmässä vedessä, jolloin rasitus kohdistui vielä enemmän takaosaan. 

Lisäksi otin kuvioihin tasapainotyynyn. En ole sellaista Wiiman kanssa juurikaan puuhannut, vaikka olen tyynyn joskus hankkinut. Joskus ollaan ihan leikillään sitä käytetty, mutta aina niin, että etuosa treenaa, eli etutassut tyynyllä, mutta nyt "vaihdettiin päätä" ja haettiinkin takajalat tyynylle.

Se ei ollutkaan ihan helppoa. Huomasi, ettei kohdetyöskentelyssä olla juurikaan takapäätä käytetty, koska Wiima tarjosi vain etupäätä tyynylle. Mutta eipä aikaakaan kun neiti sitten jo keksi, että nyt pitikin ne kaksi takana tulevaa vetkutinta saada tyynylle ja sitten alkoi homma sujua.

Kuolavanaa on pikkuhiljaa muodostumassa suupieliin.. =)

Ja nyt olen sitten useamman kerran viikossa tarjonnut Wiiman iltapalan - tai osan siitä - tässä tasapainotyynyllä erilaisten liikkeiden kera. Kiertämisliikkeitä iltapalanappuloiden kanssa, niin että nappula tarjotaan lonkan kohdilta ylempää ja ja matalampaa. Tassun antamista ja kurottelua. Liikkeitä, joissa painopiste vaihtelee, niin että takapää joutuu töihin. 

ORTOPEDIN VASTAANOTOLLA ILOUUTISIA

Lokakuun viimeisellä viikolla sitten taas kiikutin Wiiman ortopedin vastaanotolle keskustellakseni, että mitä asiassa nyt pitäisi tehdä. Olin jo itse ajatellut, että leikkaus olisi syytä tehdä, kun minusta tuntui, että polvet piti aina jotenkin ottaa huomioon, vaikka insidenttejä ei monta ollutkaan (ne kaksi, juhannukselta ja elokuussa). Ja vieläpä ajattelin, että leikkaus olisi tehtävä aika pikaisesti ennen kuin liukkaat alkaa, jolloin toipumisvaiheessa olisi lisää riskejä.

Ortopedin oven takana odottelemassa

Mutta kun ortopedi sitten aloitti tutkimuksen, niin hän huudahti melkein heti, että Vau mitkä lihakset! Minä en oikein ymmärtänyt ja kysyin, että pilaileeko hän, eikö Wiimalla ole ollenkaan lihaksia takapäässä. "Juu, juu, täällä on ihan mahtavat lihakset!" sanoi ortopedi ja kertoi, että polvet ovat nyt todella vankat, eikä hän saa patelloja mitenkään nykytilassa heiluteltua.Ja lisäksi lihaskunto oli nyt tasainen molemmissa jaloissa. Oikea polvi, joka keväällä oli kakkosen polvi, arvioitiinkin nyt ykköseksi, kuten vasenkin. Että niin se voi joskus ne arvosanat sitten pikaisesti muuttuakin!

Ortopedin mukaan tällaista koiraa ei olisi mitään syytä leikata, vaan tilanne näytti nyt erittäin hyvältä.

Tulin ihan hirveän iloiseksi, kun tajusin, että olin itse pystynyt asiaan vaikuttamaan, ja onhan leikkaamaton polvi aina parempi kuin leikattu, niin kauan kuin leikkaamattomalla pärjää.

Kerroin niistä parista insidentistä - juhannuksesta ja elokuisesta. Elokuista tapahtumaa kuvatessani oli ortopedi sitä mieltä, että kyseinen pystyliike ei varsinaisesti kohdistuisi siinä polveen, joten luultavimmin olikin ollut jokin muu vihlaisu, johon Wiima reagoi, mutta itseni tulee nykyisin joka käänteessä epäiltyä polvia. Ehkä vihlaisi vaikka sieltä etupäästä, josta hierojakin löysi työstettävää.  

Mutta niin ei tullut Wiimalle leikkausta vieläkään. Tasapainotyynystä emme nyt luovu ja se kaivetaan jatkossakin iltapalan aikaan esiin. Ja aika ajoin hankitaan setti vesimattotreeniä tukemaan omia harjoituksia. Ehkäpä tässä käykin niin hyvä tuuri, että ahkeralla jumpalla vältetään puukon alle joutuminen kokonaan! Se olisi mahtavaa💓!

