Pikkuinen Tihkuinen rokotuksilla, sekä seniorijuttuja

Tihku kävi tänään rokotuksilla. Syntymävuonna, eli viime vuonna saadut piikit olivat vanhenemassa kuun vaihteessa. Samalla kuunneltiin sydän ja katsottiin hampaat, priimaa pukkasi.

Nyt saadut rokotteet ovatkin voimassa sitten jo vuoteen 2025, eli ei tarvitsekaan sitten taas vähään aikaan niistä huolehtia. 

Katariinanlaakson luontopolulla

Vastaanotolla Tihku käyttäytyi oikein fiksusti, mutta odotustilassa ei nenä noussut lattiasta, ei sitten millään. Hohhoijaa näitä teiniaikoja, ja todellakin toivon, että tämä on ohimenevää! Saisikohan sinne eläinlääkäriaseman odotushuoneeseen mennä päiväksi istumaan ja harjoittelemaan - enpä tullut kysyneeksi :D.

Eläinlääkärin jälkeen oli vähän muitakin hommia: kävimme työpaikallani hakemassa kotikonttorille uudet kuulokkeet sekä Mustista ja Mirristä nuolumatto. Lopuksi kurvasimme Katariinanlaakson luontopoluille ja teimme siellä pienen kävelyn. 

Eläinlääkärikäyntejä on myös tulossa lisääkin: Ensin ensi viikolla taas Tihku, jonka silmä vähän punottaa. Se ei kiusaa eikä kutia, mutta jotain siellä on. Varasin silmäspesialistille ajan, joten joudumme odottamaan ensi viikkoon.

Ja sitten maaliskuun loppupuolella on vielä Wiimalle varattuna senioritarkastus, muikkeli täyttääkin sitten huhtikuussa kymmenen vuotta! Suunnittelen Wiimalle myös silmien peilausta vielä kevääseen, mutta se on vielä varaamatta. Wiiman silmät on tutkittu viimeksi nuorena tyttönä ja olisi hyvä tietää mikä tilanne on nyt - sekä Wiiman itsensä kannalta, että jalostuksellisesti sen sukuhaaran kannalta, vaikka Wiimalla ei pentuja olekaan, mutta sisaruksilla on.

Wiima on senioritarkastuksen lisäksi menossa ensi viikolla "seniori-iltaan", eli vanhempien koirien aktiviteetti-ilta. En vielä tiedä mitä on luvassa, mutta takuulla jotain kivaa. Se vaan, että yhtäkkiä on paljon seniorijuttuja Wiiman elämässä, vaikka hänellä itsellään vielä virtaa riittää. Lupaan rakas Wiimaseni, ettei elämäsi ole pelkkää senioria täst' edespäin <3

Höpönassujen herkkuluu-tarjoilu on alkamassa

Tihku Kakolan funikulaarissa, förillä ja manikyyrissä

Nyt kun toinen käsi on operoitu, niin voi liikuttaa vain toista koiraa kerrallaan. Ja kun ekan sairauslomaviikon jälkeen uskaltauduin ulos ja koiraa taluttamaan, niin olen nyt sitten lenkit joka päivä tehnyt. Piikkikengät jalassa tietenkin, kaatuminen ei tässä tilanteessa ole vaihtoehtojen listalla. 

Yhtenä päivänä starttasin auton, ja nappasin Tihkun seikkailulle. Ensin ajoimme Mustiin ja Mirriin manikyyrille. Leikkaan toki itsekin Tihkun kynnet viikoittain tai lähes viikoittain, mutta rehellisesti sanoen, olen vähän arka noiden sen mustien kynsien kanssa, että miten paljon voi kerrallaan leikata ja leikkaan aina vain kynnen kärjen pois. Wiiman kanssa homma on niin helppo kun vaaleassa kynnessä hermo näkyy hyvin. Seuraavan koirani kanssa olentosi tarkka kynsien väristä :).
Osittain hommaan vaikuttaa se, etten mielestäni näe riittävän hyvin ja varustaudunkin aina otsalampulla ja lukulaseilla.

Kynnet kuitenkin kasvaa vähän nopeammin kuin itse niitä lyhennän, kun kerralla otan niin vähän, niin olen sitten vienyt Tihkua aina toisinaan manikyyriin tuonne Mustiin ja Mirriin. Se on teinipojalle myös hyvää käsittelyharjoitusta.

Niin mentiin tälläkin kertaa ja Tihku meni iloisesti hoitajan kanssa salonkiin. Viimeksi sain olla itse mukana, mutta nyt heillä oli koronasääntöjä taas tiukennettu, joten katselin sitten ikkunan takaa.

Toinen hoitaja leikkasi ja toinen antoi Tihkulle intialaista päähierontaa eli vähän lohdutteli. Tihku oli kuin viilipytty, mutta ei niin terhakas kuin yleensä ja korvatkin hieman alakanttiin, homma oli kuitenkin ohi muutamassa minuutissa. Kai teinipojan mieli vähän mataloitui, kun emäntäinen puuttuikin joukosta. Lisäksi teimme pienet hankinnat - ostimme kivipiiroja, ja kaksi treenilelua. 

Tämän jälkeen hyppäsimme takaisin autoon ja ajelimme Turkuun Aurajoen rantaan. Sen rantamilla teimme lenkin, kunnes sain päähäni käydä tsekkaamassa josko lähellä oleva Kakolanmäen funikulaari olisi toiminnassa :), se kun vissiin on hauskan lempinimensä "Jumikulaarin" mukaisesti välillä jumissa - no, ehkä kuitenkin enemmän silloin alussa.

Tihku funikulaarin kyydissä

Tuolta alhaalta me nousimme ylös Kakolanmäelle.
Vähän kolisi ja paukkui matkalla, mutta sellainen ei tapaa Tihkua häiritä.

Kakolanmäen funikulaari on siis rinnehissi, joka vie matkustajan ylös Kakolanmäelle, ja Kakolanmäki on varmasti nimenä tuttu jokaiselle, siellähän aikanaan sijaitsi Turun keskusvankila ja lääninvankila. 
Vankila on nyttemmin siirretty Turun Saramäkeen ja Kakolanmäellä on vanhoihin vankilarakennuksiin tehty asuntoja, hotelli, ravintola, leipomo-kahvila ja lisäksi sinne on rakenteilla kylpylä eli Kakola Spa.
Tervetuloa siis Turkuun kylpemään vankilamiljöössä, ja on täällä paljon muutakin :) !

Tihku ja taustalla Kakolan entinen vankilarakennus, yksi niistä.
Talossa on nykyisin asuntoja. 

Teimme pienen lenkin Kakolanmäellä ja sitten suuntasimme leipomokahville. Nimittäin funikulaarissa kuulin toiselta matkustajalta, että Kakolan leipomo Bageri Å:hon saa mennä koiran kanssa, ja se ratkaisi reittimme. Tiski notkui herkullisen näköisiä tuotteita, joista päädyin toscapullaan, joka osoittautui hyväksi valinnaksi. 

