Poseerauksia lenkin varrella

Kulunut viikko on ollut meidän perheen 'peruskauraa', normiarkea, töitä ja kotitöitä, juniorin futiksia ja Wiima Wimpulan kanssa touhuamista.
On ollut hienoa huomata miten terveellisesti koiran perheeseen tulo on vaikuttanut elämäämme, sillä ennen koiraemännyyttä en todellakaan vetänyt päivittäisiä keskimäärin tunnin lenkkejä, ja viikonloppuisin pidempiäkin. On ihan superhienoa, että ulkoilun ja reippailun määrä on moninkertaistunut. Se oli meillä myös yksi monista koiran ottamisen syistä ja asia on täydellisesti toteutunut. Itse asiassa olen ajatellut että kaikilla pitäisi olla koira, kyllä olisi Suomi monella tapaa terveempi kansa sillä tavalla :D
Ja sellainenkin toinen juttu, että koiran kanssa tulee lähdettyä ulos myös mitä ihmeellisinä vuorokauden aikoina. Ei nimittäin ole ihan ainutkertaista että tulen vetäneeksi lenkkarit jalkaan puoli kymmenen aikaan, kymmenen huitteissa, tarkoituksenani vain pissattaa Wiima, mutta jalat vetääkin huomaamattani reilusti pidemmän lenkin melkein keskellä yötä, kun se on tuntunut niin ihanalta.
Tähtitaivaskin on niin kaunis ja sitä saa leppoisilla yökävelyillämme rauhassa ihailla.
Jos kulkisin yksinäni ulkona tuohon aikaan, niin voisi tuntua vähän epämukavalta, ja höristelisin korviani rasahduksille, vaikka samalla tajuankin ettei tällaista keski-ikäistä (? ---  tai mitä tässä mitään kysymysmerkkejä kirjoittelen, noinhan se on, keski-ikäinen..) - siis ettei tällaista keksi-ikäistä eukkoa kukaan viitsi pakkasessa puskissa vaania :) Mutta koiran kanssa kulkiessa ei tällaisia ajatuksia mahdu päähäni ollenkaan, ihan rauhassa ja rentona taivallamme.

Pääasiassa kuitenkin ulkoilemme päiväsaikaan, kuten tänäänkin ja mukana on usein lisäksi kamera.
Wiima-tyttönen on alkanut oppia hyväksi valokuvaajan koiraksi - kun pysähdyn ja vedän kameran esiin, niin se pysähtyy kiltisti odottamaan, että meikäläinen saisi hommat valmiiksi.
Mutta siihen se on selvästikin vähän kyllästynyt, kun välillä istutan sen milloin minkäkin kiven päälle tai laiturin nokkaan ja kuvaan sitä itseään.
Vapaanajuoksulenkeillä koiran kuvaaminen on nimittäin hihnakävelyä helpompaa, kun vapaana oleva koira on hieman etäämpänä ja kivoja kuvakulmia löytyy melkein automaattisesti koiran liikkuessa itsenäisesti.
Mutta kun ollaan hihnalenkillä - kuten me useimmin ollaan sopivien lähimetsien puutteesta - niin koira on pääasiassa liian lähellä kuvaamista varten, ja sen kuvaus on vaikeampaa. Hihnalenkillä  kuvakulma on myöskin liikkeessä kuvatessa usein ikävästi ylhäältä alas, luonnollisesti, sillä oma pää heiluu ylempänä.
Siksi mulla onkin ollut tapana tällätä pimu lenkin varrella johonkin ja ottaa siitä muutama kuva. Vähän tylsiähän nuo posekuvat on, mutta kuvia kuitenkin :)

Alla joitakin kuvia tämän päivän (lauantai) lenkin varrelta, jossa kiertelimme Paraisten rantaviivan tuntumassa sekä Vanhalla Malmilla, edelleen elinvoimainen puutaloalue 1600/1700-luvulta. Vanhalla Malmilla kohtasimme yllättäin myös lampaita, joita jäimme kauempaa ihailemaan, jotta ne eivät pelästyisi.

Wimpsahdus se on edelleen utelias pentu ja kaikkea on haistettava ja maistettava - kuten tätä ruusunmarjapensasta

Wiima Paraisten venesataman laiturilla. Takana merenselkä jäässä. Jäillä näytti vieläkin olevan kävelijöitä, vaikka aurinko jo lämmittää ja heikenneistä jäistä varoitellaan.