Pikkujoulukausi lähestyy - näyteikkunaostoksilla katselemassa päällepantavaa :)

Wiiman kahluureissut

Wiima on tänä vuonna käynyt muutamaan otteeseen vesiallasterapiassa. Kesäkuussa polviepisodin jälkeen harjoitukset aloitettiin kuntoutusmielessä ja nyt uudelleen lokakuussa, sellaiset muutaman kerran sarjat molemmilla kertaa. Lokakuisen satsin ostin ajatuksenani alkaa vahvistaa lihaksia talvea varten, jotta ne paremmin tukisivat koiraneidin niveliä talven liukkailla. Ja samanlainen setti on mitä luultavimmin aikeissa vielä ennen joulua.

"Akvaario" oli Wiiman mielestä aluksi hieman epäilyttävä, eikä sinne olisi oikein haluttu mennä, mutta rohkaisemalla ja houkuttelemalla altaaseen on päästiin. Mutta sitten pikkuhiljaa on meno helpottanut. Wiima joutuu altaaseen mennessään astumaan syvään veteen, niin ettei se oikein kai pysty arviomaan, että miten syvällä pohja on - tai onko vekottimessa edes pohjaa.
Ja se altaaseen astuminen onkin siis se jännin hetki - alussa se oli tosi jännää, mutta muutaman kerran jälkeen tyllerö alkoi luottaa siihen, että kyllä sieltä pohja löytyy, jonka jälkeen meno alkoi sujua helpommin.  Ihan superinnoissaan Wiima ei altaaseen loikkaa, mutta astuu sinne kuitenkin ihan pelkäämättä eikä suuremmin mietiskele reunalla, ja sitten askeltaa kyllä altaassa ihan positiivisin mielin.

Tämä kuva on otettu ekalla tai ekoilla kerroilla kesäkuussa ja naamasta näkee, että vähän jännittää.

Kesäkuussa kuntoutushoidossa Wiima kahlasi aika syvässä vedessä (kuvissa ja filmillä), jotta vesi vastuksen lisäksi myös kantaisi ja koiruus käyttäisi molempia jalkojaan tasapuolisesti. Se oli tärkeää polven kuntoutusta ajatellen. 

Mutta nyt lokakuun setissä olikin toinen, vähän urheilullisempi lähestymistapa - eli veden pintaa laskettiin niin, että vastus säilyy, mutta kantavuus vähenee, ja lisäksi pohjaa nostettiin vähän vinoon, niin että Wiima askelsi ylämäkeen. Eli homma oli huomattavasti raskaampaa, mutta Wiima askeltaa jo kuten vanha tekijä :) !

Wiima on aika tarkkana siellä altaassakin ja seuraa ympäristöään - se oli jo ihan alkumetreillä kun Wiima yhdisti fyssarin liikkeen ja napinpainamisen toisaalla huoneessa siihen, että matto joko liikkuu tai pysähtyy, ja sen myötä on oppi ennakoimaan, mitä on tapahtumassa. Ja toki harjoittelu muutenkin koitetaan hoitaa niin, että koira pystyisi ennakoimaan maton liikettä, jottei treenajalle tulisi yllätyksiä.

Keskittynyttä menoa 😘.

Tässä vettä on vielä massuun asti, mutta myöhemmillä kerroilla veden pintaa ei nostettu ihan näin korkealle. Tällöin veden vastus säilyi, mutta kantavuuden tuoma helpotus häipyi. 

Vaikka ylämäkiaskellus veden vastuksen kanssa on varmasti aika raskasta, niin Wiima ei ole ollut kovinkaan väsynyt harjoituksen jälkeen. Sillä on yleensä ollut tapana ottaa pikku torkut kotiin tultuamme, mutta sen jälkeen se on taas oma pirteä itsensä. Pissahtä sen sijaan on aina kova allaskeikan jälkeen ja harjoitusvuoron jälkeen onkin kova kiire "Hotelli Helpotukseen" nurtsille 😊 (on kuulemma ihan fysiologinen juttu, tuo pissihätä vedessä lillumisen jälkeen, kertoi fyssari).