Yksikätisenä asiaan liittyi monta vaihetta, ennen kuin oltiin yllä olevan kuvan tilanteessa. Ensin kysyttiin, että saako tulla koiran kanssa ja onko paikalla muita koiria. Sai tulla ja ei ollut muita, niin etenimme Tihkun kanssa tiskille. Tein tilauksen ja yhteistuumin maksettiin. 

Sitten kiikutin ensin Tihkun valitsemani pöydän ääreen ja sidoin hänet pöydän jalkaan kiinni, ja sanoin, että Odota. Sitten kipaisin hakemassa pullani tiskiltä, ja sitten vielä uudelleen hakemassa kahvini, jonka kanssa seikkailin vielä edemmäs maitopisteelle lorauttamaan kahvin joukkoon valkaisua, ja sitten vasta pääsin istahtamaan Tihkun kanssa pöydän ääreen.

Tihku käyttäytyi kahvilassa oikein hienosti ja olin hänestä ylpeä.
Vähän jännäsin, että tuleeko kahvilaan toinen koira, sillä se
olisi ollut Tihkulle vaikea pala. Vaikka ollaan siinäkin tilanteessa menestyksellisesti oltu.

Nautittuamme kahvit pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme takaisin "ala-"kaupunkiin päin, eli hyppäsimme taas funikulaarin kyytiin. Ja koska automme oli toisella puolen jokea, hyppäsimme edelleen vielä toisen menopelin Förin, eli jokilautan kyytiin.

Föri onkin Tihkulle jo tuttua kauraa, mutta Förin aukipitämässä vesirailossa viihtyvät sorsat ovat Tihkusta kovin mielenkiintoisia. Förin lähestyessä vedessä uivat sorsat viime hetkessä pelastautuivat, yhdet hyppäämällä jäälle, mutta toiset lentämällä Tihkun naaman edestä vähän pitemmälle, maalle.
Siinä piti pikkumiestä oikein namitella rauhoittelun vuoksi, ettei vaan käynyt niin, että pikku porokoirasta olisi tullut aurajoensorsakoira!

Pikku videonpätkä Förirannasta.
Video ei näy mobiiliversiossa.

Sellainen oli se reissu. Kiva reissu! Ja aika paljon kokemuksia taas Pikkuiselle Tihkuiselle, jolle uni maittoi kotiin päästyämme. Ja minä itse, selvisin taas kaatumatta ja muutenkaan kättäni rasittamatta, koiran hihna tietysti terveessä kädessä.

Kahdeksan faktaa minusta ja hörökorvista

Instan puolella kiertää haaste, jossa tulee kertoa kahdeksan faktaa itsestään ja joissakin haasteissa myös koiristaan. En oikein noita haasteita aina ihan jaksa, mutta näitä faktoja on ollut hauska lukea. Päätin kuitenkin toteuttaa faktat tänne blogin puolelle, joskin joitain Wiiman ja Tihkun faktoja taisi jo ehtiä pyörähtää Instan stooreissakin.

Wiiman faktat

1. Wiima (synt 04/2012) nukkuu kyljellään, mahallaan tai sievästi kiepillä, mutta ei ikinä selällään tai jotenkin niissä kummallisissa asennoissa, joissa koiria välillä näkee.
   
   
2. Wiimalla on todella iso äänivarasto, mutta sitä ei voi silti varsinaisesti sanoa "äänekkääksi" koiraksi, sillä haukkuääntään hän käyttää harvoin. Wiima örisee kun joku tulee kylään tai kun joku tulee kotiin. Örinää joutuu välillä selittämäänkin, että se ei ole kiukkumurinaa, vaan onnenörinää. Wiima myös hymähtelee, puhisee ja pitää muitakin hassuja ääniä. Ja kyllä, toki välillä myös haukkuu. Haukku on aavistuksen lisääntynyt Tihkun tultua, mutta se on edelleen melko vähäistä.
   
   
3. Wiiman kanssa on kokeiltu jos jonkinlaista harrastusta ja aktiviteettia: nosework ja rallytoko, tietenkin, jotka päätyivät "omiksi" lajeiksemme. Lisäksi agilitya, paimennusta, verijälkeä, peltojälkeä, pallopaimennusta, koiratanssia, tokoa. Onkohan muuta? Nyt ei tule mieleen, mutta on voinut ollakin, kun innostuneesti ollaan aina mukaan menty. Jäljestys on jäänyt myös aktiviteetiksi, eli omatoimisesti toisinaan teen jäljen, verijäljestä on kyllä jo aikaa.
   
   
4. Wiima on introvertti. Hän sijoittaa itsensä niin, että näkee, mitä tapahtuu, mutta ei makaile jaloissa. Hän välillä saapuu luo, istahtaa lähelle selkä päin ja haluaa hyväilyjä, mutta sitten hän kyllästyy ja menee asemiinsa. Kotiintulotervehdyksen myötä hän tulee, puskee ja öriseekin, mutta nuo hetket on usein nopeasti ohi ja hän vetäytyy kauemmas. Jos itse lähestyn Wiimaa halimisen merkeissä, hän sietää sen, mutta on silmin nähden kiusaantunut, vaikka miten yritän koirakieltä puhua, lähestyä sivulta ja katsella vaan poispäin. 
   Vieraat hän tervehtii ilolla ja mielellään, mutta häipyy silloinkin sitten pian omiin puuhiinsa.
   
   
5. Wiima on sielultaan työkoira. Wiima kyllä on siis ihan ns. kotikoira, mutta kaikkein innostuneimmillaan hän on, kun tehdään asioita yhdessä, treenataan, harrastetaan ja hassutellaan. Wiima haluaa aina tehdä parhaansa, on keskittynyt, tunnollinen ja sinnikäs. Jos erehdyn taputtelemaan häntä kesken "duunien", niin se on hänestä melkein loukkaus, "ei tänne halimaan tultu, töihin siitä ihminen!". 
   
   
6. Wiiman mielestä pitkät hihnalenkit on joskus vähän tylsiä, jos kuljen ajatuksissani - enkä ihmettele, onhan metsälenkit nyt paljon kivampia. Hihnalenkkien piristykseksi Wiima on itse keksinyt leikin, jossa hän poimii kävyn (tai kepin, mutta useimmiten se on käpy) suuhunsa, rientää tuomaan sen jalkoihini, jolloin minun täytyy tietää potkaista käpyä ja Wiima syöksyy sen perään, tuo sen taas jalkoihini ja minä potkaisen. Niin sitä saa kivan tauon hihnalenkkiin, ja sitten jaksaa taas taapertaa. 
   Koitan kyllä itsekin luoda vähän vaihtelua hihnalenkkeihin välillä vähän hassuttelemalla ja myös teettämällä Wiimalla pikku tehtäviä lenkin varrella, ja niistä hän tykkää.
   