Ja niin se Wimpula pääsi taas valokuvamalliksi :)

Kirjastovene, peltinen, odotteli laiturissa jäiden sulamista. Kirjastovenehän on kuten kirjastoauto, mutta kun saarissa asuville ihmisille tarjotaan kirjastopalveluita, niin siihen hommaan sopii paremmin paatti kuin bussi, sillä bussissa voisi tulla kosteat oltavat kun taas paatti kelluu.

Ja rannasta suuntasimme Vanhalle Malmille, eli satoja vuosia vanhalle puutaloalueelle ja käännyttyämme yhdestä korttelista toiselle, näimmekin yllättäin lampaan laiduntamassa lumisella pihamaalla!

Kiersimme toiselle puolelle ja näkemällämme ruskealla lampaalla olikin kavereita :)

Tämän näköisiä tyyppejä meitä kurkki aidan takaa. Olisi ollut kiva mennä Wiiman kanssa nenäkkäin lampaita haistelemaan, mutta kun ei ollut ketään lähellä jolta kysyä lupa, niin pitäydyimme kohteliaan välimatkan päässä. 

Eikä Wiimakaan ihme kyllä mitenkään osoittanut hinkuvansa lähikontaktiin. Itse asiassa se vaikutti pitävän mielellään pientä välimatkaa näihin 'kiharakarvaisiin koiriin'. Saapa nähdä mitä mimmi meinaa kun se toukokuussa pääsee lammaspaimennusaitaukseen, meneekö silloinkin typykällä pupu (tai lammas) pöksyyn vai löytyykö se paimennusvietti ja rohkeus sieltä jostain selkärangasta.

Reittimme jatkui Vanhan Malmin kujilla

 Pöh, sanon minä! Ja taas tuo emäntäinen sai päähänsä suunnata tuon mustan tötsänsä 

minun suuntaani...

Taidanpa istahtaa, sillä jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tässä vierähtää taasen tovi :P

Nonni, näpsytä sä Emäntä rauhassa sitä mustaa putkea naamasi edessä, niin minäpä pidän sillä aikaa ympäristöä silmällä.

Wiima Wimpula wastawalossa. Takana Paraisten keskusta ja kaupungin halkova salmi.

***

Ja kotiin palattuamme Wiima veti pikaiset nokoset tavanomaisella paikallaan ja pyysi sen jälkeen pääsyä pihalle päivittäisiin pihavahtikoiran hommiinsa :)

Ja talvella nekin hommat sujuvat kuin leikki vain, sillä Wiimalla on hyviä naköalapaikkoja joista näkee kauuuaaas - nimittäin lumikinokset :) 

Tässä typykkä seisoo terassimme ulkokulmalla, jossa on lunta reilusti yli kaiteen,

tähystystorni siis ainakin 1½ metrin korkeudessa, ei hullumpaa!

Koitapa vain hiipiä ohi Wiiman huomaamatta - ei onnistu :)

Lenkin varrelta

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma karvakorva-personal trainer. Tänäänkin vedettiin melkein parin tunnin lenkki, mukavassa talvisäässä. Aurinko ei paistellut, mutta keli oli toisella tapaa mukava; puissa valkoinen kuura, pieni usvantuntu leijui ilmassa ja muutama pakkasaste.
Vaikka toki ulkoilin ja lenkkeilin myös ennen Wiiman tuloa, niin ulkoilun määrä on kyllä - uskaltaisinko heittää arvion - triplaantunut. Koiran kanssa lenkkeily on myös kauhean kivaa; lenkin ohessa voi kuin ohimennen kerrata taitoja sekä opetella uusia taitoja, ja jutella asioista maan ja taivaan väliltä, ja välillä vain kulkea rinta rinnan reippailusta nauttien.

Toisten koirien ohitus on aika hyvällä mallilla - yleensä - nykyisin. Wiima pysyy sivullani kun ohitamme, mutta neiti kyllä ottaa ohittaessaan viehkoja tanssi- ja hyppelyaskeleita - eli kaukana välinpitämättömästä ollaan vielä :) Tämän päivän lenkillä taisimme ohittaa ehkä neljä koiraa, mahdollisesti viisi. Kaikilla kerroilla ohitus sujui varsin mallikkaasti paitsi yhdellä kertaa, en tiedä oliko vastaantulevassa hauvassa jotain erityisen kiinnostavaa neitimme mielestä, tai sitten tein itse jotain pöllöä. Mutta sillä kerralla Wimpsahdus syöksähtikin äkkiyllättäin sivultani etukautta kohti toista koiraa. Hihna pysäytti kulun, joten mitään happeninkiä ei kuitenkaan syntynyt, mutta tämmöisistä tilanteista sen huomaa ettei koira ole mikään kone, vaan elävä olento, joka tekee joskus niin ja joskus näin, yleensä onneksi kuitenkin oikein päin :)
Ja kyllä se ohittamisen taitokin siitä vakiintuu, kun sitä joka kerralla hiotaan.