Syyskuulumisia ja valokuvausta

Syys on tullut

Ei syksy ole surua eikä kuolemaa

Pitkän kesän jälkeen luonto levon saa

Jänis tekee jälkiään

Järven peittää jää

Luontoäiti peiton alla kääntää kylkeään.

Mikko Perkoila

Huomasin tässä, että edellisestä kirjoittelukerrasta onkin taas vierähtänyt aikaa. Viimeksi on tekstiä syntynyt keskellä kuuminta kesää heinäkuussa ja niin me ajateltiin Wiiman kanssa, että voisi olla syytä vähän kertoa, että elossa ollaan ja kuulumisia muutenkin.

Nose Work on jatkunut yhteisenä lajina. Edelleen kuulutaan joka toinen viikko turkulaisella Vainuvoimalla treenaavaan treeniryhmään, ja ei olekaan mikä tahansa ryhmä, vaan Vainuvoiman kaikkein pisimpään koossa pysynyt porukka. Treeniryhmiä on siis heillä tietty muitakin, mutta niissä on ollut enemmän vaihtuvuutta. Meidän porukka treenaa yhdessä jo kolmatta tai ehkä neljättä vuotta =). 

Kauppareissullakin voi tehdä ulkoilulenkin lisäksi etsintähommia

Itsekin mietin jossain kohtaa, että ehkä lopettaisin vähäksi aikaa, mutta treeniryhmä on hyvä tapa varmistua siitä, että ainakin kahden viikon välein päästään harjoittelemaan muiden kuin itseni tekemillä piiloilla, joka on tärkeä juttu! Ja myös jos joskus laiskottaa, niin tällä tavalla tulee joka tapauksessa ainakin kahden viikon välein tehtyä etsintähommia. Joten ollaan sitten kuitenkin pysytty mukana porukassa. 

Viimeksi teimme hakua Turun Kupittaanpuistossa ja teemana oli maastoetsintä. Hajukätköjä oli siis mm. maastossa ja puiden rungoissa sekä niiden alemmas ulottuvissa oksissa.

Häiriöissäkin piisasi - tietenkin maaston hajut, Kupittaan puistossa ulkoilee paljon koiria, joten niiden hajuja löytyi varmasti, mutta sitten myös mekkalaa ja meteliä tarjosivat pikkulauantaina eli keskiviikkoiltana juhlimaan lähteneet opiskelijat, joilla oli jonkinlaisia (kosteita) rasteja puistossa.

Wiimaa ei ole onneksi tuon tyyppiset häiriöt juurikaan häiritse (tai siis ihmiset ei häiritse, vieraiden koirien pissanhajut kyllä joskus vähän häiritsee..), joten homma sujui kuitenkin ihan hyvin ja kätköt löytyi. Paitsi hämmennystä tuli sitten viimeisessä laatikkoetsinnässä, jonka pitäisi olla Wiimalle helppoa kuin heinänteko, koiruus antoikin parit valeilmaisut. Sitä kyllä hämmästelin. Mutta laitoin sen nyt sen piikkiin, että koira oli ehkä väsynyt, sillä oli ollut aikaisemmin päivälläkin paljon ohjelmaa isännän kanssa, eikä vissiin oikein ehtinyt ottaa päivänokosia normityylillä. 

Treenien jälkeen pysyttiin Wiiman kanssa kyseisessä Kupittaan puistossa, mutta siirryttiin samassa puistossa olevaan lasten liikennepuistoon, joka on minusta aivan ihana paikka. Vähän kuin satukirjan sivuilta.

Olen nimittäin aloittanut täkäläisessä kansalaisopistossa kamerakurssilla, jonka inspiroimana halusin ottaa iltapimeässä vähän pitkien valotusaikojen kuvia ja ajattelin, että liikennepuisto olisi kiva miljöö kokeilla.