   
7. Wiima on aktiivisuustasoltaan rauhallinen ja harkitseva. Wiima siis kyllä kovasti tykkää ulkoilla ja liikkua, ja on aina valmis lenkille, mutta hän ei ota turhia askeleita eikä juoksentele "edestakaisin" vaan hänen kaikella liikkeellään on tarkoitus. Wiima on silti joskus vähän malttamaton, esimerkiksi vuoronsa odottamisessa jossain harrastuksessa. Itse näen sen ja malttamattomuus voi joskus vuotaa ilmoille ns. piippauksenakin, mutta olen huomannut, että muiden ihmisten on vaikea nähdä Wiiman "ylikierroksia", kun hän on koko ajan ulkoisesti niin rauhallinen. Yleensä kanssaihmiset vain pyörittelevät silmiään kun sanon, että nyt taitaa Wiima olla vähän kierroksilla :D. Temperamentiltaan rauhallisen koiran kierrokset taitaa olla niin harvinainen ilmiö, että niitä ehkä on vaikea nähdä, ellei sellaista koiraa ole kotona. Itsenikin kesti ennen kuin osasin piirteen Wiimassa tunnistaa ja varsinaisia rauhoittumisharjoituksia on Wiiman kanssa tästä syystä tehty hyvin vähän, jos ollenkaan. Pääosin Wiimalla on kuitenkin hyvä maltti. 
   
   
   
   Wiima pikkutyttönä rauhoittumassa futisturnauksen keskellä.
   
   
   
   
8. Tulen aina kuvailleeksi Wiiman ihan "terveeksi koiraksi" kun joku kysyy hänen terveydestään, koska sellainen hän on minusta pääosin ollut. Mutta sitten kun pysähdyn ajattelemaan, niin tajuan, että on hänelläkin vaivansa ollut ja on edelleen. Pikkutyttönä vaivana olivat (1) anaalirauhaset, jotka tukkeutuivat ja joita jouduimme välillä itse tyhjentelemään sekä myös eläinlääkärillä. Anaalirauhasvaivat jäivät sterkkapöydälle, sen toimenpiteen jälkeen ei anaalirauhaset enää ole vaivanneet. Ihme juttu!
   Sitten oli pari-kolme vuotta sitten (2) polvivaiva, jonka hoito seurannaisvaivoineeen kesti tosiaan melkein vuoden. Mutta polviongelmat eivät ole toistuneet, mikä on mahtavan ihana juttu!
   
   Ja (3) lisäksi vuoden takainen allergiaoireilun alkaminen kypsällä iällä, allergeenina varastopunkki. Tähän Wiimalla on päivittänen lääkitys ja oireet eivät sitä lääkityksen myötä vaivaa, eikä ole lääkityksestä toistaiseksi seurannut muitakaan vaivoja. 
   Voiko tämmöstä koiraa kutsua "terveeksi koiraksi"? Sellaiselta hän minusta tuntuu :). 
   (PS: toki nämä tiedot löytyvät myös lapinkoirien tietokannasta, se on selvä)

Tihkun faktat

1. Tihku (synt 11/2020) nukkuu kaikissa maailman asennoissa, kiepissä, kyljellään, selällään ja välillä niin "vääntyneenä", että ajattelen, ettei sellaiseen asentoon pitäisi edes päästäkään.
   
   
2. Tihku on koira, joka on aina tapahtumien keskipisteessä, ja siten hänen "intiaaninimensäkin" on "Koira, joka on aina vähän tiellä". Kun Tihku sitten on tekemisen tai kulkemisen tiellä, niin hän ei myöskään väistä ilman, että häntä siihen kehottaa (Tööttööt Tihku), siis aivan päinvastoin kuin Wiima, joka aina ennakoi ihmisen liikkeet ja väistää. Näin kun kerron, niin Tihku on myös aina jossain lähellä, saattaa nukahtaa jalkoihin ja kyttäilee vessan oven takana, ellei pääse luikahtamaan sisään :D
   
   
3. Tihkulle on yksinolot olleet helppoja. Korona-aikana töitä on pääosin tehty kotoa käsin, mutta Tihku on työpäivieni ajan keittiössä porttien takana, kun itse istun työpisteessäni talon yläkerroksessa ja Wiima siellä usein seuranani. Tihku rauhoittuu yksin jäädessään nopeasti portin eteen nokosille. Tätä on seurattu myös kamerasta.
   
   
4. Tihku on akrobaatti. Hänelle ei ole väliä, missä asennossa hän on tai jos alusta, jolla hän seisoo, alkaakin keikkua - silloin hän vaan alkaa automaattisesti tasapainoilla, eikä säikähdä ollenkaan. Hänellä on valtava hyppyvoima, ja kun hän hyppää erilaisten kohteiden yli ja päälle, niin välissä on vielä iso ilmavara. 
   
   
5. Tihku on tunteiden ilmapuntari. Hän saapuu heti paikalle lepyttelemään, jos ääneen ärisen itselleni jostain mokasta - viimeksi eilen, kun olin unohtanut siirtää pyykit pesukoneesta kuivaimeen. Hän saapuu myös heti, jos vähän kyllästyneellä äänellä huomautan isännälle, tyyliin pitääkö sitä hammastahnaa aina puristaa keskeltä (joo, ollaan jo "vanha" aviopari😀). Kuullessaan kireyttä meidän jomman kumman äänessä, tai jotenkin erikoisella äänellä käytyä keskustelua, Tihku kipittää kiireesti paikalle, hyppää päin kahdella jalalla ja lepyttelee. Wiima sen sijaan vetää tässä kohtaa nokosia :).
   
   
6. Tihku on muutenkin taitava kommunikoija. Olen ennenkin täällä blogissa kertonut Tihkun olevan luontainen kuulokoira, eli se raportoi tapahtumista, kotona kuuluvista äänistä tai vaikka Wiiman ulospääsytoivomuksista tulemalla luo, tuijottamalla tiiviisti ja kuljettamalla ihmisen sitten äänen lähteelle. Kuulokoirahommien lisäksi Tihku viestii omistakin toiveistaan (ulospääsy, jonkun lelun saaminen tai vastaava tärkeä tarve) hyvin selkeästi,ja samalla tavalla kuin edellä - tulemalla luo, tuijottamalla ja sitten kuljettamalla ihmistä. Tihkun toiveet ja aloitteet eivät jää huomaamatta, vaikka ne ovat äänettömiä. Myös kovasti iloitsen tästä Tihkun taidosta ja aloitteellisuudesta.
   
   
7. Tihku on koira, joka on hyvin kiinnostunut ympäristöstä. Hän malttaa ulkona esimerkiksi pitkään seurata katseellaan vaikkapa omalla pihallaan liikkuvaa vierasta ihmistä. Ympäristön seuraaminen on siis jotenkin Tihkulle palkitsevaa. Tämä pitäisi minun jotenkin osata valjastaa hyötykäyttöön, mutta en ole oikein oivaltanut vielä, että miten - tai no, jotain hyötykäyttöä olen keksinytkin, mutta uskon kyseessä olevan runsauden sarvi, eli varmasti koen tässä asiassa vielä oivalluksia.
   Toisaalta työskentelen koko ajan voittaakseni tuon ympäristön, mutta siinä etenemme pienin askelin (etenemme kuitenkin). Tämä olisi myös helpompaa, mikäli perheessä olisi vain yksi koira. Kun lenkitän molempia koiria, ei ole niin paljon mahdollisuuksia hioa Tihkun näitä käytöksiä, kun taas kahdestaan kun kävellään, niin koko lenkki voi tavallaan samalla olla harjoittelua. Tässä kohtaa huomaan yksikoiraisuuden edut selkeästi.
   