Muuten typykkä pitää hihnalenkillä aika mukavasti kontaktia taluttajaansa, siis luo minuun silmäyksiä aika ajoin ja on mukana heti suuntaa vaihtaessani. En ole vaatinut sitä kulkemaan koko ajan sivullani, vaan Wiima saapi haistella ja ihmetellä mitä mieleen juolahtaa, mutta hihna ei saisi kovasti kiristyä eikä ihan joka tolpan juureen pysähdellä haistelemaan (vaikka Wiimaa kyllä haluttaisi).
Wiima osaa myös pyytää lupaa; jos se vaikka huomaa kivan oksan maassa joka olisi kiva ottaa suuhun jos vaan yltäisi, niin sen sijaan että ryhtyisi kiskomaan kohti oksaa, se kääntyykin kohti taluttajaansa ja killittää silmiin odottaen maagisia sanoja Ole Hyvä! :)
Yksi paikka, missä Wiima kuitenkin kiskoo hihnaa ja sillä on kova kiire edetä, on koirakoulu, jossa käymme. Kun saavumme pihaan, on Wiimalla ihan kauhea kiire hallin sisälle. En ole siihen oikeastaan vielä puuttunut, kun sehän vain kertoo siitä että innokas oppilas on saapunut paikalle :D

Seuraavat kuvat tuli napattua tänään lenkin varrella. Vähän Wiima Wimpulaa ja kotikylääkin:

Tässä kuvassa yllä Wiima näyttää hieman takakorkealta? Vai? Arvelen tosin että se saattaa osittain johtua siitä kun se on kääntyneenä minuun päin, koska alemmassa kuvassa eroa ei ole niin paljon:

Takakorkeudella tai muilla ulkoisilla seikoilla ei tosin ole mitään merkitystä, kun Wiimasta ei kaavaillakaan mitään näyttelykoiraa. Kunhan tässä vaan pohdiskelen. Ja huhtikuussahan viimeistään kuulemme asiantuntijalausunnon osallistuessamme paimensukuisen lapinkoiran katselmukseen.

Paraisten läpi kulkeva Kirkkosalmi on jäässä

Kaksi komeaa saksanpaimenkoiraa lenkillä fillarin kyljessä. 

Ja eikö ole ihania nuo puut valkoisiksi kuuraantuneine oksineen?

Paraisten selkä jään peittämänä ja saari nimeltä Tjuven (eli varas, rosvo, muistan joskus kuulleeni jonkin salakuljetustarinan, johon nimi perustuisi).
Jäillä näkyy kävelijöitä, pieninä mustina pisteinä saaren molemmin puolin. Itse seison tukevasti maan kamaralla.

Merenrannalla venelaiturit tyhjillään. Jää kantaa nyt, mutta itse en oikein tykkää kulkea jäällä, jonkin sortin kammo. Joskus tosin silti kuljen, mutten tänään.

Ja yllä olevia rantakuvia kuvatessani oli Wiima-rassulla karu kohtalo, se kytkettiin tolppaan:

Sadesäitä tipeti tip ja peli-iltoja

Nyt on sadellut täällä meidän huudeilla melkein joka päivä lenkkiaikaan - tai jos ei juuri ole sadellut niin sen uhka on leijunut yllämme. Meikäläisellä kun onpi tuota turkkia niin olen kuin uitettu villatumppu sadelenkin jälkeen.
Ja se lienee syynä siihen että eräänä päivänä Matte oli marssinut kauppaan ja ostanut minulle - Sadetakin! Hän kertoi valinneensa keltaisen koska minä olen sellainen ilopilleri!