Lasten liikennepuisto Turun Kupittaalla koostuu kolmesta, neljästä korttelista, joiden välissä menee ihan melkein oikeat kadut katumaalauksineen, liikennevaloineen ja -merkkeineen. Ja sitten talot on tuollaisia ihania satutaloja ja jokaisella kadulla on oma nimensä.
Siellä sitten saa lapset ajella polkuautoilla ja ehkä muillakin menopeleillä.
Sitä vaan mielessäni manasin, että liikennepuiston liikennevalot sammuivat seitsemältä, eli ennen kuin itse ehdimme kuvauspuuhiin. Olisi ollut kiva nähdä, miltä vaihtuvat puna-kelta-vihreävalot olisi kuvissa näyttäneet. Mutta ehkä puiston liikennevalot onkin sitten enemmän lapsille kuin keski-ikäisille koirahöperöille tarkoitetut 😊.

 Wiiman haamu lähestymässä

 Tämä on sitten vissiin jonkinlainen selfie. Tai meitsie, kun meitä on kaksi.

Ja liikennepuistosta siirryttiin vielä viereiseen kadunkulmaan tutkimaan ihan oikeaa liikennettä. 

Ilman pikku kuvausapulaista ei koko hommasta olisi varmaan tullut yhtään mittään :) .

Mitäs muuta meille sitten kuuluu?  Polvihommista olisi kyllä kerrottavaa, mutta teen siitä toisen postauksen. 

Viikonloppuisin tulee hakeuduttua vähän pois kotikulmilta lenkkeilemään ihan vaan vaihtelun vuoksi, ja alla olevissa kuvissa ollaan kaupunkireippailulla. Pysytään tämän postauksen teeman mukaisesti vielä Turussa, sillä vanha kotikaupunkini Turku - tai nykyisin asun lähikunnassa, mutta Turku on kuitenkin se, mitä vieläkin kotikaupungikseni kutsun - näyttää näissä kuvissa kauniita kasvojaan syysväreissä. 

 Tässä Turun jokirannassa kuvatussa kuvassa on kolme tärkeää henkilöä.
Venäjän keisari Aleksanteri I ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle XIV Juhana sekä sitten nykypäivää edustamassa, juuriltaan kuitenkin yhtä vanha ellei vanhempikin lapinkoira Wiima.

Teos on kuvanveistäjä Andrei Kovalchukin ja sen nimi on Tapaaminen Turussa 1812.
Patsaan esittelytekstissä kerrotaan tsaari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin neuvotelleen Euroopan laajuisista valtapoliittisista kysymyksistä Turussa vuonna 1812. Tapaaminen oli merkittävä paitsi kansainvälisesti, myös Suomen ja Turun historiassa, sillä Pohjoismaita koskevien alueellisten ratkaisujen myötä Ruotsi luopui lopullisesti kaikista tavoitteistaan Suomen suhteen.
Tuota patsasta kun katselee, niin tulee miettineeksi, että millaistakohan täällä kotomaassa olisi, jollei Venäjän ikeen alle olisikaan jouduttu. Oltaisiinko pala Ruotsinmaata edelleen vai oltaisko päästy itsenäistymään. 

Vielä syksylläkin on terasseilla väkeä. Mutta keli olikin melko kirkas ja aurinkoinen. 

Sama aukio kuin edellisessä kuvassa, mutta toisesta suunnasta. Vasemmalla näkyy vanha pääkirjasto, jossa pikkutyttönä usein vierailin. Vieläkin muistan sen tunnelman, kun siellä piti kuiskia ja miten jännää oli vähän seikkailla hyllyjen välissä kun isä ja äiti lainasivat kirjoja.
Nyt Turulla onkin uusi, hieno pääkirjasto (tai ei enää niin kauhean uusi) tuon vanhan rakennuksen takana - vanhakin on edelleen käytössä, mutten tarkkaan tiedä minkälaisessa.

Turun Tuomiokirkko ja Aurajoki

Aurajoen rannassa kulkee tällainen laituribulevardi, vai miksi sitä nimittäisi. Se on suosittu ulkoilureitti. 

Tuomaansilta. Turun sisääntuloväylä, jos tullaan Helsingistä päin. Ulkoilureitistö kulkee sen alapuolella.

Kätevää reippailla vetten äärellä, niin pienet janoiset koiraeläimet voivat hörppiä vettä.

Hyvää syksyä!