   
8. Tihku kiihtyy nollasta sataan sekunnissa, ja rauhoittuminen on vaikeaa. Rauhoittumista ollaan harjoiteltu ja se sujuu nykyisin huomattavasti paremmin, mutta jos tilassa on muita koiria, niin rauhoittumista ei meinaa löytyä. Harjoitukset jatkuvat ja kun kyseessä on kiihkeä ja aktiivinen teiniuros, niin maltti on valttia näissä taidoissa. Kyllä tästäkin vielä hyvä tulee :).

Terhin faktat

1. Viiskymmentä plus perheenäiti Turunmaan saaristosta, perheessä mies ja yksi aikuisikäinen, kotoa jo omilleen muuttanut poika
   
   
2. Asuin ja kävin kouluni yläasteelle asti Turussa, kunnes muutimme äitini kanssa Paraisille. Silloin vannoin, että kun täytän 18 vuotta, niin muutan pois takaisin Turkuun, mutta kun aika kului, niin en halunnutkaan lähteä, vaan Parainen on juuri hyvä paikka asua, ja rakas Turkuni on ihan vieressä. 
   
   
3. Lempipuuhaani koirahommien lisäksi on luonnossa liikkuminen ja lukeminen. Lukemisen suhteen olen melko kaikkiruokainen, viime kuukaudet on mennyt aika paljon dekkareita.
   
   Harrastus, joka minulta hieman on jäänyt unholaan, on valokuvaus. Kävin aiemmin paljon valokuvausreissuilla ja Wiimastakin kasvoi oikein taitava "valokuvaajan" koira. Hän tiesi, milloin piti istua ja odottaa, kun emäntä oli kontallaan sammalikossa kameralla tähtäämässä, mutta kuvaaminen on vähän jäänyt, kun kamera on painava kannettava ja etenkin nyt kun mukana on usein kaksi koiraa, niin kädet ja silmät ei riitä kuvaamiseen.
   Nykyisin räpsin vaan kännykällä, ja minusta on tullut armollisempi kuvien laadunkin suhteen. Palo Nikonin kanssa matkalle on kuitenkin tuolla sisälläni ja varmasti virittelen myös sitä harrastustani uudelleen. Ja nythän markkinoilla on peilittömiä kameroita, jotka ovat hieman noita vanhoja Nikoneitani kevyempiä :).
   
   
   
   
   
   
   Wiiman kanssa pari vuotta sitten Turun Kupittaanpuiston nurkan risteyksessä leikkimässä kameran pitkällä sulkija-ajalla.
   Enemmän kylläkin tuli kuvattua luontoaiheita kuin tuollaisia urbaanimaisemia.
   Wiima istui kuin nakutettu paikallaan kun itse tuhtasin kameran kanssa, hänellä on mielestään tuossa oma tehtävänsä :) <3
   
   
4. Olen allergikko ja sairastan astmaa. Allergiaa aiheuttavat eläinpölyt ja tiettyjen kasvien kukinnat ja astma myös on allergiaperäinen. Vuosien kertyminen on kuitenkin tehnyt hyvää oireilulle, kestän allergeeneja nykyisin paremmin kuin nuorempana. Lisäksi ennen Wiiman perheeseen tuloa kävin lääketieteellisessä allergian siedätyshoidossa ja koirat eivät nykyisin enää aiheuta minussa mitään oireilua. 
   
   
5. Lihon helposti ja kaikki mitä syön jää vyötärölleni. Periaatteessa minun pitäisi koko ajan vahtia mitä ja milloin laitan suuhuni, mutta olen sellaiseen liian suurpiirteinen. Niinpä vyötäröllä ja takamuksessa on enemmän tavaraa kun pitäisi. Meidän perheessä koirien yksi tärkeistä tehtävistä on toimia personal trainereina, eli viedä minua ulos lenkeille. Ilman koiria päätyisin pitkän työpäivän jälkeen lepäilemään sohvalle, tällainen vähän laiskan puoleinen kun olen, ellei minulla ole "pakkoa", mutta nyt se ei ole mahdollista, ulos on päivittäin lähdettävä paseeraamaan, ja se on mahtava juttu se!
   
   
6. Tykkään lumisateesta, vesisateesta, leppeästä auringonpaisteesta, pakkasesta, myrskystä ja oikeastaan kaikesta muusta paitsi helteestä. Samasta syystä lempivuodenaikojani ovat syksy, talvi ja kevät. Kesäkin on kiva ja silloin on loma, mutta viime kesistä tuttuja helteitä inhoan. 
   
   
7. Olen sosiaalinen introvertti. Onko sellaiselle jotain muuta nimitystä? Minulla on ihania ystäviä, joita haluan tavata ja viettää heidän kanssaain aikaa. Avaan myös usein ja helposti keskustelun vieraidenkin kanssa, jopa siellä hississä, missä suomalaisen kuuluu olla hiljaa :). Kaupan kassalla haluan aina vaihtaa vähän enemmänkin sanoja kuin pelkästään "Kiitos, en tarvi kuittia".
   Mutta nautin suuresti myös yksinolosta enkä ikinä tunne oloani yksinäiseksi kun olen yksin. Esimerkiksi korona-ajan vaatima "vetäytyminen" ei ole ollut minulle minkäänlainen ponnistus vaan olen nauttinut sen suomasta rauhasta. Elämässäni täytyy olla ihmisten ja ystävien tapaamista, mutta sitten ehdottomasti myös ihan rauhassa itsekseen ja kahdestaan aviomiehen kanssa olemista ja omien ajatusten kahlaamista.
   
   
8. Tällä hetkellä olen käsi paketissa. Onneksi vasen käsi, mutta olen saanut huomata, ettei yhdellä kädellä pitkälle pötki, vaikka käytettävissä olisi se "oikea" käsi.
   Minulla on ollut useamman vuoden ajan käsien puutumista ja särkyä - erityisesti öisin, mutta tietyissä tilanteissa ja välillä tilanteesta riippumattakin myös päivisin. Se haittaa elämänlaatua ja esimerkiksi herättelee minua öisin, joka on pitkän päälle raskasta. Ennen joulua olin sitten ENMG-kokeissa ja siellä todettiin rannekanavan oireyhtymä, ja vasen käteni operoitiin tammikuussa.
   Niinpä esimerkiksi tämän jutun kirjoittamiseen on mennyt melkoinen aika, pieni pätkä kerrallaan, monena päivänä, lähestulkoon yhdellä kädellä. Mutta niinpä vain sain tämän aikaan :). 

Miten sujuu koiran pito käsi paketissa?

Meillä on nyt muutama haasteellinen viikko edessä, koska olin viikolla pienessä ranneoperaatiossa ja se tarkoittaa, että joudun varomaan liukastelua (minulla on kyllä nastakengät, joilla olen koko talven pysynyt hyvin pystyssä :D )  sekä välttelemään hihnalenkkien vetoa leikatussa kädessä ja muutenkin siis pitämään kättä levossa. 

Tuo tarkoittaa, että lenkit on nyt vähän aikaa minimissä. Leikkauksesta on vasta pari päivää ja ajattelin vielä pari päivää odottaa, ennen kuin uskaltaudun ulos lenkille, jotta haava on varmasti hyvässä paranemisen alussa. 

Ja sittenkin niin, että lenkille lähtee yksi koira kerrallaan, hihna terveessä kädessä. Olispa kiva, jos nyt olisi maastoja, joihin voisi päästää koirat vapaana rymyämään, mutta Tihkun luoksetuloon en juuri nyt luota, jos näköpiiriin tulee toinen koira tai ihmisiä, saatika pupu tai peura. 

Onneksi on iso piha, jossa koirat voivat päästellä menemään ja sitä onkin nyt hyödynnetty paljon.  Pihaulkoilun lisäksi isäntä on tehnyt koirien kanssa pienet metsäkävelyt illalla työpäivänsä jälkeen. 

Wiima täyttää kymmenen vuotta keväällä ja hän osaa jo hyvin rauhoittua tekemisten välillä sekä myös kestää hyvin tekemättömyyttä. Nuorempana kyllä Wiimastakin huomasi, jos oli vaikka isäntäväki sairastellut ja tekeminen väheni, niin kyllä alkoi levottomuutta näkyä Wiimassakin sitten viimeistään parin päivän päästä.

Nyt on perheessä Wiiman lisäksi myös teinipoika Tihku, jossa on energiaa kuin pienessä kylässä yhteensä ja, joka kyllä kaipaa puuhaa levon rinnalle. Jos nimittäin en itse tuota puuhaa järjestä, niin Tihku varmasti järjestää sitä itse, ja se ei välttämättä ole minulle mieleistä puuhaa :).

AKTIVOINTIA RUOKAILUJEN YHTEYDESSÄ

Niinpä on ollut tarpeen järjestää päiviin kaikenlaista pakettikädelle sopivaa koirien aivojumppaa. Ruokailut käytän toki hyväkseni ja tavallisesta kupista en tarjoa nyt ensimmäistäkään ruokailua. Kuppi on kyllä muutenkin melko vähällä käytöllä ja maksimissaan siitä muulloinkin tarjotaan päivän toinen ateria, mutta usein ei ensimmäistäkään.

Aika paljon olen tullut nyt harrastaneeksi sitä, että 

- toinen koira ruokailee portin takana keittiössä ja toinen muissa huoneissa. Se koira joka on keittiössä saa ruokansa nuuskumattoon piiloteltuna sekä lattialle ja tuoleille siroteltuna, ja lisäksi märkäruokaa nuolemisalustalta ja

- toinen koira joka ruokailee muualla asunnossa saa etsiä ruokansa koko muusta kämpästä, ja sitä löytyy sohvan käsinojalta, lelujen alta lattialta, ja eri paikoista ja eri korkeuksilta ja vähän piilotettunakin, niin että nenä varmasti tulee käyttöön. 

Edellä kerrotulla tavalla saan kulumaan melko pitkän ajan syömiseen. Harmi muuten, etten ole tullut sitä kellottaneeksi :). 

Lisäksi ruoka voi saapua eteen vaikka maitopurkissa, joka pitää repia ennen kuin pääsee käsiksi ruokaan, tai sitten välillä myös sellaisissa ruokakupeissa, joista sitä ei saa hotkittua,vaan joutuu näkemään vähän vaivaa syömisen eteen. 

AIVOJUMPPAA

Aktiivisempien ruokailuhetkien lisäksi olen lisännyt päiviin pikku treenisessioita. Onhan niitä tietty ollut aina välillä ennenkin, mutta nyt sairastupa-aikana useammin.

Treenipaikaksi kekkasin jossain kohtaa ottaa juniorilta vapautuneen huoneen. Hän kun muutti Turkuun opintojensa perässä, niin huone on tyhjillään, paitsi kun hän tulee viikonloppukylään tankkaamaan äidin tekemää ruokaa ja pesemään vaatteitaan. Nyt hänellä on kylläkin uusi pieni pesukone kämpillään, joten pesutarpeet hoituvat jatkossa häneltä omin toimin. 

Erillinen huone treeniä varten helpottaa hommia aika lailla, sillä Wiiman on vaikea luopua harjoittelusta, onhan se ainoana koirana aina saanut itse osallistua ja nyt muka pitäisi vuoro antaa pojankoltiaiselle. Niinpä Wiima vähän määrää ja komentaa, että olisi sen vuoro ja se vaikuttaa Tihkun keskittymiseen, mutta erillisessä huoneessa homma sujuu hyvin. Joskin siinä sivussa koitan totuttaa myös Wiimaa treenien vuorotteluun ja ollaan kyllä onneksi siinäkin edetty.

Sairastuvan pikkutreeneissä ollaan sitten tasapainoiltu ja tehty erilaisia liikeharjoituksia, esim rallyyn liittyen.  

Tihkun takajalkoja ei millään olla vielä saatu tyynylle. Hän ei ole hoksannut, että ne hännän alla roikkuvat kaksi vetkutinta, kuuluvat hänelle ja, että hän voi niitä ohjata :)

Maahan-Seiso -liike
Tihku oli mukavasti messissä ja teki liikkeet oikein hienosti. 

Filmi aukeaa YouTubeen.

Lisäksi kaivoin eucalyptuksen naftaliinista. Wiiman kanssa onkin toisinaan hajuetsintöjä tehty ja Tihkun kanssakin hajun tunnistus opeteltiin viime kesänä, mutta Tihkun kanssa treenaaminen jäi sitten kuitenkin, kun piti opetella arjen taitoja ja aloitettiin se rallytokokin.

Nyt innostuin tekemään karvakorville purkkiradan. Tihkun kanssa aloitettiin kahdella purkilla, ja ajattelin, että joudumme opettelemaan hajun uudelleen. Mutta kuulkaa, ei tarvinnut - pikkuinen Tihkuisen nenu pysähtyi heti eucalyptuksen kohdalle! Sitten seuraavalle kierrokselle lisäsin jo purkkeja ja hienosti sujui!

Tihkun purkeissa ei häiriöhajuja paitsi puhdas pumpuli yhdessä, kun taas eucalyptukselta tuoksuva pumpuli toisessa, jotta pumpulista ei muodostuisi etsittävää hajua. 
Wiiman purkeissa myös tuo puhdas pumpuli, sekä ruokaa, eli nappuloita häiriönä. Lisäksi molemmilla yhtenä purkkina punajuuripurkki, jossa oli tuoksu jäljellä. 