Eräänä iltana se sitten puettiin ylleni ja lähdettiin ulos. Aluksi olo tuntui varsin omituiselta enkä oikein tiennyt miten siinä keltaisessa muovipussissa olisi oltava. Mutta eipä aikaakaan kun jo unohdin asusteeni ja kipitin tavalliseen iloiseen tapaani taas. Ja täytyy myöntää, että aika hienoltahan minä näytin keltaisine takkeineni, sekä oli mukavaa kun en ollut alusvilloja myöten märkä.
Nimittäin vaikka tykkään uimisesta ja vedessä leikkimisestä niin taivaalta tuleva kylmä rankkasade on tykkäysjanani loppupäässä.

Alla pari kännykkäkuvaa minusta sadetakissani. Matte on ottanut nämä salaa, minä olin juuri havainnut hevosia laitumella ja seisoin kuin patsas.
Ja ps, hepoillakin oli sadetakit, mutta ei näin iloisen keltaista kuin minulla :D

Niin ja sitten piti kertoa myös peli-illoista. Nimittäin minä olen alkanut pelata Dominoa ja se vasta on kivaa. Kyseessä on pelilauta jossa on reikiä ja niissä kannet. Pelin idea kulkee niin että ihmislaumani jäsenistön edustaja pudottelee ruokanappuloita reikiin, sulkee kannet ja minun tehtäväni on kansia availemalla ja siirtelemällä saada sapuska esiin ja siirtää se massuun. Sepäs onkin hauskaa!
Olen jo oppinut, että kansia siirtelemällä pääsen käsiksi ruokaan, mutta kuulin Matten sanovan Husselle, että vielä on matkaa systemaattiseen työhön, että herkut löytyy mukamas ja kuulemma yrityksen ja erehdyksen kautta - hmph.
Sanokoot mitä sanovat, mutta jokainen pelilaudan ruuan muru on massuuni päätynyt tavalla tai toisella! Saan tosin hieroa aivonystyröitäni - sekä myös toisinaan tarvitsen hieman auttavaa kättä.
Suosittelen muillekin koiranaperoille ja vanhemmillekin. Tämä on nimittäin niin hauskaa, että hypin kuin kenguru kun pelilauta kaivetaan kaapista :D

Uudet valjaat

Ostin Wiimalle uudet valjaat. Nämä ovat nimeltään VGWvaljaat, kirjainyhdistelmä tulee sanoista Very Good Walking. Ne ovat ergonomiset, kiristämättömät, pehmustetut sekä lisäksi ns. antivetovaljaat, eli tekevät vetämisen koiralle lähes mahdottomaksi luonnollisin, hellävaraisin keinoin: koiran vetäessä painopiste muuttuu ja se kääntyy tällöin automaattisesti puolivoltin kohti omistajaa :) Tämä aiheutuu käytännössä siitä, että hihnan kiinnityspaikka ei ole niskassa tai selässä vaan edessä, keskellä rintaa.

Wiima kyllä kävelee itse asiassa varsin kauniisti. Hihnalenkillä hihna on lähes aina löysä. Se kiristyy vain kun toisia koiria tulee vastaan ja niistäkin tilanteista Wimppu suoriutuu paljon hienommin kuin jokin aika sitten.
On ollut hauskaa huomata että edistystä tapahtuu silläkin rintamalla :)

Mutta olin jonkin aikaa ajatellut valjaiden hankkimista sille, ihan vaan siksi että valjaat ajatuksena tuntuu kivammalta kuin kaulan ympärillä oleva panta. Sitten kuulin näistä VGW-valjaista pentukurssilla ja tein hankinnan.

Wiima on nyt käyttänyt niitä viikon ja vaikuttaa siltä, että lenkkeily olisi vielä entisestäänkin rauhoittunut, mutta en ole varma, koska aika hienosti - kuten todettua - se kulki ennenkin. Siitä olen joka tapauksessa varma ja vakuuttunut, että valjaat istuvat sille kuin hansikas, eli eivät kiristä mistään eikä se tunnu edes huomaavan niitä, alussakaan, niin iloinen ja reipas se oli heti jo eka lenkillä niiden kanssa. Eli tyytyväisiä ollaan ja hyvin toimii.

Joten tiedoksi vaan tällainenkin mahdollisuus sinulle, jonka koiralla on veto-ongelma. Kannattaa kokeilla VGW-valjaita.