Purkkirata siis onnistui mukavasti ja oikeastaan yli odotusten. Saapa nähdä pystytäänkö etenemään varsinaisiin etsintöihin Tihkun kanssa, siihen suuntaan yritän nyt taitoa kuljettaa. 

Tulin videoineeksi purkkirataharjoitukset, video alla:

Nose Work -purkkitreenit

Päätähtinä ensin Tihku, sitten Wiima.
Filmi aukeaa YouTubeen.

Näin sitä sitten koitetaan tästä harmittavaisesta sairastupailusta selvitä täysjärkisinä. Eli aivojumppaa lisäämällä, kun lenkkeilyä joudutaan vähän leikkaamaan. Kovasti odotan, että pääsen taas karvapyllyjen kanssa ulkoilemaan kuten ennen <3. Onneksi tämän surkeuden ei pitäisi kovin kauan kestää, joskin saattaa olla, että kun vasen käsi on taas terveen kirjoisssa, niin sitten ehkä on oikean käden ranteen vuoro. Mutta asia kerrallaan :).

Ja tämä juttu - se on naputettu yhden käden sormilla, taikoja pidellen. Jos on kirjoitusvirheitä, niin se johtuu siitä ettei tekniikka ole nyt parhaimmillaan.

Oikee, Vasen - koiran oppimisesta

Koira oppii koko ajan, myös silloin kun emme varsinaisesti kouluta tai ohjaa käytöstä haluamaamme suuntaan. Mainituissa tilanteissa koira useimmiten ehkä oppii juuri niitä asioita, joita emme haluaisi sen oppivan. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan koske niitä tilanteita, vaan erästä pientä koulutustestiä, jonka tein.

Kun Tihku oli vielä ihan pentu niin jossain kohtaa tajusin sen itsekseen oppineen ja ymmärtävän joitakin vihjeitä, joita käytin Wiiman ohjaamiseen.

En tiedä mistä se ajatus sitten lähti, mutta joskus tuossa syksyllä, alkutalvesta sain päähäni ryhtyä sanomaan Vasen, kun lenkillä käännyttiin vasemmalle ja Oikee, kun lenkillä käännyttiin oikealle.

En suuntimataitoja koirille varsinaisesti kaivannut, mutta ajatus vain tuli jostain (nyt kun muistelen, niin ehkä kesäisistä lammaspaimennuskokemuksista, jossa suuntimista voisi olla hyötyä).

Sanoin vain tuon sanan risteyksessä ääneen, mutta muuten kuljimme kuin aina ennenkin, sanan lausumiseen ei liittynyt mitään palkitsemista, kehumista tai muuta kouluttamista, yhtä hyvin olisin voinut vaikka aivastaa.

Ja niin vaan kävi, että sanan toistuessa samassa tilanteessa, koirat oppivat sen. Tihkusta huomasin sen hyvin nopeasti, että risteykseen tullessamme ja kun sanoin Vasen, niin hän ryhtyi valitsemaan suunnan jo ennen kuin itse ehdin sitä tehdä.

 

Yllätyksekseni, jopa kohta 10-vuotias Wiima oppi sen nopeasti. Wiiman uudenoppimiskykyhän on ihan tietellisesti tutkittu SmartDog oppimistestillä vuosi sitten, tai onko siitä jo pari vuotta :) , ja hän oli edelleen nopea oppija.

Olin kuitenkin itsekseni arvioinut, että Wiima ei näitä suuntimia ehkä omaksuisi, tai hän omaksuisi ne hitaasti, kun tosiaan niiden sisäänajoon ei liittynyt mitään koulutuksellista, vain tuo ääneen sanottu sana.  Mutta niin vaan olin väärässä, smartti likka tuo Wiima edelleen.

Mitä hyötyä taidosta sitten on? No, ilmankin selviää hyvin. Mutta nyt kun se taito meillä on, niin etenkin liinalenkeillä, jossa koirat ovat vähän pidemmällä minusta, on kätevää, kun voin suusanallisesti ohjata koirat valitsemaan oikean suunnan, vaikka itse köpötän liinojen jatkona perällä. Ja tietty myös vapaana olevan koiran hallintaan.

Erityisesti testi oli mielenkiintoista koiran oppimisen näkökulmasta. Kuten alussa kerroin, oppi Tihku paljon asioita ihan huomaamattani seuraamalla mitä tapahtuu.
Tässä suunnitelmallisessa testissä pääsin itse seuraamaan miten nopeasti homma menee ja myös tuli testattua ikääntyneen koiran oppimistaidot, jotka ilokseni olivat hyvinkin tallella. Niin ja kivaa oli sekin huomata, että molemmat koirat todistetusti kuuntelevat mitä hölisen :).

Kontaktia etsimässä

Rakas päiväkirja. Pari merkintää teinipoika Tihkun katsekontaktista. Se nimittäin on tyyppiä "on-off".
Kotona sisällä Tihku on hyvinkin kontaktia ottava koira. Hän käyttää kontaktia myös viestintään, esimerkiksi kun uunin kello soi, niin Tihku kipittää luokseni tuijottamaan ja tökkää kuonollaan. Se on aika hauska piirre! Tihku myös ehdottelee paljon asioita kontaktin ottamisen kautta, ja siitä ominaisuudesta pidän myös paljon, kertoo hyvästä itseluottamuksesta ja aloitekyvystä. 

Katsekontakti ei siis periaatteessa ole Tihkulle mitenkään vaikea juttu, vaan melko luontainen. Ongelma syntyy sitten siitä, että homma toimii sisällä, mutta ei ulkona häiriöiden äärellä, ja se onkin osoittautunut yllättävän vaikeaksi vahvistaa toimivaksi.

Tihku on vilkas, aktiivinen ja hyvin kiinnostunut ympäristöstään, ja niin mamman kanssa kontaktoiminen unohtuu, kun tulee muuta mielenkiintoisempaa tilalle. Tihku palkkautuu ympäristön tuijottelusta (miten tämän voisi valjastaa hyötykäyttöön?) ja tietenkin on toisaalta myös niin, etten ole vielä pystynyt luomaan riittävästi arvoa katsekontaktille ulkona, koska siinä tapauksessahan ei ongelmaa olisi.

Olen tarttunut tähän asiaan, koska kontakti on minulle tärkeä asia ja yrittänyt panostaa kontaktin vahvistamiseen systemaattisesti. Kontaktinpito ja kuulollaolo on koiralle myös hyvinvointiasia, sillä sellaiselle koiralle voi myöntää enemmän vapauksia.
Uskon kontakti-ilon vielä löytyvän kun kontaktista muodostuu Tihkulle pääsyavain sellaisten asioiden äärelle. joita hän arvostaa, ja myös huomaa, että kontaktia ottamalla hän voi vaikuttaa asioiden kulkuun.

Olenkin siis koittanut miettiä, mihin arkisin ulkoilutilanteisiimme liittäisin katsekontaktia kriteeriksi, jotta toiminnan arvo nousisi. Pelkkä namitus kun ei useinkaan riitä, ympäristö on monesti nameja paljon kiinnostavampaa. 

Olen sitten mm seuraavia työkaluja haalinut ja tullut käyttäneeksi:

1. namin jahtaus

Tämä leikki meillä oli jo Tihkun pentuajoista asti, sitten se vähän unohtui. Nyt taas otin sen työkalupakkiin ja leikki menee niin, että seisahdun ja odotan Tihkun katsekontaktia. Kun kontakti tulee, hihkaisen iloisesti ja heitän kädessäni olevan namin itsestäni pienen matkan päähän. Tihku säntää innostuneena hakemaan sen, tulee takaisin ja taas katsoo minua, ja minä heitän namin, nyt toiseen suuntaan. Taas Tihku poimii namin ja tulee eteeni, jolloin nami taas lentää. 

Tihku on aktiivinen, kiihkeä koira ja hänen mielestään tämä liikunnallinen leikki on ihan mahdottoman kivaa!  Lisäksi leikissä toteutuu Premackin periaate, eli että heikompi toiminta vahvistuu, kun sen suorittamista seuraa miellyttävä ja vahva asia. Toisinsanoen: katsekontakti vahvistuu, kun siitä saa palkaksi sännätä pois saalistamaan namia.

2. luvan pyytäminen

Lupa erilaisiin asioihin heltiää mammaa silmiin katsomalla. Tätä olen kylläkin toteuttanut ihan pentuajoista asti, esimerkiksi ruoka-astialla - syömään pääsee kontaktilla. Autosta hypätään vasta luvan kanssa - se onkin muuten tärkeää, sillä ilman lupaa autosta hyppäävä koira voi joutua vaaratilanteeseen. Kotiovesta ulosmeno tapahtuu myös kontaktin kautta ansaitulla luvalla.

Uloslähdössä nostin kriteeriä tällä viikolla: pelkkä kontakti ei riitä. Kriteerinä on, että oven edessä istahdetaan, jolloin ovi aukeaa. Tästä kovasti kehun ja avaan oven. Ovi on nyt siis auki ja Tihku näkee ulos, mutta vasta katsekontaktin jälkeen antamastani luvasta saa lähteä. Tämä kasvattaa myös malttia, joka muuten Tihkulla kyllä on aika hyvissä kantimissa :).

Luvanpyyntö on jo siis ollutkin kriteerinä moniin asioihin kotona ja se sujuu Tihkulta oikein hienosti ja automaattisesti, mutta tapa ei silti ole juurikaan yleistynyt ulos. 

Ulkoillessamme olen luvanpyytämistä käyttänyt esimerkiksi hajuille pyrkimisessä ja vieraita ihmisiä tervehdittäessä ja ihan extemporetilanteissa, joihin se kätevästi sopii.

3. kontaktilla liikkeelle

Olen kytkenyt kontaktin myös ihan liikkumiseemme. Kun ulkona pysähdymme vaikkapa antamaan tietä jollekin, niin liikkeelle lähdemme vasta Tihkun kontaktista. Kun hän katsoo minua, kuittaan sen vihjeellä Mennään ja sitten lähdetään. Palkintona siis näissä useimmiten ihan huomioiminen ja liikkeellelähtö, koska liikkeelle lähteminen on se mitä Tihku siinä kohtaa haluaa.

4. lelulla kontaktia

Namijahtausleikin, tämän listan ykköskohdan lisäksi, pyrin rakentamaan kontaktia myös lelulla, ja tässä harjoituksessa korostuu myös luopuminen, kuten kontaktin ottamisessa toki monesti muutenkin. 

Lelun leikki menee niin, että ensin innostan (ja se käy helposti :D)  Tihkun leikkimään vetoleikkejä. Sitten lopetan leikin luopumissanalla, jolloin Tihku irrottaa. Tässä kohtaa en laitakaan lelua taskuun vaan pidän sitä kädessäni, mutta ojennan käteni, niin ettei lelu ole lähellä kasvojani. Tihku tietää näissä kohdin istua ja hän tietenkin tuijottaa lelua. Kun hän malttaa lelun katsomisesta luopua ja katsoo minua, sanon palkkasanan ja leikki alkaa taas.

5. rallytoko ja erilaiset temput

Teetän Tihkulla myös erilaisia pikkutemppuja ulkoillessamme. Vain siellä täällä ja ihan lyhyitä settejä, jotta se varmasti on kivaa. Treenisetti voi olla vaikka pari istu-maahan menoa ja siitä palkka. Ja sitten jossain kohtaa muutaman askeleen mittainen seuruu, tai vain sivulletulo, ja siitä palkka. Tai vaikkapa kahdeksikkoa jalkojen välissä, joka on Tihkun mielestä erityisen hauskaa.

Näissä tilanteissa en erityisesti hae niitä kontakteja, mutta toki ne syntyvät temputellessa itsestään. Yhteinen puuhastelu ja hauskanpito kuitenkin vahvistaa kontaktia automaattisesti, sekä tietenkin se on hyvää harjoitusta rallytreenejä varten.

Tällaisia erilaisia kontaktia vaativia tilanteita olen lisännyt Tihkun arkeen. Ulkoillessamme seuraan Tihkua  tiiviisti ja pyrin huomioimaan jokaisen spontaanin kontaktin minuun päin, etten vahingossa niitä menettäisi. Palkan koitan siinä hetkellä päätellä koiran tunnetilan ja halujen mukaan - ja se voi olla sitä namitusta tai erilaista aktiviteettia - leikkiä tai koiran omia haluja, kuten haistelua tai suunnasta päättämistä - ja ainakin joka kerta vähintään runsaat kehut.

 

Miksi postaus juuri nyt?

Olen ilokseni huomannut, että kontakti ja kuulollaolo on selvästi parantunut talven aikana. Mutta mikä sitten sai minut juuri nyt aiheesta kirjoittelemaan?

Se, että iltalenkkimme eilen sujui kuin unelma. Tihku oli oivaltanut, että minua katsomalla saavuttaa asioita. Tähän asti kun hän veti vaikkapa lyhtypylväälle, niin vedon alkaessa pysähdyin, hän katsoi ja minä vapautin. Se ei kuitenkaan meinannut millään yleistyä ihan peruskävelyyn vaan lähes aina tilanteita edelsi tuo veto, pysähtyminen ja sitten vasta kontakti. 

Mutta eilen hän käveli vieressäni ja otti kontaktia ehdotellen, että pääsiskös vähän lumivalleja haistelemaan. Ja kyllä pääsi! Meillä kului varmaan puoli tuntia yhdelläkin suoralla, koska halusin nyt reagoida jokaiseen kontaktiin ja juuri Tihkun toivomalla tavalla, jotta käytös varmasti saa tuulta alleen. 

Tulin niin iloiseksi huomattuani, että edistystä tapahtuu. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Suunta on oikea💛😊. Hyvä Tihku!

Kommenttikenttään saapi mielellään omia kontaktipelejään ja asiaan liittyviä oivalluksiaan kirjata, niin saan niistä itsekin uusia ajatuksia.

Vuodenvaihtumista ja lapsuusmuistojani

Vuosi vaihtui melko rauhallisissa merkeissä ja päivään sisältyi niin ulkoilua, aktiviteettia kuin nostalgiaakin. 

Tämä oli Tihkun eka uusivuosi ja halusimme sen verran ohjelmaa päivään, että koirat ja eritoten Tihku varmasti olisi illalla väsynyt. Niinpä aloitimme ensin puolilta päivin koirakoulu Pawsiteamillä jonne olin varannut molemmille koirille puuhatunnin. Kyse oli siis nuuskuttelusta ja omatoimisesta naminetsinnästä. Halli oli jaettu puoliksi, niin, että molemmat koirat saivat rauhassa etsiä.

Wiima on järjestelmällinen etsijä :)

Tihku taas on vauhdikkaampi etsijä, mutta saattaa vauhdissa juosta herkkupalan ohikin :)

Aktivointipelin ratkomista.
Kyllä se Tihkukin oivalteli mitä piti tehdä, jotta nameja löytyisi.

Wiima tarkisti telttasängyn tilanteen

Olimme alunperin ajatelleet, että tekisimme metsäretken puuhatunnin päätteeksi, mutta tilanne muuttui vähän edellisenä iltana, uudenvuoden aatonaattona, kun ajoimme peurakolarin (LINK) ja jouduimme suunnittelemaan päivän uusiksi. Niinpä olimme nyt liikkeellä kahdella autolla ja puuhatunnin jälkeen isäntä ajoi vahingoittuneen autonsa hissukseen korjaamolle ja jatkoimme siitä sitten yhteisesti minun autollani. 

LAPSUUSMUISTOJA

Korjaamo Keskusautohalli, jonne automme vietiin korjattavaksi, sijaitsee lähellä Turun Runosmäkeä, jossa lähiössä olen lapsuusvuoteni viettänyt. Sain idean, että mentäisiinkin Runosmäen raiteille kävelemään ja saisin näyttää miehelleni lapsuuspihani, koulureittini ja muut tärkeät paikat.

Ulkoilu muuttui siis aika dramaattisesti metsäretkestä lähiökävelyyn, mutta en ollut vieraillut noilla tutuilla paikoilla varmaan kahteenkymmeneen vuoteen - jos edes tuokaan arvio riittää. 

Tuon vasemmalla näkyvän talon kolmannessa kerroksessa asuin 9-vuotiaasta eteenpäin, kunnes muutimme Runosmäestä. Kouluun oli matkaa 200 metriä!
Jonkun muun nimi oli meidän asuntomme kohdalla porraskäytävän luettelossa. Hassua, että teki mieli mennä pimputtamaan ovea ja kertomaan, että asuin tässä :)

En sitten tiedä, että eikö Runosmäessä asu paljon koirallisia, mutta todella moni, yllättävän moni, halusi jutella kanssamme nähtyään kaksi lapinkoiraa. Erityisesti se ilostutti Wiimaa, koska hän tykkää tervehtiä ohikulkijoita, Tihku ei ollut niin kiinnostunut. 

Yleensä kaupungissa ei juuri ohikulkijoiden kanssa jutella, kun taas täällä "landella" missä nyt asun, ohikulkijoita kyllä tervehditään. Siksi yllätti tuo runosmäkeläisten puheliaisuus, ja sehän oli oikein hauskaa.

Olen asunut Runosmäessä kahdessa eri talossa ja tietenkin esittelin molemmat talot ja pihat miehelleni ja sitten käytiin kurkkimassa kaikki niiden pihojen porraskäytävät, jos tuttuja nimiä vielä näkyisi, mutta eipä näkynyt. Myös kouluja oli kaksi, ensin ykkös- ja kakkosluokka vanhassa Runosmäenkoulussa ja kolmannelle luokalle siirryttiin ihan upouuteen Nunnavuoren kouluun, joka muuten on jo purettu - pitkä ei ollut sen elinkaari.

Sattui niin kivasti niinä vuosina, että asuin ihan naapurissa ja huoneeni ikkunasta näin sekä koulun, että koulun urheilukentän, koulumatkaan ei siis aikaa paljon tuhraantunut. Urheilukenttä jäädytettiin aina talvella ja luistelimme paljon. Ikkunastani näin kun kavereita oli jäällä, sitten luistimet kouraan ja äkkiä mukaan. Talvisin jäällä oltiin varmaan joka ilta, tytöt ja pojat. 

Esittelin miehelleni myös kävelytienpätkän, jonka varrella opin tai opettelin pyöräilemään. En ollut kovin rohkea ja muistan vielä miten isä oli mukanani ja piti pyörää tarakasta pystyssä ja juoksi työntäen pyörää. Minä poljin ja poljin, ja sainkin sitten vähän vauhtia, mutta kun katsoin taakseni ja näin, että isä oli irrottanut ja seisoi kauempana, niin kaaduin. Hieman kivinen alku siis, mutta opin kyllä ja olenkin paljon pyöräillyt, vaikka viime vuodet puuha on ollut tauolla.

Kotipihani 7-vuotiaana.

Lähiöitä aina arvostellaan ja Runosmäkikin lienee nykyisin hieman levottoman alueen maineessa. Minulla on sieltä kuitenkin lämpimät muistot ja parasta oli kun pihalla oli aina kavereita ja kulkeminen oli turvallista, koska autoliikenne kulki lähinnä lähiön ulkorenoilla ja keskellä risteilivät kävelytiet. 

Sellainen tarina lapsuudestani :)

UUDENVUODEN ILTA

Itse aattoilta sujui mukavasti ja rauhallisesti. Tällä kertaa vietimme vuodenvaihdetta kahdestaan ja koirat tietenkin. Usein olemme kutsuneet jonkun ystäväperheen kylään tai olleet itse kutsuttuna, mutta tänä vuonna tuntui mukavalta ottaa rauhallisesti. Illalla ennen kuutta tein vielä koiralenkin lähimaastoissa, ja sitten asetuimme kotipuuhiin katsomaan telkkaria ja sen semmoista. 

Wiima ei räiskeille korvaansa lotkauttanut kuten ei aiempinakaan vuosina. Tihku kävi ekojen pamausten kaikuessa ovella katsomassa, että kuka sieltä tuollaisella mekkalalla tulee. Mutta kun kukaan ei tullut ja sisällä oli rauhallista, niin ei hänkään ääniä sitten enää noteerannut. Mahtavaa, että Tihkukaan ei ääniherkältä vaikuta, vaikka ominaisuus toki saattaa kehittyä vielä vuosienkin päästä.

Tihkun kasvattajan lähettämät niskajänteet pitivät molemmat koirat pitkään herkuttelupuuhissa ja sitten uni jo maistuikin touhukkaan päivän päätteeksi, vaikka raketit lentelivätkin. 

Hyvää jo alkaneen vuoden jatkoa!