Valjaiden oikea paikka selkäpuolella on niskassa lapaluiden edessä, kuten kuvissa ja ne kiinnitetään pikalukolla. Rinnassa on rengas jossa remmit yhdistyvät ja hihna on kiinni tässä renkaassa.
Otin Wiimasta lenkillä muutaman kuvan valjaissa, alla:

Wiima tarkkailee harakkaa niin keskittynesti että on ihan patsaaksi jähmettynyt =)

 

Aasi sen teki! :D

Nonni! Terveisiä hienosti sujuneelta hihnalenkiltä! Wiima kulkee ihan mukavasti hihnassa muutenkin ollakseen vielä pikkuinen naperohauva, mutta toisten koirien ohitus on ollut vähän vaikeaa. On tosin eroa, ohitammeko muita koiria kävelylenkillä vai pentukurssin harjoituksissa, nimittäin pentukurssilla ohitustehtävät sujuvat tosi hienosti. Mutta hihnalenkillä jostain syystä eivät, tilanteet kai tulevat tällöin eteen niin yhtäkkiä.  Silloin Wiimalta unohtuu, että minä olen hihnan toisessa päässä ja toinen koira valtaa pikku pennun mielen ihan kokonaan. Ja vaikka Wiimukka hieman ahne neiti onkin, niin namin voima ei ole riittänyt huomion vetämiseksi pois toisesta koirasta. Toinen koira on ikään kuin vielä parempi herkku kuin minun tarjoamani.

Koulutusoppaissa tolkutetaan Lelun käyttöä kontaktinottamiseksi, mutta se on tuntunut vähän vaikealta ja monimutkaiselta ajatukselta kantaa vielä leluakin mukana kävelylenkeillä - mihin sellainen edes kesävaatteissa mahtuisi?!

Mutta nyt minä Matte terästäydyin ja nappasin vinkuAasin, riehulelun, mukaan taskuuni lenkille, ja toiseen taskuun pikku herkkuja. Ja Avot, siinä se oli! Kyllä toimi. Kätevää kun koira on sopivasti ahne ja lisäksi iloluontoisena rakastaa leikkiä ja riehua, niin vastaantulevat koirat ohitettiin Aasin kanssa leikiten, leikin varjolla.

Aasi sujahtaa anorakin taskuun jatkossakin :D

Rokotus number tuu ja niin edelleen..

Tänään olin saamassa tehosterokotuksen. Se tarkoittaapi sitten sitä, että minulla pitäisi pikapuoliin olla vastustuskykyä pahispöpöjä vastaan ja sitten voin joskus vaikka mennä tutustumaan paikalliseen koirapuistoon. Matte on arvellut, että se voisi olla toisinaan mukavaa vaihtelua :)

Rokotus meni kuten viimeksikin hyvin. Eläinlääkärin mielestä olin hieno koira ja hyvässä kunnossa. Eteisessä sattui olemaan vaaka, johon minut laitettiin seisomaan ja se näytti jotakin 10,8 huitteilla, mutta minätyttö keikuttelin itseäni niin ettei se ehkä ihan luotettava ollut. Aaningin päälle 10 kiloa kuitenkin - ja senhän me tiesimmekin.

Pentukoulussa oltiin eilen tiistaina. Aiheena mm ohittaminen (muiden koirien ja ihmisten) ja luoksetulo. Myös jahtaamisvaistosta puhuttiin (pyörien, autojen, rullaluistelijoiden..).
Minä ilostuin niin etten meinannut villahousuissani pysyä kun Matte kertoi olleensa minusta Ihan Kauhean Ylpeä! Tehtävämme oli koirakko kerrallaan kierrellä siellä muiden koirien joukossa risteillen ja kahdeksikkoja tehden ja ideana se että minua piti kiinnostaa enemmän Matte kuin ne kaverikoirat. Minäpäs olin päättänyt käyttäytyä tällä kertaa oikein hienosti ja pidin kontaktia Matteen koko ajan kun kuljimme ja viis veisasin muista koirista. Tästä hyvin tehdystä työstä minut palkittiin kyljyskuutioilla :) Ja muutenkin tottelin kuin valio-oppilas. Opettajakin kehui, että hyvin sujuu.
Minusta on ilmiselvästi tulossa oikein fiksu koirakansalainen, kunhan tästä vartun ja pentuhassutukset jäävät taakse. Paitsi että Matte kuiskasi korvaani eräänä iltana, etten kuulemma saisi aikuistua liian nopeasti kun olen niin ihanan ihqu juuri tällaisena vähän hömelönä villavana pikkulikkana :D

Tässä vielä pari pokkarikameran profiilikuvaa viime viikonlopulta, iltakävelyllä kaupungin keskustassa: